Ajatuksia ja tunteita matkan varrelta..

Oisko täällä muita kohtalotovereita, jotka ovat kyllästyneet puhumaan ystävlilleen omista ahdistuksistaan, peloistaan ja ajatuksistaan?

Tajusin tässä juuri kuinka turhaan olen yrittänyt vuodesta toiseen analysoida ja kertoa ystävilleni kuinka raskas tie tämä lapsettomuus on. Olen tehnyt kaikkeni, jotta joku ymmärtäisi ja kokisi edes osan siitä tuskasta jota itse kannan harteillani.. Nyt olen lopen kyllästynyt toistamaan itseäni ja kertoa taas kerran kuinka ahdistavaa elämä välillä on. Olen kuitenkin ihminen joka analysoi ja pohtii asioita juurta jaksaen ja mietin että onko täällä muita sellaisia jotka jaksaisivat jauhaa näitä asioita vähän "pintaa syvemmältä"?

Välillä ja tosi useasti olen tuntenut niin paljon vääryyttä, vihaa ja jopa katkeruutta muita ystäviäni kohtaan. Olen toki iloinen heidän puolestaan ja on päiviä kun kaikki tuntuu tosi helpolta. Kaikesta huolimatta koen olevani todella yksin tämän asian kanssa. Mieheni kanssa ollaan tietenkin samassa veneessä, mutta joskus olisi kiva että joku ymmärtäisi täysin mistä puhun.

Olen saanut kovasti tukea erilaisista pinoista täällä, mutta en viitsi avautua siellä jokaisesta ajatuksesta ja tunteesta mikä milloinkin on.. näitä ajatuksia kun on vaikka millä mitalla!

 

Joo,..oikeestaan aloin sulkeutua sen jälkeen kun vuosi turhaa yritystä oli tullu täyteen.. viimesin niitti oli keväisen laparoskopian jälkeen kun kaveri pamautti puhelimessa että on jo toistamiseen raskaana mun paikallaanjumituksen aikana ja liki puolivälissä, muttei ollu saanu kerrottua mulle.. Tietysti vastaan lyhyesti jos kyselee millon seuraava hoito on tai miten meni, mutta sen tarkempaa en jaksa tähän liittyviä tuntemuksia niiden kanssa velloa joilla ei tästä ole minkäänlaista hajuakaan. Tuntuu että jauhoin ne pettymykset, masennukset ym. valitukset niiden kanssa jo sen ekan vuoden aikana. Sitten tulis kuitenkin vaan niitä "hyviä" ohjeita että ei toi stressi ainakaan auta ja älä anna ton hallita elämääs noin paljon jne! Eikä asiat kuitenkan oo niistä mihinkään muuttunu vieläkään, joten.... :headwall:

 

Niin samat fiilikset täällä! Nyt just on sellainen olo että tekis vaan mieli soittaa jollekin, purkaa ajatuksia ja itkeä paha mieli pois. Tiedän että meillä on vielä toivoa mutta eilisen punktion jälkeen kaikki tunteet näyttää olevan herkässä. Sekin harmittaa, että "tavalliset" ystävät ei vaan voi ymmärtää eikä luonnollisesti tietääkään miten hoidot etenee jne. Nyt olisin niin kaivannut että joku ystävistäni olisi soittanut ja kysynyt että miten selvisit eilisestä ja miten munasolut hedelmöittyi.. eipä ole kukaan soittanut, enkä itse viitsi soitella moista tiedotuspuhelua kun heillä on varmasti paljon mielekkäämpääkin ajateltavaa!!

 

Olen niin samoilla linjoilla teidän kanssa ja on ihana huomata että muillakin on IHAN samanlaisia ajatuksia kuin itsellä. Omat ystävät on toki hyvä tuki, mutta ei ne kumminkaan pysty eläytymään tähän maailmaan meidän tavoin..vaikka kuinka varmasti haluasivatkin.

 

täällä ollaan melkein samassa veneessä.

laitappa kuule Facebookkiin kaikkea kivaa matkan varrelta!! :kieh: :'( :'(

ei täs oikein kyl oo ketään jolle puhua näistä fiiliksistä.
tuttavapiirissä on 2 lapsetona pariskuntaa: toinen pari tietää näistä hoidoista toinen ei... molemmat ei kuitenkaan oo lähtenyt tähän hoitorumbaan, joten eivät voi tietää mitä tää on. ihan varmasti surevat lapsettomuuttaa, jos lapsia haluavat - en sitä kiellä. mutta ei voi voittaa jos ei halua koittaa.
joo, koittamaan on lähdetty...
laitoin FB-profiiliin aikasta negaatiomaisen päivityksen... saa nähdä kysyykö kukaan mitään selvennöstä... muutamat kaverit tietää tästä tän hetken hoidosta; luulevat varmaan että liittyy siihen, et jotain on mennyt mönkään.

