alussa ahdistaa

[N37]

Tilanne on nyt tämä. Olen tapaillut (tai seurustelen oikeestaan kun niin ollaan jo 'sovittu') ihanaa miestä nyt noin 2 kuukautta. Ja oikeesti ajattelen että hän voisi olla elämäni mies - niin monta asiaa loksahtaa kohdalleen ja tunnekin on läsnä. Molemmat olemme eronneet hyvän aikaa sitten ja molemmilla meillä on myös lapsia entisestä elämästä, välit ex.iime ovat samankailtaisia - tavallisia, asiat luistaa ja asioista voi neuvotella lasten juttuja koskien. Kaikki on niin hyvin - yhdessä on hyvä olla, ja arvot ja ajatukset on samanlaiset. Seksi on hyvää vaikka... yllätys, yllätys - minä olen se aktiivisempi. Ei ole vielä ainakaan haitannut ... noh, ehkä vähän. Yhdessä on hyvä... mutta kun ollaan erillään, niin hiipii (mun) mieleen ahdistus.

Olen yrittänyt sitä eritellä - onko se sitä että tämä on liian hyvää ollakseen totta (milloin herään ihanasta unesta), rullaako tämä eteenpäin nyt LIIAN jouhevasti (vähän niinkuin eilisessä Sinkkuelämää jaksossa - heh) - tässähän PITÄISI olla niitä koukeroita, niinkuin kaikissa mun aikaisemmissa jutuissakin. Mies voisi kyllä olla aktiivisempi pitämään yhteyttä, kun ollaan erillään ja muutenkin oma-aloitteellisempi, mutta en halua sitä häneltä vaatia enkä pyytää, koska tietyllä lailla uskon siihen että ainut oikea onnistumisen mahdollisuus meillä on jos saamme molemmat olla sitä mitä olemme. Aina kun olemme erillään, pähkin näitä asioita LIIKAA (tiedän sen), ja kun ollaan yhdessä ihmettelen että mitä mä oikein taas päästin itseni epäluuloiseksi kaiken suhteen. Ehkä vaan en vielä osaa luottaa että tämä on sitä ""jotain"". Ehkä mussa sit vaan asuu joku pieni läheisriippuvuuden poikanen/tyttönen, kun ei vaan osaa olla toisesta erillään.

No, en nyt oikein tiedä mitä täältä lähdin kyselemään. Mutta tulipahan nyt kirjoitettua, jos jollakin vaikka vastaavia kokemuksia tai jotain, niin vastailkaa...

 

[miä]

moi.
yritin kirjoitella jo aikaisemmin illalla, mutta sonera pätki taas. pirulainen!

kuulostaa hyvin hyvin tutulta! olemme olleet mieheni kanss 4 vuotta yhdessä ja se alku oli tosi takkuista. oikeastaan ehkä siksi, että löysin itsestäni jälleen sen puolen, joka oli ollut kauan kadoksissa ja ristiriitaiselta se tuntui, sillä tavallaan olisin halunnut jo unohtaa sen puolen itsestäni. mutta kuitenkin kaikki vaikutti niin oikealta. samalla tavalla kuin sinä kuvaat.

löysin sen piirteen jälkeen itsessäni uuttakin puolta, nimittäin syvälle painetun vihaisuuden tunteen. aloin käydä tässä suhteessa läpi niitä, jotka olen lapsesta asti painanut piiloon. se, että suhde tuntui ""täydelliseltä"", ja minua kuitenkin jotenkin ahdisti, johtui varmaan siitä, että ne piilotetut tunteet pääsivät viimein pinnalle - ja niiden tunteiden näyttäminen pelotti kamalasti ja hämmensi, ei pelkästään minua, vaan myös miestäni.

edelleen koen samanlaisia tuntemuksia suhteessa, mutta tasapainottunut tämä on. eli se tunne, että joku kitka puuttuu, joka oli alussa, syttyi kuitenkin.

en tiedä onko tästä nyt mitään iloa sulle, taidan olla aika väsynyt, saatan kommentoida huomenna lisää, kun olen vähän virkeempi...

 

[N37]

Kiitos kommentistasi - kuulostaa... niin tutulta!

