Tavallaan on kamalan surullista, kun emmitään sitä että voiko lähteä. Jostain se voimavara siihen on löydyttävä tai jäät jumiin siihen tilanteeseen ja väkivallan uhka tulee osaksi lasten elämää. Kun se pinna katkeaa, se katkeaa. Jos kännissä on taipumus pinnan katkeamiseen, se katkeaa, aina.
Aikoinaan exällä katkeili kännissä pinna ja se yritti ja yritti tehdä parannusta. Oli nauttimatta alkoholia ollenkaan pitkän aikaa. Mutta kun taas otti, se viinapiru iski jälleen.
Jossain vaiheessa, joku ulkopuolinen tekee lopun perheenne vaikeasta tilanteesta. Se voi olla hankalempaa tavata lastensuojeluviranomaisia lastensuojeluilmoitusten johdosta kuin lähteä tyhjän päälle turvakotiin (josta saa kaiken avun uuden elämän alkuun), kun on pelko siitä että joku kyseenalaistaa sen oletko hyvä vanhempi.
Voi kumpa ois maailmanrikkain akka ja vois perustaa rahaston jolla auttaa vaikka vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä uuteen alkuun. Ei olis sit siitä taloudellisesta ahdingosta kiinni.
Toisaalta myös (vaikka itse juuri tämän virheen olen tehnyt) ei ehkä ole järkevää tehdä lapsia sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne kylliksi hyvin (miten käyttäytyy kännissä, arjessa, stressissä jne.) ja ole varma, onko itsellään halua ja voimavaroja mukautua muutoksiin, mitä yhteiselossa tulee vastaan. "ei vaan tunnu siltä enään" on aika raivostuttava syy lopettaa parisuhde, jossa on yhteisiä lapsia. Pettäminen, väkivalta on aika suuria syitä, pettämisestä voi jotenkin selvitä, mutta väkivallasta tuskin koskaan. Vaikka sitä ei tapahtuisi enään ja se olisi sovittu ja anteeksi annettu, mutta ei unohdettu.