:| :ashamed:

 

Mulla on sekin , että kukaan ei oikein ymmärrä tai hyväksy sitä , että haluan lapsia.
Lisää lapsia , yksin , ja vielä tässä iässä !
Niinpä en ole kertonut kenellekään tästä jo vuosia jatkuneesta projektista. Jos jollekin tunteistani ja ajatuksistani avaudun , niin netissä tuntemattomille , samassa tilanteessa oleville.

Joskus ekojen inssien aikaan kerroin lähimmille ystäville ja kun en sitten onnistunut raskautumaan , niin tuntui että petän siinä muidenkin odotukset kuin vain omani. Helpompaa kun on yksin , niin ei tartte kenellekään mieli maassa vonkua että taas NE alkoi - ja toisaalta ei ole sitten ketään , kenen kanssa näitä ajatuksia ja pettymyksiä voisi pureskella.

Pahinta on ehkä se , että saamani kommentit ovat tätä luokkaa "jos oot noin pitkään yrittänyt onnistumatta , niin se on sitten jo jonkun isomman tahto ettet enempää lapsia saa" , ja yhtä varhaista keskenmenoa itkiessäni hain lohtua ystävältä , joka tokaisi "mitä sä parut , onhan sulla jo lauma lapsia , miks sä niitä enempää haluat?"

Ei ihan sellaista "vertaistukea" mitä kaipasin. Parempi olla hiljaa tai avautua netissä anonyymisti sellaisille , jotka käyvät samaa läpi kuin ottaa paskaa niskaan "kavereilta".

Ja väsyttäähän tää, ei tunnu piinailukaan miltään kun on jo yrityshetkellä sellainen olo ,että ei tästä mitään tuu. Mistähän sitä toivoa ja uskoa löytäis ...

 

mismina: joskus kadehdin teitä, jotka "väsäilette" sitä lasta yksin. eipä sekään helppoo oo. mut tuntuu tässä parisuhteessakin, että joskus on ihan yksin...
varmaan johtuu siiät että me naiset ja miehet ollaan niin erilaisia.

 

Välillä tekis kyllä mieli päivittää omaan facebook-profiiliin todellisia ajatuksia/tuntoja. Eilisessä punktiossakin olisi ollut tarpeeksi ainesta uuteen statukseen.

En vaan jotenkin jaksa ihmisten täydellistä elämää tässä ympärillä. Vaikka niinhän se on että kaikilla on omat vastoinkäymisensä.. mutta enpä ihan heti keksi mitään yhtä raskasta vastoinkäymistä kun tämä. Kuolema ja läheisen menettäminen on varmasti vielä kauheampaa, mutta uskon että liikutaan kuitenkin ihan kärkipäässä!

Ja sitäkin olen miettinyt, että millainen ihminen olisin ilman näitä vastoinkäymisiä. Uskon että paljon positiivisempi, iloisempi, ehyempi jne. En usko hetkeäkään että näistä vastoinkäymisistä on meille mitään iloa! Ehkä neulakammo häviää, mutta siihen se sitten jää. Moni ystävä onkin sanonut että "kaikki ajallaan" ja "niin kuin on tarkoitettu". Siihenkkään en usko hetkeäkään! Ainut selitys tälle on se että meille on jaettu todella paskat kortit ja niillä pitäis nyt sitten pysyä pelissä mukana!

 

Niin, ja kiitos jo tästä, ette usko miten helpotti jo oloa kun sain kirjottaa tänne näppis liekeissä.

 

Ja sitäkin olen miettinyt, että millainen ihminen olisin ilman näitä vastoinkäymisiä. Uskon että paljon positiivisempi, iloisempi, ehyempi jne. En usko hetkeäkään että näistä vastoinkäymisistä on meille mitään iloa!

samaa mieltä. kylläpäs nyt veti itkuiseksi, kun tuon kirjoitit. jotenkin sitä kovettuu ja kylmettyy, eikö osaa edes iloita niistä pienistä asioista.
(no, täytyy myöntää että lapsellisena sentään osaan nauttia omien lasten jutuista - onneksi en sentään niin alas oo vajonnut, että nekin aiheuttas vaan negaatioita)

 

Mismina

Joskus ekojen inssien aikaan kerroin lähimmille ystäville ja kun en sitten onnistunut raskautumaan , niin tuntui että petän siinä muidenkin odotukset kuin vain omani. Helpompaa kun on yksin , niin ei tartte kenellekään mieli maassa vonkua että taas NE alkoi - ja toisaalta ei ole sitten ketään , kenen kanssa näitä ajatuksia ja pettymyksiä voisi pureskella.

