Apua 2v9kk uhmaan!!!!!

Mulla ei kohta enää riitä ymmärrys. Tiedän että tää on täysin normaalia, ja meillä uhmaan sekoittuu ehkä mustasukkaisuutta pikkuveljeen (2kk). Tytsy ei onneksi ikinä mitään "pahaa" ole veljelleen tehnyt. Kaikki raivo kohdistuukin minuun,äitiin. Ei päivällä paljoakaan kiukuttele, tinttaroi vaan vastaan joka asiassa. Nukkumaan mennessä asia leviää käsiin. Tyttö heittelee petivehkeet pois sängystä ja karjuu ihan täyttä kurkkua, ei siis huuda vaan karjuu.
Menen usein sängyn viereen istumaan ja yritän jutella rauhoittavasti, mutta likka rupeaa tosi rajuksi, repii tukasta ja lyö.
En näissä tilanteissa koskaan korota ääntäni. Ainoastaan pysyn rauhallisena ja jämptinä, enkä anna periksi. Jään joskus lauleskelemaan sängyn viereen jolloin tyttö nukahtaa nopeastikkin (eli n. 15min) on varmaan väsynyt raivoamiseensa. mutta usein en pysty, sillä pikkuveli on koliikkivauva. :|

Pikkuveljen syntymä otti varmasti tysyllämme koville, koska olemme olleet "kiinni toisissamme" (esikoisen odotus ja vauva-aikana minulla henkisesti vaikeaa) Ja hän on aina ollut ihana, kiltti ja herkkä lpsi.
Muhun sattuu ihan hirveästi kun mä tunnen että mun lasta ahdistaa (kun on se uhmaikäkin päällä ) enkä ma osaa sitä auttaa.
Olen usein yksin lasten kanssa, sillä mieheni tekee töissä viikon putkia, eli on viikon töissä ja sit viikon vapaalla ja taas viikon töissä jne. Miehellä kotona nykyään aika menee autoharrastukseen joten tunnen jääväni yksin vielä suhteellisen uudella paikkakunnalla.
Jos jollain on rohkasevaa sanaa tai neuvoja, otan niitä vastaa. Ei näemmä tuo lastenhoidon ammattitutkinto tässä tilanteessa paljon auta :'( Kiitos...

 

Enpä taida osata neuvoa, mutta täältä tulee ainakin vertaistukea, tiedän, miltä sinusta tuntuu! Itse mietin juuri, miten pojan 2 v 6 kk uhman kanssa oikein pärjätään, kun meille tulee toinen lapsi helmikuussa. Onhan sitä uhmaa ollut aiemminkin, mutta nyt tuntuu, että ihan kaikesta saa tapella. Ja ehkä tämä raskaus tekee sen, ettei oikein jaksa olla kärsivällinen vaan itsekin hermostuu ja ahdistuu helpommin kuin ennen.

Meillä se uhma on lähinnä sellaista, että heti pitäisi saada mitä haluaa ja jos ei saa, kinutaan ja kiljutaan ja todellakin karjutaan suoraa huutoa. Ja toinen hankala tilanne (joka toistuu siis monta kertaa päivässä) on se, jos ei ymmärretä, mitä poika tarkoittaa. Apua sitä raivoa...

Yleensä ei ole ollut vaikeita noi siirtymätilanteet, eli syömään, hammaspesulle, päiväkotiin tms. on päästy ihan suht iisisti. Mutta nyt nekin tuntuu mättävän. Jos pojalla on joku kiva leikki kesken, se suuttuu ihan hulluna, jos tullaan keskeyttämään. Esim. tänä aamuna halus ajeluttaa leikkikissaansa kärryssä ja kun piti lähteä päiväkotiin, lapsi sai hepulin. Päiväkodista ovatkin huomautelleet viime aikoina, että poika saa raivareita. Eikö kaikki uhmaikäiset sitten saa? Mä en enää oikein tiedä mitä ajatella. Voisiko lapsi olla nyt jo ahdistunut vauvan tulosta?