Olen miettinyt paljon viimeisten parin vuoden aikana elämääni ja lapsuuttani (erosin pitkästä avioliitosta reilut 3 vuotta sitten). Ikäänkuin pyrkinyt oppimaan ja kehittämään itseäni. Ja tiedän että tämä ahdistus kertoo jostakin tärkästä käsittelemättömästä asiasta. En halua pakoilla näitä asioita, koska näen niissä aina kasvun paikan. Mutta toisaalta tulee huono omatunto siitä että ikäänkuin käytän tätä ihanaa ihmistä oman kasvuni ponnahduslautana... käytänkä? En tiedä? Toisaalta hänen kanssaan on niin hyvä olla ja se ahdistus tulee vain kun ollaan erillään. En ole hänelle siitä mitään sanonut, ja yritän olla ahdistuksen tullessa ottamatta yhteyttä. Koska en jostain syystä halua kaataa tätä hänen niskaan, kun tietyllä lailla hän vielä on kuitenkin... noh, me ollaan vasta tunnettu se pari kuukautta. Monta kertaa on ollut mielessä luovuttaa, mutta kun sit kuitenkaan en haluaisi luovuttaa ja pakoilla. Elämäni oli ihan hyvin ja onnellista ennen häntäkin, ei siinä mitään vikaa ollut. Tiedän että tulen toimeen yksinkin, ja olen ihan onnellinen, mutta täydempää ja mielenkiintoisempaa elämä kuitenkin olisi toisen rinnalla. En halua luovuttaa, koska sitten en voi tietää olisiko tämä ollut 'sitä', mutta pelkään välillä ihan kauheasti jatkaakin... en tiedä miksi. Luovuttamisesta mun mielestä ei ole mitään hyötyä, nää asiat voi vaan käsitellä siten että ne kohtaa.

MIten miehesi kanssa käsittelitte niitä tunteita? Juttelitteko? Jostain syystä en vielä uskalla avoimesti näistä hänen kanssaan jutella, kai se vielä on sellaista luottamuksen etsintää.

Olisi kyllä vielä kiva kuulla kommenttejasi liittyen asiaan. Muutamille ystäville ja äidilleni olen kertonut, mutta tuntuu että kukaan ei ymmärrä... kun kaikenhan pitäis olla niin hyvin, kun vihdoin ja viimein olen tavannut ihanan ja kunnollisen ja rehellisen miehen, joka haluaa viettää aikaa mun kanssa...

 

[miehen kommentti]

voi helvetti näitä naisten juttuja. silloin kun menee hyvin, valitetaan että menee liian hyvin. sitten kun menee huonosti, aletaan haaveilemaan jostain muusta ja valitetaan kun ei mene hyvin.

ja sitten vielä vaaditaan miestä ymmärtämään naista enemmän. luulisi että ikäisillänne naisilla olisi jo sen verran elämänkokemusta ja -viisautta, ettei tarvitsisi heittää samanlaista juttua kuin teiniprinsessat.

 

[N37]

... tietääkseni en ole vaatinut miestäni ymmärtämään minua (kun en ole hänelle asiasta maininnut) vaan olen yrittänyt itse ymmärtää itseäni.

Kiitos kommentista kuitenkin...

 

[miä]

jatkuu...
mulla aivan sama että kelailin erillään ollessa asioita, kun taas yhdessä oli/on niin mielettömän kivaa!
pikkuhiljaa vaan aloin luottaa mieheen, kauhean varovasti ja anteeksipyydellen aloin puhumaan mieltäni vaivaavista asioista. tiedän ettei mun olisi tarvinnut pyydellä tuntojani anteeksi, mutta kun olen aina ollut sellainen kiltti tyttö, joka ei näytä negatiivisia tunteitaan, vaan on tyytyväinen kaikkeen. tunsin siis syyllisyyttä näistä kaikista negatiivisista tunteista. pelkäsin alkuun, että jos ""paljastan itseni näillä jutuilla"", mies jättää minut. ehkä alunperinkin se kiltin tytön rooli minussa johtui siitä, että pelkäsin niin paljon hyljätyksi tulemista. jossain vaiheessa jopa syytin miestäni siitä, että hän ei ymmärrä minua, ehkä teinkin niin, että erossa ollessamme mulla oli viimein aikaa murehtia niitä juttuja enkä halunnut saastuttaa suhdetta murheillani. mutta ""tein sen kuitenkin"", vaikken saastuttanutkaan, mies olikin yllättävän ymmärtäväinen ja halusi kuulla minua! myöhemmin hän on ihmetellyt, että miksi en sanonut joskus asioita suoraan, vaan kiertelin juttuja, ja sitten käyttäydyin omituisesti. se johtui siitä, että kuvittelin, että mies ei minua hyväksy.