Toi on kyllä niin totta. Olen itsekin ajatellut että pääsen helpommalla kun kannan vaan omat suruni, eikä tarvi kantaa muitten pettymyksiä omien ahdistusten rinnalla. Ei ole sullakaan ollut helppo tie ja vielä yksin, nostan kyllä hattua sinulle!! :heart:

Dreamer

mut tuntuu tässä parisuhteessakin, että joskus on ihan yksin...
varmaan johtuu siiät että me naiset ja miehet ollaan niin erilaisia.

Täällä on ihan sama juttu, mies nukkuu yläkerrassa päiväuniaan ja on erittäin tyytyväinen hedelmöittymisen määrään, kun minä taas pyörittelen asioita mielessäni pessimistisenä.

 

Dreamer

mut tuntuu tässä parisuhteessakin, että joskus on ihan yksin...
varmaan johtuu siiät että me naiset ja miehet ollaan niin erilaisia.

Täällä on ihan sama juttu, mies nukkuu yläkerrassa päiväuniaan ja on erittäin tyytyväinen hedelmöittymisen määrään, kun minä taas pyörittelen asioita mielessäni pessimistisenä.

Joo, mies joskus totes että opettele elään tän kanssa! Aijaa, että niin helppooko se onkin..?! :x no sille varmaan, jos ja kun ei kai koskaan oo halunnu tätä yhtä paljon, tai ainakaan enää viime vuosina... ja tosiaan, eihän se edes tiedä minkälainen mä luonteeltani oikeesti oon ollu/olisin ilman tätä kaikkee, turhaa yritystä, jatkuvaa pettymistä ja vitutusta.. kun ei olla koko yhdessäoloaikana käytetty mitään ehkäsyjä vaan oli melkein alusta lähtien sitä tarkotuksellista jyystöö.

Oikein etoo jotkut kuluneet fraasit että vastoinkäymiset muka vahvistas.. miten muka? Ja että jokaiselle annetaan vaan sen verran kun jaksaa kantaa.. no halooo, onko siis vaihtoehtojakin?? Profiilissa tää ajatus (mikä ei tapa, vahvistaa) onkin vähä todenmukasemmaks muokatussa muodossa

Lisäks alkanu mennä usko sanan varsinaisessakin merkityksessä. En koskaan oo ollukaan mikään erityisen uskova, mutta alkaa tuntua joku ateistien slogan 'Jumalaa tuskin on olemassa' aina vaan läheisemmältä. Jotenkin tuntuu etten jaksa mennä kirkkoon kuunteleen mitään hurskastelevia lässytyksiä enkä tiedä pitäiskö erota sieltä jos vielä tulis se tilanne että pitäs järjestää ristiäiset.
Miks kaikki muuten niin v-tun epäreilua ois... jokkut juopot lapsenhakkaajat ja moninkertaset abortintekijät senkun paneksii ja poks lisääntyy millon lystää S--TANA.

Noniin,.. katkera kalkkuna kiihtyi kotkottaan taas :ashamed:

 

Täällä myös yksi, joka pääsee hyvinkin kiinni noihin ajatuksiin...

Yritystä kohta kolme vuotta täynnä, kaksi niistä tutkimuksissa ja jonoissa odotellessa. Olen puhunut tilanteestamme melko avoimesti, koska itseni on helpompi olla, kun ei tarvitse kantaa salaisuutta sisälläni. Tiedän, että iso osa ystävistäni yrittää kyllä ymmärtää ja ovat kiinnostuneita prosessin etenemisestä. Matkan varrella on kuitenkin tullut myös paljon yllättäviä, ikäviä ja ajattelemattomia kommentteja sekä ystäviltä, sukulaisilta, naapureilta...

Olen myös ottanut ajoittain etäisyyttä ystäviini eikä ihmisten raskausuutisia todellakaan ole ilo kuulla. Muutenkin olen muuttunut synkemmäksi ja kyynisemmäksi ihmiseksi.