Eipä tästä todella nyt tainnut olla rohkaisuksi, enemmän meni vuodatuksen puolelle. No, yks mun ystävä sanoi, kun kauhistelin että miten pärjätään kun on uhmaa ja tulee vauva, että en mä ole maailmanhistorian ensimmäinen ihminen jolla on uhmaikäinen lapsi ja vauva. Ja että kyllä niistä ihmiset selviävät. Eiköhän se ole niin

 

Meillä myös asustaa pikku prinsessa, joka välillä hermostuu kun ei esim. saa katsottua piirettyä. Potkii ja rimpuilee lattialla, lätkii äitiä ja parkuu täyttä kurkkua -hetken, kaappaan hänet syliin ja silittele. rauhottuu tosi hyvin ja itkee harmin pois. En pidä tiukasti kiinni enkä ota väkisin syliin -ojennan vaan kädet. jos menee ihan mahdottomaksi, sylissä pitäminen tiukasti -pitäs kuulemma auttaa. Tsemppiä sinne.

 

täällä kans yksi kohtalotoveri jolla 2v9kk lapsi ja vauva tulossa tammikuussa.
mulla on pinna niin tiukassa että kädenvääntöä tulee tytön kanssa koko ajan koska jaksaa testata ja kokeilla rajojaan ihan koko ajan.

olen huomannyt että tytöllä vaikeaa siirtymätilanteet.kaikki pitää varoittaa hyvissä ajoin ja siltikin tulee konflikteja herkästi.
tarhassa on kuulemma tosi kiltti mutta kotona tuntuu tulevan tosiaan riitaa pienestäkin.
oma suhtautuminen ahdistaa myös koska sitä pinnaa ei nyt riitä kovin pitkälle vaikka tiedän että tyttö menee ihan lukkoon jos ääni kohoaa.silloin tiulanne on menetetty.
miehellä on parempi pinna ja tyttö ajoittain turvautuu häneen kovastikin.

meillä on myös siinä syytä että teemme miehen kanssa nämä kasvatusasiat välillä eri tavalla.hän jaksaa neuvotella ja olla kärsivällinen, mä olen poikki ja pinoon tyyppi eli korkeintaa 2 varoitusta ja sit toimin eli sim.lelu lähtee jäähylle jos sillä tekee jotain sopimatonta tai jos pelleilee ruokapöydässä niin ruoka lähtee hyvin äkkiä pois...
mäen vaan jaksa koko ajan neuvotella ja maanitella tuon uhmaikäisen kanssa....

 

Oho hassua, ihan niinku meillä! Myös mun mies neuvottelee, selittää ja odottelee sata vuotta että poika tekis niinku pyydetään. Ja esim. jos ottaa lelun pois, antaa sen helposti takaisin. Mä en sellaiseen pysty enkä oikeen pidä sitä järkevänäkään. Voihan se olla, että se lisää pojan hämmennystä. Onpas hankalaa tämä... Kun ei voi miestä pakottaa tekemään niinku minä eikä toisaalta haluais omaa tapaansa muuttaa kun se tuntuu itsestä oikealta.

 

täällä kans yksi kohtalotoveri jolla 2v9kk lapsi ja vauva tulossa tammikuussa.
mulla on pinna niin tiukassa että kädenvääntöä tulee tytön kanssa koko ajan koska jaksaa testata ja kokeilla rajojaan ihan koko ajan.

olen huomannyt että tytöllä vaikeaa siirtymätilanteet.kaikki pitää varoittaa hyvissä ajoin ja siltikin tulee konflikteja herkästi.
tarhassa on kuulemma tosi kiltti mutta kotona tuntuu tulevan tosiaan riitaa pienestäkin.
oma suhtautuminen ahdistaa myös koska sitä pinnaa ei nyt riitä kovin pitkälle vaikka tiedän että tyttö menee ihan lukkoon jos ääni kohoaa.silloin tiulanne on menetetty.
miehellä on parempi pinna ja tyttö ajoittain turvautuu häneen kovastikin.

meillä on myös siinä syytä että teemme miehen kanssa nämä kasvatusasiat välillä eri tavalla.hän jaksaa neuvotella ja olla kärsivällinen, mä olen poikki ja pinoon tyyppi eli korkeintaa 2 varoitusta ja sit toimin eli sim.lelu lähtee jäähylle jos sillä tekee jotain sopimatonta tai jos pelleilee ruokapöydässä niin ruoka lähtee hyvin äkkiä pois...
mäen vaan jaksa koko ajan neuvotella ja maanitella tuon uhmaikäisen kanssa....