näitä ristiriitaisuuksia tulee edelleen, jotenkin olen sellainen murehtijatyyppi... varsinkin yksin ollessa. mies saa minut melkein aina hyvälle tuulelle, ja siksi mietin, miksi taas menin murehtimaan? mutta ehkä ne todelliset tunteet vaan piti nostaa pinnalle. huomasin, miten surullinen tosiasiassa olen. noh, olen ollut myös masentunut ja käynyt juttelemassa asiantuntevalle tädille aiheesta. olen uskaltanut vähän jo nostaa päätäni, ottaa tuota iloa omaan elämääni! suhteemme alkuaikoina varsinkin olin todella lamaantunut... kummallista, kun olen ihmetellyt, eikö sen ""Pitäisi"" mennä niin, että alussa on ihanaa(mitä onkin ollut) ja huoletonta ja tulista..? meillä tämä on ennemmin kypsynyt ajan kanssa... ja tuntuu että kaiken aikaa vaan paranee, kypsyy..!!

tässä tavallaan itsellenikin selvitän tätä asiaa tässä kirjoittaessani, joten saattaa olla jälleen sekavaa tekstiä, kunhan suollan!!

 

[N37]

... Voihan... tiedätkö, kirjoitit kuin minun päästäni tuota juttua. Ja sen luettuani... kyllä antoi toivoa tähän... ihme oloon. Kiitos sinulle !

Meillä nyt on tosin se pari kk takana, ja alku on ollut sellaista... tyyntä. Ei mitään hirveetä salama-hullaantumista, vaan sellaista hyvä-olla-toisen-lähellä. Ja se luo muhun kyllä toivoa. Välillä on vaan niin raastavan raskasta odottaa seuraavaa tapaamista ja tiedän että jos tapaamisten välit pitenee, en varmaan jaksaisi tätä. Onneksi... onneksi, molemmat olemme samoilla linjoilla sen suhteen että haluamme viettää aikaa mahdollisimman paljon yhdessä ja tutustua toisiimme.

Mulla on aina ollut sellainen miellyttämisen halu, haluan olla kiva ja haluan että mun kanssa on kiva olla. Jotenkin tuon itseäni silleen esille (myös muissa yhteyksissa). Se on näitä 'kiltin' tytön oireita kanssa. Ja... joo, pelkään hylätyksi tulemista ja eniten pelkään sitä että toinen hiljaa mielessään ajattelee musta jotain 'negatiivista', ja pyrin toimimaan aina siten että toisella ei ole syy sellaiseen. Ja tämä kyllä päteen muihinkin ihmissuhteisiin - varsinkin uusiin tapaamiini ihmisiin.

Ei ole helppoa ei... Mutta eteenpäin rämmitään, ei ole vaihtoehtoja.

Kiitos vielä kommenteista, jos tulee jotain vielä mieleen, niin mielelläni luen niitä. Ja voi olla että tässä vielä tästä kirjoittelen, nyt täytyy jatkaa töitä. Hyvää ja aurinkoista viikonloppua.

 

[miä]

jotenkin luulen, että kyseessä oli se, että todellakin, ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että tähän voisi jäädä. ehkä se alkoi ahdistaa. tavallaan ""vakavoiduin"" kelailemaan, onkohan tää nyt totta? mikä tuossa miehessä mättää, jotain siinä pitää olla kun se on noin hyvä mulle??? sellainen kevytkenkäisyys oli jotenkin jäämässä totaalisesti taakse, enkä sit oikein osannut sillä tavalla kevyesti nauttiakaan siitä suhteesta, koska se oli todellakin syvenemässä ""Oikeaksi"", rehelliseksi suhteeksi!! mutta on ollut vaikeeta. niiden vaikeuksien kautta ollaan tähän pisteeseen päästy... kyllä sitä iloa ja keveyttä silti riittää nytkin!

 

[taitaa olla näin]

Vaikuttaa siltä ettei sulla ole ongelmaa ollenkaan!
vaan kehität itse ONGELMAN,alat pohtia ja miettiä miestä koska olet ihan dorkana tähän mieheen ja jos mies ei ota pari päivää yhteyttä niin alat sekoilla? osuinko naulaan???!!!