Omaa taakkaani ja yksinäistä oloani lisää se, että elän uusioperheessä. Miehelläni on siis jo edellisestä suhteesta lapsi, joka on paljon läsnä arjessamme. Lapsi tuntuu melkein omalta ja on minulle todella tärkeä. Olen siis iloinen hänen olemassaolostaan, mutta samalla hän muistuttaa koko ajan siitä, mitä yhteistä minulta ja mieheltäni puuttuu. Välillä surettaa myös se, että kohtaamme mieheni kanssa tämän lapsettomuus asian niin eri tavoilla. Tuntuu, ettei mieheni aina ymmärrä ajatusmaailmaani ja sitä, miten kovasti haluaisin olla äiti. Uskon kyllä, että myös miehelle lapsettomuutemme on kova paikka, vaikka onnistuneesti pitääkin tunteet sisällään. Asennoituminen tilanteeseen on silti erilainen, koska hänellä jo se yksi lapsi on.

Tahkoamista tämä kolme vuotta on ollut, monenlaisia vaiheita, välillä jaksanut paremmin välillä taas huonommin. Ja tosiaan liikaa ei ole niitä ihmisiä ympärillä, jotka oikeasti ymmärtävät, mitä kaikkea tässä prosessissa joutuu käymään läpi...

 

Omaa taakkaani ja yksinäistä oloani lisää se, että elän uusioperheessä. Miehelläni on siis jo edellisestä suhteesta lapsi, joka on paljon läsnä arjessamme. Lapsi tuntuu melkein omalta ja on minulle todella tärkeä. Olen siis iloinen hänen olemassaolostaan, mutta samalla hän muistuttaa koko ajan siitä, mitä yhteistä minulta ja mieheltäni puuttuu. Välillä surettaa myös se, että kohtaamme mieheni kanssa tämän lapsettomuus asian niin eri tavoilla. Tuntuu, ettei mieheni aina ymmärrä ajatusmaailmaani ja sitä, miten kovasti haluaisin olla äiti. Uskon kyllä, että myös miehelle lapsettomuutemme on kova paikka, vaikka onnistuneesti pitääkin tunteet sisällään. Asennoituminen tilanteeseen on silti erilainen, koska hänellä jo se yksi lapsi on.

:hug:
toi on tosi vaikee tilanne, ja aiheuttaa kyllä ristiriitoja. tietty riippuu molempien asenteista, mutta noin kokonaisuutena hankala tilanne.
toivottavasti onnistutte pian! :heart:

 

dreamer78
Suhteen alkuaikoina mies oli vielä sitä mieltä, ettei enää enempää lapsia. Siinä vaiheessa minäkään en ollut vielä varma, haluanko koskaan omaa lasta. Reilu kolme vuotta sitten iski kuitenkin ihan totaalinen vauvakuume eikä mulle sen jälkeen ollu todellakaan epäselvää, haluanko äidiksi vai en! Tavallaan on siis jo osavoitto, että päästiin aikanaan yhteisymmärrykseen ehkäisyn pois jättämisestä. Nyt on vaan sitten tulos antanut odottaa itseään... Mutta on mies kyllä ollut päätöksen tehtyään myös sen takana ja ihan hyvin näissä lääkärikuvioissakin mukana. Tunnetasolla sen on vaan vaikea päästä mun ajatusten tasolle. Eikä tilannetta helpota tällä hetkellä se, että tytön äiti odottaa parhaillaan kolmatta lastaan, toista yhteistä nykyisen miehensä kanssa. Ja kun viikoittain joutuu seuraamaan hänen raskautensa etenemistä, tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia :ashamed: Miestäni ei hänen raskautensa tunnu hetkauttavan millään tavalla eikä oikein ymmärrä, miksi se aiheuttaa minussa niin paljon negatiivisia tunteita...

 

Eikä tilannetta helpota tällä hetkellä se, että tytön äiti odottaa parhaillaan kolmatta lastaan, toista yhteistä nykyisen miehensä kanssa. Ja kun viikoittain joutuu seuraamaan hänen raskautensa etenemistä, tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia :ashamed: Miestäni ei hänen raskautensa tunnu hetkauttavan millään tavalla eikä oikein ymmärrä, miksi se aiheuttaa minussa niin paljon negatiivisia tunteita...

meilläkin miehen ex odottaa nyt toista lasta nykyisen miehensä kans... kiva kiva... kyllähän tuo varmaan tota mun miestä vähän harmittaa, kun me ei olla saatu aikaiseksi sitä ensimmäistäkään samalla ajalla...