Hei oli ihan niikuin olisit kirjottanut meidän tytsystä. Kaikki noi siirtymätilanteet ym. on meillä ihan samoin. Meillä tosin minä olen se kärsivällinen osapuoli. Mies ei niinkään jaksa. mutta en minäkään kyllä loputtomiin neuvottele. Teen tytsylle selväksi että aikuinen määrää.

Likka on kyllä alkanut jo pelaamaan kahden vanhemman välillä. Esim "valehtelee" päin naamaa, kuten jos hän on minua pyytänyt antamaan vaikka rusinoita ja sanon että en nyt anna, niin menee isältään pyytämään ja kun iskä kysyy että antoiko äiti luvan , niin likka siihen että "Antoi!". |O
Tulee kyllä heti juosten minulle vielä kertomaan että iskä antoi ne rusinat. Joskus jopa kun olen kieltänyt, niin ilmoittaa ETUKÄTEEN menevänsä kysymään iskältä Typy lähtee ravaamaan isänsä luo niin minä huudan että "Et anna sille sitä...!!!" mitä nyt sitten pyytääkään.
Isänsä kyllä tahtoo minun harmikseni kantaa muruselleen noita kaiken maailman herkkuja, vaikka on sovittu namipäiväksi lauantai. Silti iskä ostaa tikkareita ja jim-patukoita keskellä viikkoa, koska "Se pyysi kaupassa niitä, enkä mä voinut sanoa ei!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!" |O |O Ne miehet ne miehet :headwall:

 

Meiän poika täyttää kohta 3 v ja uhmaa on nyt ollut kuukauden päivät- se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta!

Poika uhmaa pelleilemällä suu naurussa- räpsii valoja, viskelee tavaroita lipaston laatikoista jne, hajoittaa legorakennelmia, joita on itse pyytänyt esim. minua tekemään. Ja tekee tämän kaiken ja paljon muutakin naureskellen. Kun yrittää kieltää, homma vaan yltyy.

Nyttemmin on alkanut myös "ilkeilemään", tuorein esimerkki on tältä päivältä kun hain poikaa hoidosta pyörällä kotiin. Annoin pojan vielä leikkiä pihassa toisten lasten kanssa kun itse juttelin hoitajan kanssa. Lapset kellivät ruohikolla kuravaatteet päällään ja poikanikin oli ihan likainen. Kun tuli aika lähteä; poika heitti itsensä maahan makaamaan eikä auttanut muu kuin kantaa; kantaessakin heitti itsensä ihan veteläksi ja potki mua. Kun päästiin pyörän luo ja nostin pojan turvaistuimeen, istui tahallaan siihen miten sattuu ja kun yritin suoristaa, pisti niin voimallisesti vastaan, että ei onnistunut!!! En saanut häntä istumaan niin, että olisin saanut turvavyön kiinni! Valehtelematta meni vartti kunnes sain pojan istumaan kunnolla ja silloinkin jouduin pitelemään häntä niin, että sain napsaistua turvavyön kiinni. Siinä kaiken tohinan keskellä poika tahallaan sotki minutkin kuraisilla kurarukkasillaan ja saappaillaan lähmien! Iltaisin iltapesut on yhtä "sotaa"- ensinnäkin poika ei meinaa edes tulla vessaan, kun sitten vihdoin tulee, heittäytyy lattialle makaamaan. Kun saa sieltä jollain nuuvin pöntölle istumaan, napsuttelee vessan valoja koko ajan tai sitten nostaa jalkansa pöntön reunalle ja temppuilee. Ihan toivotonta!

Kun poika aloittaa tuollaisen uhmaamisen, häneen ei auta mikään keino- ei järjellä rauhallisesti puhuminen, ei "kiristäminen", ei lahjonta, ei jäähypenkki (naureskelee vaan...). Ainoa mistä hän vähän havahtuu, on luunappi, tukistus, huoneeseensa "lukitseminen" tai tiukasti sylissä pitäminen! Ja näidenkin jälkeen hän saattaa jatkaa ilkeilyään ja pelleilyään!

Olo on todella voimaton ja tässä tuntee itsensä hirmuliskoksi noine epäinhimillisine keinoineen, mutta pehmeämmät arvot eivät tässä tapauksessa tehoa.

Poika ei yksinkertaisesti osaa lopettaa touhujaan kun ne kerran aloittaa!

