Niin kuin nikistäni varmasti tyhmempikin ymmärtää, olen herkkä :ashamed:
Elämässä on tullut vastaan tilanteita, jolloin olen toivonut olevani vähemmän herkkänahkainen.
Kyyneleet yllättävät niin ilon kuin surun hetkellä. Eikä tarvitse olla kyse omasta elämästä, ei edes todellisesta.
Viimeksi yllätin itseni kyynelehtimästä, kun tv:stä näkyi dokumentti "Rikottu rakkauden nimessä". Ohjelmassa aikuiset lapset lauloivat isälleen "paljon onnea vaan" ....ja minä itkin. Näkyy vielä muuten ylen areenan kautta, jos joku kiinnostui.
En aina oikein itsekään ymmärrä tätä pohjatonta herkkyyttäni. Joku sanoo että on hienoa, että on tähän ikään säilyttänyt herkkyyden reagoida , ettei ole kovettunut. Toisaalta sitten taas saa kuulla, että miten sinä taas tuolla tavoin ... iso ihminen.
Vaan minkäs ihminen luonteelleen voi vai voiko itseään vielä tässä iässä kasvattaa tämän asian suhteen? Vähän epäilen ainakin omalla kohdallani. Tuntuu että tämä tunteellisuus-kohtaukset tai mitä ne sitten lienevätkin, ovat vain pahentuneet iän myötä.
Toisaalta koen löytäneeni itsestäni jonkinlaista taiteellisuuttakin -lähinnä käsillä tekemisen kautta, tiedä sitten onko se yhteydessä tuohon herkkyyteen millään tavalla.
Anteeksi tämä sekava sepustus, mutta nousi vain näitä mietteitä mieleen, kun lueskelin ennen kirjautumaan pääsyä joitakin kirjoituksia täällä palstalla, ja monessa kirjoituksessa tuntui taas painottuvan se, miten aina vain pitäisi jaksaa ja jaksaa, ei saisi olla heikko. Ja jos joku palstalla paljastaa olevansa heikko, väsynyt, masentunut tms. tulee poikkeuksetta ilkeitä vastauksia.
En tiedä kiinnostiko tämä purkaus ketään, ja nostaako mitään tunteita tai reaktioita muiden mielissä.
Olen herkkis, enkä sille mitään voi.
Elämässä on tullut vastaan tilanteita, jolloin olen toivonut olevani vähemmän herkkänahkainen.
Kyyneleet yllättävät niin ilon kuin surun hetkellä. Eikä tarvitse olla kyse omasta elämästä, ei edes todellisesta.
Viimeksi yllätin itseni kyynelehtimästä, kun tv:stä näkyi dokumentti "Rikottu rakkauden nimessä". Ohjelmassa aikuiset lapset lauloivat isälleen "paljon onnea vaan" ....ja minä itkin. Näkyy vielä muuten ylen areenan kautta, jos joku kiinnostui.
En aina oikein itsekään ymmärrä tätä pohjatonta herkkyyttäni. Joku sanoo että on hienoa, että on tähän ikään säilyttänyt herkkyyden reagoida , ettei ole kovettunut. Toisaalta sitten taas saa kuulla, että miten sinä taas tuolla tavoin ... iso ihminen.
Vaan minkäs ihminen luonteelleen voi vai voiko itseään vielä tässä iässä kasvattaa tämän asian suhteen? Vähän epäilen ainakin omalla kohdallani. Tuntuu että tämä tunteellisuus-kohtaukset tai mitä ne sitten lienevätkin, ovat vain pahentuneet iän myötä.
Toisaalta koen löytäneeni itsestäni jonkinlaista taiteellisuuttakin -lähinnä käsillä tekemisen kautta, tiedä sitten onko se yhteydessä tuohon herkkyyteen millään tavalla.
Anteeksi tämä sekava sepustus, mutta nousi vain näitä mietteitä mieleen, kun lueskelin ennen kirjautumaan pääsyä joitakin kirjoituksia täällä palstalla, ja monessa kirjoituksessa tuntui taas painottuvan se, miten aina vain pitäisi jaksaa ja jaksaa, ei saisi olla heikko. Ja jos joku palstalla paljastaa olevansa heikko, väsynyt, masentunut tms. tulee poikkeuksetta ilkeitä vastauksia.
En tiedä kiinnostiko tämä purkaus ketään, ja nostaako mitään tunteita tai reaktioita muiden mielissä.
Olen herkkis, enkä sille mitään voi.