A
anteeksi rakas
Vieras
Olen heikko, hauras ja hyvin epävarma ihminen. Kun vihdoin sain ensi kerran testissä positiivisen, olin innoissani. Ensi kädessä siitä, että saan lapsen, pienen pojan tai tytön. Niinhän minä sainkin. Toivoin myös, että äitiys vahvistaisi minua - edes hieman. Se oli täysin turha toivo.
Sain pienen tyttären. Pienen ja suloisen. Niin rakkaan ja heikon. Täysin kiinni minussa. Ja minä hänessä. Se oli onneni täyttymys.
Kunnes huomasin heikontuneen entistä enemmän.
Mies alkoi juomaan. Pikku prinsessani oli vielä kovin pieni, mutta halusin eron. Onneksi hänkin halusi sitä. Muuten asia ei olisi onnistunut ikinä. Hän onneksi tunsi minut, ajatukseni, luonteeni. Hän rakasti minua yhä, ja minä häntä.
Lapsen takia suhde ei enää voinut jatkua. Tuli sovinto, lapsi saa tutustua isään jos haluaa. Olemme puheväleissä, saa soittaa jos asiaa tulee. Ja pysäyttää kadulla. Mutta hän ei soittanut, eikä kadulla tullut vastaan. Tavallaan olin kiitollinen, tavallaan hyvin vihainen. Mutta en minä, kiltti tyttö, voinut tuntea vihan tunnetta. Unohdin sen vihan ja pettymyksen. En pystynyt käsittelemään omia tunteitani.
Pian löysinkin sitten uuden miehen. Etenin todella varovasti, koska ennenkin oli käynyt niin ja näin. Hän kuitenkin oli sitten "se" ja toivoin, että saisin perustaa vielä uuden perheen. Olihan minulla jo tyttö, mutta halusin vielä lapsia.
Meille syntyi sittemmin kaksoset, tyttö ja poika, sekä vielä nyt viime vuonna pikkutyttö. Siinä ne sitten olivatkin, enempää en halua.
Mutta olen yhä heikko ja hauras. En osaa oikein pitää lasteni puolia. En kuitenkaan halua lapsista samanlaisia nyssyköistä kuin minä, vaan rohkeita repäisijöitä. Sellaisina he pärjäisivät. Tälläisenä elämästä ei oikein tunnu tulevan mitään.
Nyt esikoiseni aloitti eskarin. Hän ei siitä ollut kauhean innoissaan, kuten minäkin lapsi on todella hauras, ja siinä asiassa koen kyllä epäonnistuneeni.
Sitten lasta alettiin kiusata siellä. Nössö ja muuta. Tuuppimista. Ohittelua. Syrjintää.
Ja se ongelma, en osaa auttaa. En osaa auttaa häntä. Sanoa kiusaajien äideille, että kuuleppa. Lohdutella vaan tyttöä, että kyllä se siitä.
Ja sen takia minulla on huono omatunto. Syystäkin.
Toivoisin niin että lapseni voisi antaa sen minulle anteeksi. Kaiken pahan jonka olen häneen tartuttanut. Ja antaa anteeksi sen, että olen tälläinen. Hänestä olisi tullut takuulla tasapainoinen, jos olisin ollut rohkea ja reipas. Pitänyt lapseni puolia. Mutta olen tälläinen kauhea.
Ymmärrän, että lapseni tuskin voi ikinä antaa anteeksi.
Sitä, että muovasin hänestäkin tälläisen. Enkä pystynyt auttamaan hädän hetkellä.
Apua. Mitä voin enää tehdä? Voinko mitään?
Sain pienen tyttären. Pienen ja suloisen. Niin rakkaan ja heikon. Täysin kiinni minussa. Ja minä hänessä. Se oli onneni täyttymys.
Kunnes huomasin heikontuneen entistä enemmän.
Mies alkoi juomaan. Pikku prinsessani oli vielä kovin pieni, mutta halusin eron. Onneksi hänkin halusi sitä. Muuten asia ei olisi onnistunut ikinä. Hän onneksi tunsi minut, ajatukseni, luonteeni. Hän rakasti minua yhä, ja minä häntä.
Lapsen takia suhde ei enää voinut jatkua. Tuli sovinto, lapsi saa tutustua isään jos haluaa. Olemme puheväleissä, saa soittaa jos asiaa tulee. Ja pysäyttää kadulla. Mutta hän ei soittanut, eikä kadulla tullut vastaan. Tavallaan olin kiitollinen, tavallaan hyvin vihainen. Mutta en minä, kiltti tyttö, voinut tuntea vihan tunnetta. Unohdin sen vihan ja pettymyksen. En pystynyt käsittelemään omia tunteitani.
Pian löysinkin sitten uuden miehen. Etenin todella varovasti, koska ennenkin oli käynyt niin ja näin. Hän kuitenkin oli sitten "se" ja toivoin, että saisin perustaa vielä uuden perheen. Olihan minulla jo tyttö, mutta halusin vielä lapsia.
Meille syntyi sittemmin kaksoset, tyttö ja poika, sekä vielä nyt viime vuonna pikkutyttö. Siinä ne sitten olivatkin, enempää en halua.
Mutta olen yhä heikko ja hauras. En osaa oikein pitää lasteni puolia. En kuitenkaan halua lapsista samanlaisia nyssyköistä kuin minä, vaan rohkeita repäisijöitä. Sellaisina he pärjäisivät. Tälläisenä elämästä ei oikein tunnu tulevan mitään.
Nyt esikoiseni aloitti eskarin. Hän ei siitä ollut kauhean innoissaan, kuten minäkin lapsi on todella hauras, ja siinä asiassa koen kyllä epäonnistuneeni.
Sitten lasta alettiin kiusata siellä. Nössö ja muuta. Tuuppimista. Ohittelua. Syrjintää.
Ja se ongelma, en osaa auttaa. En osaa auttaa häntä. Sanoa kiusaajien äideille, että kuuleppa. Lohdutella vaan tyttöä, että kyllä se siitä.
Ja sen takia minulla on huono omatunto. Syystäkin.
Toivoisin niin että lapseni voisi antaa sen minulle anteeksi. Kaiken pahan jonka olen häneen tartuttanut. Ja antaa anteeksi sen, että olen tälläinen. Hänestä olisi tullut takuulla tasapainoinen, jos olisin ollut rohkea ja reipas. Pitänyt lapseni puolia. Mutta olen tälläinen kauhea.
Ymmärrän, että lapseni tuskin voi ikinä antaa anteeksi.
Sitä, että muovasin hänestäkin tälläisen. Enkä pystynyt auttamaan hädän hetkellä.
Apua. Mitä voin enää tehdä? Voinko mitään?