 

[Immu]

Hei

Teidän kahden jutut on kuin mun omiani. Ollaan oltu melkein kaksi vuotta yhdessä ja alkaa helpottamaan. Ei asuta yhdessä vielä, meitä kun on niin monta tulossa uuteen perheeseen. Itse ajattelin että pelkäsin aluksi vaan ihan valtavasti kiintyä toiseen ja alkaa tuntea taas luottamusta ja rakkautta. Pelotti miksi kaikki tuntui helpolta, kun oli tottunut pitämään puoliaan ja pärjäämään vaikka väkisinkin, sitten olisi pitänyt uskaltaa luottaa toiseen ja toisen läsnäoloon, hyvää tunteeseen. Minä en pystynyt pitämään kaikkea sisällä ja mies sai siitä osansa, itkin ja selittelin miksi välillä on outo olo. Otti onneksi ihan tyynesti vastaan ja piti hyvänä, sanoi ettei ole mihinkään lähdössä ja että on meinannut ottaa koko paketin kaikkine juttuineen. Välillä kuitenkin pelottaa jos ei onnistutakkaan, eniten lasten takia.

Ihana kun jutkut muutkin ovat samanlaisia ""murehtijoita""

 

[Hyvää päivää]

Kaikenlaisia paskanjauhajia sitä on aikuisissakin naisissa. Liikaa vapaa-aikaa?

 

[miä]

kuulepas nyt sinä, jos on monta kertaa pettynyt (kuten minä), voi se luottamuksen rakentaminen olla pikkasen vaikeeta. kun toinen hokee vieressä ""luota luota"" mutta kokemus ja intuitio pakottaa jarruttamaan ja olemaan vähän tarkempi... tekis mieli joskus vaan sulkea kaikki ihmiset ympäriltä, kun pelottaa niin vietävästi!

 

[analyysi]

joo hyvää päivää puhuu asiaa,
useinmiten ihminen joka pohtii suhdettaan ihan puhki (vaikkei mitään ongelmaa oliskaan)

Taitaa olla liikaa vapaa-aikaa ja sitten tästä syystä muuttua läheisriippuvaksi miehen suhteen, sory nyt vain..
ja sitten heti ahdistua jos miehestä ei kuulu pari päivää mitään..

 

[she]

vai että samanlaista juttua kuin teiniprinsessat... pah, täällä ainakin on juuri 20v. täyttänyt(eli siis melkein koko 1.5v suhteen aikana olen ollut ""teiniprinsessa"") naisenalku joka ei ole ko. asiasta tehnyt ongelmaa vaikka vieläkin menee niin hyvin, että ap.&kumppanit pitäisivät suhdettamme ""liian hyvänä ollakseen totta""... Eli pointtini oli se, että joskus nuoremmat naiset(jopa teiniprinsessat) osaavat kuin osaavatkin pitää asiat oikeassa perspektiivissä ilman turhaa ongelmien kehittelyä olemattomista asioista, tuollaisen vouhotuksen kanssa kun voi onnistua ihan typerän syyn vuoksi tuhoamaan koko suhteen. Siis ap.&kumppanit, jos vain jaksatte kuunnella nuoren ja ""kokemattoman"" neitosen sanoja, älkää hyvät ihmiset kehittäkö itsellenne ongelmia siitä että suhteella menee hyvin! Olkaa onnellisia, että olette löytäneet noin ihanat miehet ja nauttikaa siitä alkuhuumasta niin kauan kuin sitä kestää! Sitten niistä oikeistakin ongelmista(niitä kun jossain vaiheessa myöhemmin luultavasti kuitenki ilmenee) selviytyy helpommin kun ei ole pohjalla mitään epävarmuutta suhteesta vaan ainoastaan hyviä muistoja

 

[Manta]

Olen kamppaillut itseni kanssa aina miessuhteissani. Nykyinen 7 kk kestänyt suhde on avnnut jotain lapsuuteni traumoja, liittyen varhaisiin ihmissuhteisiin.

Näin pari päivää sitten unen, jossa miehen rakkaus vapautti minut äitini vallasta.

Jos suhde sisältää vahvaa seksuaalista vetovoimaa se herkistää minut, menee tavallaan kuin sähkönä lävitse, kyyneleet ovat herkässä, olen samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Tämä kaikki tekee valtavan haavoittuvaksi.

