Uskomatonta miten yleisiä nämä anoppiongelmat ovat! Ja monessa tekstissä on pätkiä kuin suoraan meidän elämästä, minä kun olen luullut olevani suurinpiirtein olevani "ainoa" maailmassa jolla on noin hullu anoppi.
Olen huomannut, että miehillä harvemmin on ongelmia anoppinsa kanssa, niin meilläkin. Miehellä oikein hyvät välit äitiini, kun taas minulla anopin kanssa alusta asti ongelmalliset. Samaa kaavaa kuin monella tässä, alkuun tultiin joten kuten juttuun mutta kihlauksesta lähti menemään pieleen ihan kaikki. Kun sitten mentiin naimisiin ja saatiin vauva kaikki kärjistyi ja nyt ollaan taas välirikossa. Näitä välirikkoja on aina toisinaan ja sitten taas yritetään olla väleissä. Tai minä yritän korjata "virheitäni" kun anoppi on nenä pystyssä niin loukkaantuneena, niin loukkaantuneena. Koskaan en ole saanut tietää mikä menee vikaan ja mitä teen väärin. Keskustella tuon ihmisen kanssa ei voi lainkaan, tai se on kuin uhmaikäisen kanssa väittelyä. Jalan polkemista ja kirkumista, mitään rakentavaa on turha yrittääkään. Nykyään en jaksakaan, mieluummin otan vain välimatkaa jotta tilanne rauhoittuu. "Keskustelemalla" menee vain hullummaksi joka kerta kun anoppi vääntää sanani ja kertoo sukulaisille mitä olen muka sanonut ja huutanut, vaikka se on hän joka huutaa ja kirkuu. :|
Uskomattoman väsyttävää on elää näin. Miksei anoppi voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja antaa perheemme elää omaa elämäämme, siihen jatkuvasti puuttumatta. Tuntuu että toisille naisille pojastaan "luopuminen" on mahdotonta, varsinkin jos kyse ainoasta pojasta. Kukaan ei olisi tarpeeksi hyvä loppupeleissä. Tuntuu että anoppi roikkuu pojassaan ja muistelee alinomaa lapsuutta, eikä aina tunnu muistavan ja käsittävän että hänen pikku poikansa on nyt kasvanut aikuiseksi mieheksi jolla on jo oma perhe ja lapsia. Anoppi kuuluu siihen (tai voisi kuulua jos tekisi asiat vähän helpommiksi) mummona ja anoppina, mutta ei voi olla perheemme huomion keskipiste koko aikaa.
Äitinä tunnen jatkuvasti riittämättömyyttä kun anoppi opastaa ja neuvoo kaikessa, tuteista ja vaipoista lähtien hän on kertonut mitä on itse lapsillaan käyttänyt ja mitä minunkin tulee käyttää jos lapsistani välitän. Jos en kaikkia ohjeita ota onkeeni, olen koppava miniä joka ei välitä vanhemman ihmisen viisaista neuvoista. Muutama neuvo olisikin tervetullut, mutta kun neuvoja on tosiaan ihan joka lähtöön. Rasvat, potat, lautaset, ruokalaput ja kaikki olisi pitänyt olla prikulleen samanlaisia kun miehelläni on pienenä ollut. Mitään kehitystähän tässä maailmassa ei vuosikymmenissä tapahdu vaan vanha konsti on aina parempi kuin pussillinen uusia...hän loukkaantuu jos en toteuta hänen ohjeitaan, eikä käsitä että ohjeita ja neuvoja saan muualtakin. Toisekseen, olen hoitaja ammatiltani ja perhepäivähoitajanakin useampaan kertaan ollut, enköhän selviytyisi joistain asioista ihan ilman jatkuvaa neuvonantoakin...
Kyllä välillä väsyttää. Toivottavasti tänne tulisi nyt anoppiongelmaisia jakamaan tunteita useamminkin, vertaistuki meinaan olisi poikaa....