 

Samaa sakkia koen olevani! Minulla ei ole lähipiirissäni vielä yhtään perheellistä ystävää, tosin yksi on vasta aloittanut yrittämisen, joten kohta voi ollakin... Minun ongelmani on pikemminkin, että lähes kaikki ystäväni ovat sinkkuja ja heille tästä asiasta puhuminen on niin TURHAUTTAVAA. Koska vastaus on aina: "mutta sinulla on sentään mies, minulla ei ole ketään!" Mitä hemmettiä tuohon voi sanoa? Että ei se mies kuule tee elämää täydelliseksi, ei ainakaan jos ei tahdo vain parisuhdetta vaan PERHEEN! Ja että pitäisikö sitä olla vaan tyytyväinen siihen mieheen, ihan niin kuin lapsen haluaminen vielä siihen päälle olisi jo ahneutta, kun toisella ei ole sitä miestäkään?!

Samalla periaatteella sitä ei voisi syödä leivän päällä voitakaan, kun jollain toisella raukalla ei ole sitä leipääkään! :kieh:

Kaikkein pahinta on, kun yritän vääntää rautalangasta, miten kateellinen olen näille sinkuille, koska heillä on vielä kaikki vaihtoehdot avoinna. He voivat vielä tavata elämänsä miehen, jolla on myös siittiötuotantoa (minun elämäni miehellä ei valitettavasti ole), he voivat olla raskaana jo ekoilla treffeillä! Mutta ei sitä kukaan tunnu ymmärtävän, kaikille se oma tilanne on aina se pahin, ei sitä vaan osaa suhteuttaa toisiin. Ja tämä koskee myös itseäni. Jotenkin vaan tuntuu, että ne ovat onnekkaita, joilta kukaan ei ole vielä ottanut pois mahdollisuutta saada lapsia luonnollisesti.

 

Kaikkein pahinta on, kun yritän vääntää rautalangasta, miten kateellinen olen näille sinkuille, koska heillä on vielä kaikki vaihtoehdot avoinna. He voivat vielä tavata elämänsä miehen, jolla on myös siittiötuotantoa (minun elämäni miehellä ei valitettavasti ole), he voivat olla raskaana jo ekoilla treffeillä! Mutta ei sitä kukaan tunnu ymmärtävän, kaikille se oma tilanne on aina se pahin, ei sitä vaan osaa suhteuttaa toisiin. Ja tämä koskee myös itseäni. Jotenkin vaan tuntuu, että ne ovat onnekkaita, joilta kukaan ei ole vielä ottanut pois mahdollisuutta saada lapsia luonnollisesti.

Näin on.. sitä joutuu kadehtiin aina vaan suurempia joukkoja, ensin niitä joilla tärppäs alle puolen vuoden, sitten niitä joilla vuodessa, eikä oo joutunu mihkään tutkimuksiin, tai joille tehonnu pelkät lääkenapit, ettei oo joutunu piikittään itteensä.. Sitten kun tuli ero just siinä hoitojen alotuksen kynnyksellä, niin niitä joilla vielä oli mies kenen kans yrittää vaikka kotonakin ja pääsi heti eteneen hoitoihin (jouduin odotteleen pari vuotta niitäkin). Sitten kun selvis että endo on tukkinu johtimet ja joutuu suoraan ivf.ään, niin niitä jotka selvis pelkillä kevyillä insseillä.. ja nyt kun yks tulokseton hoito on jo takana ja joutumassa toiseen, niin niitäkin joille tulosta heti ekan hoidon ekasta siirrosta... ja joilla hirvee määrä alkioita pakkaseen (itelle ei yhtään) eikä tarvi välttämättä koskaan kokee toista punktioo.... :ashamed: siis suunnilleen kaikesta mikä ei oo enää omalla kohdalla mahdollista ja jonka on jo menettäny!

 

Tiedän niin tuon tunteen kun ympärillä on ihmisiä jotka aina onnistuu jollakin tavalla paremmin kuin itse. Välillä olen miettinyt että kysynkö edes että "kauanko yrititte lasta". Joskus toivoisin kuulevani että vuosia, vaikka en tietenkään kenellekään sitä toivo. Helpottaisi vaan omaa oloa edes hetkeksi jos tietäisi että joku muu on käynyt läpi näitä samoja asioita.