Olen kirjoittanut miehelle meilejä, jotka eivät ole olleet ihan keveitä, mies on kuitenkin kestänyt ne. En siis ole ollut vain mukava menettämisen pelossa vaan yrittänyt olla avoin ja rehellinen.

 

[N37]

Kiitos kaikille kommenteista .

Liikaa vapaa-aikaa tai ei... mä vaan olen sellainen että jos mulla on jotain sisäistä pohdintaa, se painaa yli kaiken mitä teen... mietin sitä jollain tasolla oli vuorokauden aika ja tekemisen kiire mikä vaan... sellainen mä vaan olen. Aika usein ne asiat tulee mun uniin, eli jopa yölläkin jotain juttua sit käsittelen.

Meitä on moneen junaan, ja ne jotka ovat siinä kevyemmässä vaunussa (ottavat asiat kevyemmin), ei vaan kuulu mun elämään. Vaistoan asioita todella helpolla, ja joskus olen miettinyt että vaistoanko jotain, vai teenkö pelostani totta pelkäämällä... siisomsaa. Mutta yleensä... ne vaistot on osoittautuneet oikeiksi... ennenpitkää... ja se on kyllä pelottavaa... että tässä vähän teille jotka taivastelevat mun teiniprinsessa piirteitä... jokainen sitä on jollain lailla hullu, mutta suurin osa meistä ei koskaan suostu sitä myöntämään ITSESSÄÄN.

 

[no just]

En nyt kaikkia näitä topicin juttuja lukenut, lähinnä tuon alkup.kirjotuksen tietenkin... On se hienoa, että tuntuu hyvältä ""liian hyvältä ollakseen totta"" - sitä se oli mulla ja mun exälläkin, alussa kun alettiin olee yhdessä ei tarvittu pelailua, molemmat kertoi kuinka toisesta tykkää ja on hyvä olla lähellä, meni kivasti aina kun oltiin yhdessä ja yhteisiä jutunaiheita ja sama huumori löytyi aina . ... ja PAM. Mies jätti.

Eli mä ajattelin, et voiko olla totta et nyt olisin löytänyt sen ""oikean"" tai ainakin pitkäaikaisen kumppanin itselleni kun tykättiin toisistamme niin paljon (tai mies antoi ymmärtää mun niin ja uskaltauduin lähteä itse mukaan enem. täysillä) Sitten tulikin tämä : olis pitänyt painaa jarrua, ku alko menee liian nopeesti tämä suhde (miehen mukaan).. ei mitään puhetta kuitenkaan tulevaisuudesta vaan päivä/viikko kerrallaan edettiin ja tykättiin. Liian nopeestiko tunnepuolella vaiko mitäh...? No haju.


Elikkä sen takia tästä kirjotin, että hyvinmenevillä suhteilla/hyvin alkaneilla suhteilla voi olla vaan kaksi loppua; se täydellinen onnistuminen/ajoitus tai sitten epäonnistuminen. Toivottavasti teille joilla nyt alussa menee hyvin tulee se onnistuminen - kaikkea hyvää teille

 

[Hyvää päivää]

""Näin pari päivää sitten unen, jossa miehen rakkaus vapautti minut äitini vallasta.""
- Voi jumalauta, mikä teitä riivaa?

""Vaistoan asioita todella helpolla, ja joskus olen miettinyt että vaistoanko jotain, vai teenkö pelostani totta pelkäämällä""
- Aivan varmasti teet niistä totta, juttujesi perusteella vaikutat siltä.

""jokainen sitä on jollain lailla hullu, mutta suurin osa meistä ei koskaan suostu sitä myöntämään ITSESSÄÄN.""
- Höpöhöpö. Se, että sinä olet ongelmainen, ei tarkoita että muutkin olisivat.

Etköhän ap aloita jonkun harrastuksen, saisit ajatuksesi pois tällaisista jaarituksista. Ala elämään elämääsi, ja jätä pohtiminen vähemmälle.

 

[Manta]

Se on mun mielestä kaunis piirre, että ihminen katsoo myös itseään ja on valmis muuttamaan asenteitaan tai käyttäytymistään. Usein muutokseen tarvitaan rakkautta ja turvallisuutta katalysaattoriksi.

Lorca: ja jolle tuska on tuskaa saa kärsiä lakkaamatta
ja joka pelkää kuolemaa saa sitä harteillaan kantaa