Nyt on alkanut aamuisin kiukuttelemaan heräämisensä jälkeen- milloin mistäkin syystä heittäytyy eteisen lattialle ja isin lähtiessä töihin, sanoo "en vilkuta isille, en sano heippa" eikä todellakaan sano! Kun isi sitten pääsee ovesta ulos saamatta yrityksistään huolimatta poikaa sanomaan heippa, poika heittäytyy lattialle ja parkuu "mä en sanonut isille heippa, mä en ehtinyt vilkuttamaan" jne. Voi herran jestas. Aamupalalle meno on myös yhtä tuskaa....saattaa pitkän aikaa huutaa ja itkeä pöydän ääressä ennenkuin suostuu syömään!

Mikä keino siis tepsisi tuollaiseen uhmikseen, joka ei tunnut älyävän kieltoja millään?????????

 

Heipparallaa!Meillä 2v 3kk vanhat kaksoset, tyttö ja poika joista tytsä tempperamenttisempi.Mukava hakea päiväkodista kun heti melkein aloittaa kiukuttelun ja karjumisen.Poika paljon rauhallisempi versio ja katseleekin usein huvittuneena kun sisko raivoaa.Päiväkodissa ovat aivan mallikkaasti.Yöt on myös hakalia tytön kanssa,herää pariin otteeseen ja pitäisi nukkua hänen sängyssä vieressä tai meinaa saada pultit...

 

Olen pian 3 vuotiaan pojan äiti. Meillä tuo uhma alkoi heti kaksi vuotis synttärien jälkeen..välillä parempaa ja välillä taas ei =) , keinot on kyllä välillä niin vähissä. Puhui sitten rauhassa tai ääntä korottaen niin silti uhmataan. "Pahin" vaihe tuntuu mennen ohi mutta nyt meillä "kiukkuillaan"..ollaan niin vihasta poikaa välillä ja muka komennellaan ym.. ei niinkään enää sanota kaikkeen ei,tai kaadella legotorneja,pistetä maahan makaamaan tai ei osata päättää mitä halutaan ym..ne ovat aika paljon laantuneet, mutta kertokaapa onko jollain ollut tälläistä?? : Poikani välillä kylään mennessä voi olla vihainen toiselle aikuiselle. Muka huutaa kun häneltä jotain kysytään ja voi vähän lyödäkkin kädelle ym.. Olimme juuri käymässä kylässä missä oli monta iäkästä tätiä jotka puhuivat että oi kun olet ihana ja tule tätin syliin ja onko sinulla pian synttärit ym ym..tämä poika vaan huusi niille vasaukseksi että eiii tai en puhu sulle tai hiljaa..ym.. ja näytti nyrpeää naamaa vaikka kuinka yritin sanoa että nyt.. ei toisille huudeta ja komennella..mutta jatkoi vain. Menimmekin sitten autoon ja pidin puhuttelun pojalle,joka itki ja oli hirveän pahoillaan. Saa nähdä menikö perille ,en tiedä.. Välillä tuntuu niin oudolta kun poika aina kaikesta uhmailusta huolimatta ollut niin iloinen ja hymyilevä..nyt sitten muka karjuu muille aikuisille,ja joskus lapsillekkin. On niinkuin vihainen..eikä hymyä heru. Onko muilla kokemuksia?

 

joo siis ihan samaa täällä tuon 2v9kk kanssa.välillä on kuin enkeli ja käyttäytyy kauniisti mutta sitten salamana saattaa repiä raivarit pienestä asiasta.
samaan tapaan välillä äiti on kiva ja välillä päkäpää....
meillä on kyllä viime aikoina pinna ollut aika kireenä kotona ja se kyllä vaikuttaa parisuhteeseenkin jos tyttö esim.mesoaa 2 tuntia putkeen ja lopulta aina marttyyri-itkut perään...siinä meinaa meillä kahdella tulla riitaa kun kumpikin toivoo että toinen keksii jonkun ratkaisun tilanteeseen..
miten teillä toisilla parisuhd kestää jatkuvan taistelun uhmaajan kanssa?