Viimeiset päivät on kyllä ollut yhtä ylä- ja alamäkeä.. Tähän asti olen ajatellut ja yrittänyt pitää kiinni typerääkin typerämmästä haaveestani, suurperheestä! Ensimmäisen kerran hoitojen aikana tulin siihen pisteeseen, että kävin miettimään että pitäisikö antaa periksi haaveilleni. Mietinkin että jos ei nyt tärppää, niin pitäiskö jatkaa elämää näin kun se on. Rahaa jäisi matkustamiseen ja shoppailemiseen, vaikka kaikki se tuntuukin tosi turhalta. Mielummin söisin kaurapuuroa ja keäkeittoa kotona lasten kanssa, vanhoissa kuluneissa verkkareissa kun etenisin urallani. No, aika näyttää! Mietin kyllä sitäkin että mitä parisuhteelle kävisi, jos tässä asiassa luovuttaisi. Tämä on kuitenkin ollut yhteinen projekti ja päämäärä, ja miten suhde selviäisi siitä että myöntäisime epäonnistuneemme.. pelottaa sekin että löytyisikö tilalle joku yhtä paljon yhdistävä asia, mielellään positiivinen sellainen.

 

Mun ei pitäis valittaa , mä olen kumminkin saanut lapsia. Helposti. Silloin kun olin 18 , ei raskautuminen ollut mikään ongelma.
Ja samaan aikaan kun mä sain lapsen toisensa perään jokseenkin yrittämättä , mun läheinen kamppaili lapsettomuushoidoissa. Oli han yhtä tuskaa , kun en voinut auttaa , mitään vikaa ei kai heistäkään kummassakaan ollut. He onnistuivat hoitojen välissä raskautumaan luomusti , ja mä kävin luovuttamassa munasoluja - se tuntui ainoalta keinolta auttaa.

Ja kun mun vauvakuume taas heräsi , en tullutkaan raskaaksi millään. Olen yrittänyt nyt reilut 10 vuotta aina kun on ollut mahdollisuus. Inssejä , koti-inssejä ja tutkimuksia on tehty , missään ei ole mitään vikaa , rahat on loppu mutta raskaus on vain haave.

Ymmärrän , että moni täällä ihmettelee , miksi mä itken lapsettomien osastolla , mutta lapsettomuutta se on tämäkin. Myönnän olevani onnekas , kun olen saanut tulla äidiksi - mutta se , että on jo lapsia ei poista sitä surua , kun ei saa lasta vaikka kuinka toivoisi ja yrittäisi.

Ikääkin alkaa jo olla , mutta en vaan voi lopettaa. Yksin mä olen muutkin lapseni odottanut ja hoitanut , se on vaan aika hankalaa yrittää lasta yksin , kun ei todellakaan voi yrittää edes joka kuukausi.
Ympärillä ihmiset tulee raskaaksi sattumalta , yhdestä kerrasta baari-illan jälkeen tai oitis kun on päätetty yrittää , eikä niiden tarvitse miettiä mistä rahat tai simpat koti-inssiä varten.

Ottaa päähän tuo tikkuunpissiminenkin , ole siinä nyt sitten ajattelematta asiaa kun joka päivä mietit milloin sopii käydä vessassa , mihin kellonaikaan voi juoda vettä ja paljonko , ettei vaan virtsa laimene. Ja tihrustat sitä tikkua sitten että onko toi nyt ovisplussa vai ei , ja jos on , niin ei muuta kuin inssiin.
Ja jos on koti-inssi , niin sopiiko ko.päivä luovuttajalle vai ei , jos ei , niin tää kuukausi on sitten menetetty ja parempaa onnea ensi kuussa.

Kun tekee muksua yksin , kaikki toivo asetetaan siihen yhteen yritykseen. Kun on tiedossa , ettei siittiöt elä ikuisesti ja munasolukin vain piipahtaa paikalla , niin ei todellakaan sovi tulkita väärin tikun kertomaa tulosta , ja pitää toivoa , ettei jännäily sitten pidättele munista niin ettei se lähdekään ennen kuin on tapahtunut simppojen joukkokuolema.

Tylyä , kun ei voi puhua asiasta kenenkään kanssa , mun koti-insseilevätkin kaverit on raskautuneet ekalla yrityksellä "oho , se onnistui !" ja mä vaan paarustan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. En todellakaan tiedä mistä löytyy into yrittää aina uudestaan , vai olenko mä jo niin toivoni menettänyt , etten enää edes piinaile.

Ole tässä nyt sitten iloinen ja positiivisella mielellä. Juu. Parempaa viikonloppua kaikille !

 

Mismina En voi edes täysin kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun kamppailet yksin näiden asioiden kanssa. Nostan kyllä sinulle hattua!

