H
"Hämmentynyt"
Vieras
Meillä tässä päällä tällainen kriisi vauvan nimen valinnan suhteen... Itse olen aina ollut sitä mieltä, että lapselle kuuluu antaa oma nimi eikä mitään sukulaisten käytettyjä, mutta miehen suvussa tietenkin on kamalat sukurasitteet ja monessa polvessa jo annettu samaa nimeä jokaiselle, jolle vaan voi.
No nyt sitten syntyi oikeaa sukupuolta oleva vauva ja anoppi alkoi heti syntymästä asti sekaantumaan tähän nimiasiaan, että "siitä pitää nyt sitten tulla X". Ilmaisin ystävällisesti ja asiallisesti, mutta lujasti, että mun mielestä lapsen nimen päättävät vauvan vanhemmat eikä isovanhemmat ja että ilmoitamme sitten, kun olemme päättäneet, mikä siitä tulee.
Sitten tietty keskusteltiin miehen kanssa asiasta ja pohdittiin monia eri vaihtoehtoja, joista melkein kaikkiin oli jollain tavalla otettu se sukurasitenimi mukaan. Mitään ei oltu vielä päätetty, mutta yksi vaihtoehdoista alkoi kuulostaa meistä molemmista aika hyvältä ja minäkin aloin jo melkein tottua ajatukseen, että lapselle tulisi se sukurasitenimi sitten kuitenkin, vaikka alunperin olin kovasti sitä vastaan.
No, nyt sitten anoppi oli taas alkanut kärttää mieheltä, että mitä me nyt annetaan nimeks ja se oli onnistunut jotenkin yllättämään miehen sillä kysymyksellä niin, että mies oli sitten mennyt sanomaan sen nimen mitä me harkitaan. Ja voi veeeeee, että mua ottaa nyt päähän tää tilanne entistä enemmän, kun tiedän, että jos anoppi tietää sen nimen, niin sen tietää jo vähintään puolet miehen suvusta. Mitä enemmän anoppi tähän hommaan sotkeutuu, sitä negatiivisempia kokemuksia mulle tulee näistä sukurasitenimistä ja sen vähemmän haluan sellaista lapselleni antaa. Nyt tämän uusimman käänteen jälkeen mulla on sellainen olo, että vaikka vielä toissapäivänä olin sen nimen kannalla ja valmis antamaan sen lapselle, niin nyt en haluakaan sitä.
Olenko lapsellinen kun musta tuntuu tältä? Se nimihän ei ole miksikään tässä muuttunut, mutta mua vaan ottaa päähän niin, että en sitä enää halua.
No nyt sitten syntyi oikeaa sukupuolta oleva vauva ja anoppi alkoi heti syntymästä asti sekaantumaan tähän nimiasiaan, että "siitä pitää nyt sitten tulla X". Ilmaisin ystävällisesti ja asiallisesti, mutta lujasti, että mun mielestä lapsen nimen päättävät vauvan vanhemmat eikä isovanhemmat ja että ilmoitamme sitten, kun olemme päättäneet, mikä siitä tulee.
Sitten tietty keskusteltiin miehen kanssa asiasta ja pohdittiin monia eri vaihtoehtoja, joista melkein kaikkiin oli jollain tavalla otettu se sukurasitenimi mukaan. Mitään ei oltu vielä päätetty, mutta yksi vaihtoehdoista alkoi kuulostaa meistä molemmista aika hyvältä ja minäkin aloin jo melkein tottua ajatukseen, että lapselle tulisi se sukurasitenimi sitten kuitenkin, vaikka alunperin olin kovasti sitä vastaan.
No, nyt sitten anoppi oli taas alkanut kärttää mieheltä, että mitä me nyt annetaan nimeks ja se oli onnistunut jotenkin yllättämään miehen sillä kysymyksellä niin, että mies oli sitten mennyt sanomaan sen nimen mitä me harkitaan. Ja voi veeeeee, että mua ottaa nyt päähän tää tilanne entistä enemmän, kun tiedän, että jos anoppi tietää sen nimen, niin sen tietää jo vähintään puolet miehen suvusta. Mitä enemmän anoppi tähän hommaan sotkeutuu, sitä negatiivisempia kokemuksia mulle tulee näistä sukurasitenimistä ja sen vähemmän haluan sellaista lapselleni antaa. Nyt tämän uusimman käänteen jälkeen mulla on sellainen olo, että vaikka vielä toissapäivänä olin sen nimen kannalla ja valmis antamaan sen lapselle, niin nyt en haluakaan sitä.
Olenko lapsellinen kun musta tuntuu tältä? Se nimihän ei ole miksikään tässä muuttunut, mutta mua vaan ottaa päähän niin, että en sitä enää halua.
Mutta nyt siis mies meni jossain mielenhäiriössä möläyttämään sen yhden vaihtoehdoista anopille, ja sitä ei siis tosiaan oltu vielä valittu, harkittiin vasta. Mua vituttaa kuulla anopin kommentteja siitä nimestä, kun niitä kommentteja ei kuitenkaan huomioida sen nimen valinnassa mitenkään.