 

Jep, meillä oli kans vähän tylsä episodi yhtenä päivänä. Mun hyvä ystävä oli meillä alle vuoden ikäsen tyttärensä kanssa ja viattomasti ehdotti, että meidän poika leikkisi tytön kanssa. Ja sitten tyttö tietysti nappasi pojalta lelun ja pisti sen suuhun, sellastahan se on ja niinhän vauvat tekee. No meidän poika suuttu ja huusi että eiei ja vauva pois ja repi siltä lelut käsistä. Mä yritin varovasti sanoa, että ei parivuotiaat vielä oikeen osaa leikkiä yhdessä ja meidän pojalle se tuntuu olevan ekstravaikeeta, että mitähän jos ne leikkis omia leikkejään... Tämä mun ystävätär ei vaan sitä oikein ymmärtäny ja näytti kauhean loukkaantuneelta ja sano, että meidän pojan pitäis ymmärtää että sen tyttö on vasta vauva ja leikkiä sen kanssa nätisti arrgh.

Äh se oli tosi piinallinen tilanne, poika olis halunnu olla rauhassa ja mä pelkäsin, että kohta se lyö mun ystävän lasta jos sen ei anneta leikkiä omiaan. Ehkä olen sitten itse yliymmärtäväinen ja ehkä pitäisi olla tiukempi, mutta ei kai ton ikäistä voi pakottaa leikkimään toisten kanssa nätisti? Vai voiko? Aikuisille se on yleensä kiltti, ainakin vähän vieraammille, mutta kävipä se tuossa viikonloppuna tätiänsäkin läimäyttämässä suutuspäissään. Selvyyden vuoksi, tietysti mä aina sanon tiukasti, että ei saa ottaa leluja kädestä ja ei saa lyödä ja pitää pyytää anteeksi.

Toinen hankala juttu on se "eieiei". Mä en ennen tajunnutkaan, miten kuluttavaa se voi olla, kun aamusta asti linja on että "ei aamupalaa, ei päiväkotiin, ei äiti, ei maito, eieieieiei". Ja kun näyttää, että lapsi on itse ahdistunut kun ei osaa päättää mitä haluaisi. Sanokaa joku, että tämä menee joskus ohi, alkaa todella hermot mennä |O

Niin joo ja toki meidänkin poika on osan päivää tai joinakin päivinä itse aurinko. Silloin sitä ajattelee, että eihän tässä mitään, tämähän sujuu kuin tanssi. Ja seuraava aamu alkaakin sitten usein sillä, että jo sängystä noustessa on raivo päällä.

Parisuhteesta, aika hyvin kestää tähän mennessä mutta vähän hirvittää, miten sitten pärjätään, kun vauva syntyy.

 

Kyllähän se ohi menee... kun alkaa murrosikä. Minä kuvittelin olevani fiksu kun en tehnyt kahta lasta suht peräkkäin. Nyt meillä on kaksi tytsää, toinen uhmassa ja toinen murkussa. Siihen kun pistää aina omat hormoonit vielä niin ei käy elo tylsäksi. Ekasta kyllä opin, että pitää olla jämpti ja pitää sanansa. Olla johdonmukainen. Kun jokin on sanottu, että jos esim. piirtää seinään niin sitten ei todellakaan viikkoon saa kyniä. Sama pätee noilla murkuillakin ja ne vasta osaavat sitä kahden vanhemman myllytystä. Tytöt erityisesti osaavat iskän pyörittää sen pikkurilin ympärille ja tuo isompi osaa hienosti manipuloida vanhemmille keskinäisen riidan omalla show:llaan. Tärkeintä on siis olla samaa puolta ja yhtenäisenä rintamana. Vanhemmat siis vetää yhtä köyttä. Ja kyllä noilla tytöillä on myös yleensä se akilleen kantapää, eli tunteisiin vetoaminen. Kertoo kuinka paha mieli äitillä on kun teet noin... että ei ole yhtään kivaa. Pieni tekoitkukin toimii noilla pikkuisilla. Ja ne klassiset; lahjonta, kiristys, ja uhkaus. Lapset on lapsia loppuviimeksi kuitenkin tosi vähän aikaa, yritetään jaksaa silloinkin kun väsyttää. Ai niin ja älkää unohtako kehumisen voimaa; erityisesti julkikehuminen esim. mummolle tai kummille. Hienon suorituksen jälkeen voi vaikka soittaa ja kertoa, että nyt kullan nuppu söi hienosti aamupalan tms. (aina ei tartte edes oikeasti soittaa - leikkipuhelinkin toimii...)