Mismiina:

Myönnän olevani onnekas , kun olen saanut tulla äidiksi - mutta se , että on jo lapsia ei poista sitä surua , kun ei saa lasta vaikka kuinka toivoisi ja yrittäisi.

Tuon tunteen tunnistan täysin. Tuntuu että suru on yhtä voimakas kun silloin kun yritti ensimmäistä. Kuvittelin että toisen kohdalla tämä kaikki olisi helpompaa, mutta ei! Pettymysten yli pääsee välillä nopeammin kun arki pienen kanssa vie mennessään, mutta tunnepuoli on yhtä raastava tälläkin kertaa. Lisäksi suren sitä että joutuuko pieneni kasvamaan täysin yksin, ilman leikkiseuraa ja sisarusta. Kaiken lisäksi olen alkanut pelätä ainokaisemme menettämistä, varsinkin nyt kun on kaikenlaista tautia liikkeellä. Pelkään että takerrun vuosien varrella ihan liikaa poikaani ja minusta tulee ylisuojeleva äiti.

 

Voimia teille kaikille lapsettomuusasioiden kanssa kamppaileville! :hug:

 

Sebu08 , ymmärrän hyvin nuo pelot.
Olen lukenut näitä keskusteluja ja tajunnut todella selkeästi sen , ettei se riitä että saa plussan raskaustestiin - eikä kaikki saa edes sitä.
Tulee joku haamu tai haamun haamu , aavistus siitä että pienen ihmisen alku on hipaissut kohdun seinämää jäämättä siihen kasvamaan.
-
Sitä oppii kuuntelemaan omaa kehoaan , joskus koko elämä tuntuu pyörivän ovulaatiotestien , follien kasvun , uusimpien tutkimusten ja uskomusten ympärillä. Pitää juoda greippimehua , syödä B-vitamiineja ja rautaa , pitää muistaa myös omegakolmoset , että keho olisi mahdollisimman vastaanottavainen.

Ja H-hetken jälkeen tunnustelee jokaista nippaisua ja pieniäkin muutoksia rinnoissa , limoissa , finneissä , ihan missä tahansa - ja muistelee , että onko mulla ollut näitä oireita ennen ? Voisko tää olla nyt jotain erilaista , voisko tää olla raskauden alku ?

Ja kumminkin sen tietää , ettei se mene noin. Jos hedelmöittymisen voisi tuntea tai testata , niin eiköhän se testi olisi jo markkinoilla. Ei ole olemassa mitään varmuutta siitä , että raskaus on alkanut ennen kuin aikaa on kulunut riittävästi.
Jotkut testaavat varhain ja toiset eivät uskalla testata ollenkaan , negatulos pilaa päivän kuin päivän.
--
Eikä se plussatulos tosiaan riitä ; siitä alkaa jännitysnäytelmä ja jatkuva piina. Moni käy verikokeessa tarkistamassa , että kyseessä on raskaus . Tuulimunat tuntuvat olevan tavallisia , samoin varhaisraskauden keskenmenot.
Ultrassa ei kuulukaan sydänääniä , tai tulee verenvuotoa , joka huolestuttaa. Pitää pelätä rakenneultraa , ja jos jää kiinni veriseulaan , niin silloinkin odotellaan lapsivesi- tai istukkatutkimusta - ja siihenkin sisältyy keskenmenoriski.

Mä olen sen jo päättänyt , että en mene lapsivesitutkimukseen missään tapauksessa jos onnistun raskaaksi tulemaan. Jos olen 10 vuotta lasta tehnyt , ja siinä viimein onnistun , niin ei mikään saa mua raskautta keskeyttämään , se on selvä.

Jotenkin tuntuu siltä ( toisinaan ) , että kaikki on ihan turhaa. Ettei tästä kumminkaan mitään tule , ja kun ei ole ketään kenen kanssa asiasta puhuisi , niin ei ole ketään potkimassa persuuksille ja luomassa uskoa.

Ja silti mä vaan yritän. Jos testi joskus on plussaa , mä otan siitä varmaan kuvan ja painatan sen ilta-sanomien etusivulle on se jo sen verran suuri ihme , että ylittää varmaan uutiskynnyksen ihan kevyesti

Tsemppiä meille kaikille lapsettomille , onneks on joulu tulossa , sehän on ihmeiden aikaa , eikö totta ? =) :flower:

 

Täällä kanssa yksi jo muissa ketjuissa jauhanut tunteilija ja aalloilla kelluva. Lähestymiseni omaan selviämiseen pettymysten kanssa on aikas, no ehkä pessimistinen/sarkastinen toisinaan... mutta kaipa me kaikka omalla tavallamme :ashamed:
Olen kertonut asiasta tuskaillessani moneen suuntaan, sillä uskoin alkuun, että ihmiset ympärilläni osaisivat suhtautua asiaan edes vähän fiksusti...mutta ojasta allikkoon, kuten huomasin, ja nyt "tehkää tekin lapsia"-kommentointi on muuttunut loukkaavaksi neuvonannoksi jne. Kuten sebu08 sanoit sinäkin; olen lopen kyllästynyt vakuuttamaan ihmisille mitä tunteita tämmöisen asian kanssa saa käydä läpi, sillä KUKAAN EI KUITENKAAN TUNNU TAJUAVAN. YHTÄÄN MITÄÄN. Eikä välittävän, koska ei oo oma napa=ei kiinnosta, palataan astialle, kun oot saanut lapsia . Eikä mun surullinen suhtautuminen auta kyllä prosessissa yhtään, koska en jaksa kuunnella toisten lapsi-iloja kovin kauaa mainitsematta omista suruistani, ja sekös aina tapaamiset vesittää...kun pitäisi vain keksiä mistä on itse iloinen (vaikka säästä ja hyvästä ruoasta) ja pysytellä niissä aiheissa. Tällä hetkellä koetan vältellä kaikkia lapsen/lapsenlapsen saaneita niin paljon kuin pystyn. Kohtaamiset kun saavat tuntemaan surua, pettymystä, inhoa (itseäni kohtaan?), kateutta, fyysistä pahoinvointia ym.. Vaihe kerrallaan, nyt on tällainen.. Onneksi mulla on elämässä yksi ihminen joka ymmärtää. Sekin on paljon, sillä voisin olla ihan yksinkin :| Kaikki te, joilla ei ole ketään kuka ymmärtää mitä puhutaan: :hug:

 

kaikkia noita tunteita on tullut käytyä läpi vuoden aikana...
Tammikuussa tulee vuosi siitä kun aloimme yrittää yhteistä esikoistamme,miehelläni teini-ikäisiä lapsia aiemmasta liitosta. Olin jotenkin aina naiivisti pitänyt lasten saantia itsestään selvänä asiana. Toki tiesin ,että vaikeuksia voi tulla mutta en uskonut että ne sattuisivat omalle kohdalleni. (ehkä sen selittää ikäni,täytän joulukuussa 21) Kuluneen vuoden aikana ilo ja toivo lapsensaannista on välillä horjunut kuukausien kuluessa ilman tulosta. Tilalle on tullut pelkoa ja ahdistusta.Entä jos kaikki ei olekaan hyvin? Saammeko lasta luonnollisin keinoin? Syksy meni sekavissa mietteissä. Toisaalta tiesimme,että raskaaksi tuleminen voi kestää vuoden/vuosia mutta odottavan aika on pitkä... :|
Vasta nyt viime aikoina olen alkanut käsitellä asiaa eri tavalla. Lastenvaunut bussissa ja vauvat äitiensä/isiensä sylissä eivät saa minua enää ahdistumaan tai tuntemaan itseäni yksinäiseksi. Sen sijaan tunnen lämpöä ja iloa heidän puolestaan. Kyllä meidänkin aikamme koittaa vielä. Vuoden aikana olen yksin ja yhdessä mieheni kanssa pohtinut vanhemmuutta, elämän arvoja ja arjen hyviä hetkiä. Lapsensaanti ei ole meille enää itsestään selvyys,se on lahja. Läpikäymämme tunteiden vuoristorata on koetellut ja kasvattanut meitä molempia, ja minua eritoten aikuisuuteen ja elämän arvostamiseen. Rakkaus vielä ajatuksissa olevaa lasta kohtaan kasvaa päivä päivältä. Mikäli saamme lapsen,tiedän että tulee päiviä jolloin tuntuu että voimavarat ovat loppu ja vauvan/lapsen itku ja kiukuttelu raastaa korvia. Uskon kuitenkin selviäväni siitä nyt paremmin kuin jos olisin tullut raskaaksi heti ensiyrittämällä. Joten koen että minun kohdallani aika on auttanut sisäistämään tulevan vastuun ja nyt koen olevani valmiimpi äidiksi kuin vuosi sitten.
Anteeksi pitkä "purkautumiseni" ja voimia kaikille matkan varrelle!