Aitoa ystävyyttä Helsinki + lähialueet

"Lyhyesti ja ytimekkäästi" (no niinpä niin)

Tunnetko itsesi usein ulkopuoliseksi, et oikein sovi massaan? Oletko kokenut yksinäisiä tunteita ihmisten kanssa? Jos vastasit kyllä, saatat olla samaa "jengiä" mun kanssani. (Tää oli tällainen humoristinen avaus, haa haa)

Etsin ystävää pk-seudulta joka olisi ihan oikeasti sen läheisen ystävän tarpeessa. Etsin oikeasti samanhenkistä, samalla aaltopituudella olevaa ihmistä ajatustenvaihtoon ja siitähän se kehittyy oikeaksi ystävyydeksi jos on kehittyäkseen.

Olen "sosiaalinen erakko", erittäin tunteellinen, huumorintajuinen, ailahtelevainen (mielialat vaihtelee), ystävällinen, koviakin kokenut ja ihan liian yksinäinen, koska olen kuitenkin erittäin puhelias, jonkin verran sosiaalinen eikä varsinkaan kotiäitinä sosiaaliset tarpeeni ihan täyty. Esim. töihin meno ei täyttäisi sosiaalisia tarpeitani, ellei joku yksi biljoonasta tsänssi osuisi kohdalleni ja siellä sattuisi olemaan oikeanlaisia ihmisiä työkavereina.

Inhoan itsekkäitä, ilkeitä ja kylmiä ihmisiä, välinpitämättömyyttä, epärehellisyyttä, ja liian pinnalliset suhteet eivät mua kiinnosta. Tulen toimeen tunteellisten, lämpimien ja hyvin itsensä tuntevien kanssa, sillä vasta silloin syntyy aidosti mielenkiintoisia keskusteluja ja tietysti myös välittämistä. Ihmisen tulee ensin rakastaa itseään, jotta se voi rakastaa muita. En tule toimeen ihmisten kanssa, joille pitää harkita jokainen asia mitä saa sanoa tai vetävät herneen nenään eli itsetuntoa pitää löytyä, ehdoton vaatimus tai ystäväsuhde kuolee ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Mikään töksäyttelijä en ole (ainakaan yleensä), vaan kunnioitan erilaisuutta ja toivon myös sitä samaa takaisinpäin. Olen todella puhelias ja toivon samaa puheliaisuutta ja jonkinsorttista avoimuuttakin löytyvän. Lista on pitkä, mutta niin on pettymystenkin, joten koitan sitten olla näin yksityiskohtainen. :|

Tärkeimpänä ohjelankana itselleni pidän oman sisäisen äänen kuuntelemista, eli lähinnä sitä, etten eläisi ulkoapäin tulevien "sääntöjen" mukaan, etten tekisi valintoja ja asioita mitä kuvittelisin, että pitää tehdä "koska muutkin tekee". Olenkin monessa asiassa todella epätavallinen, enkä välttämättä ihan tunne hengenheimolaisuutta ihmisten kanssa, joilla on ollut helppoa itsensä kanssa ja jotka tulevat toimeen kaikkien kanssa. En ole "kaikkien kaveri", enkä ole koskaan tuntenut yhteyttä sellaisiin ihmisiin. Itse en edes tulisi kaikkien kanssa toimeen, vaikka kuinka yrittäisin, enkä edes yritä - enää. Tärkeintä on että itsellä ja perheellä+läheisillä olisi hyvä olo. Tässä kaikessa olen silti vielä ihan harjoitteluasteella! Mutta suunta ainakin on positiivinen! =D

Olen todella huumorintajuinen, suorastaan elän mustasta huumorista. Kaikki ei todellakaan mene aina putkeen, mut huumorilla on pärjätty. Olen 36v. ja minulla on kaksi ihanaa lasta ja perhe-elämään osallistuva mies, pieni olematon suku ja vielä vähemmän ihania ihmisiä elämässä. Orpona katsoo maailmaa eri kantilta?

Niin, miksi mulla ei ole tarpeeksi ystäviä, jos olen sitä mieltä, että mulla olisi myös itselläni jotain annettavaa? Syitä, seurauksia ja syiden arvailuja. Ainakin kouluaikaiset ystävyyssuhteet kuihtuivat kokoon siinä vaiheessa, kun huomattiin olevamme kuitenkin todella erilaisia arvomaailmoiltamme. Aikuisiällä on äärettömän vaikeaa tutustua syvällisesti, kun siihen tarvitaan aikaa ja panostusta, eikä sellaista tunnu keltään löytyvän. Jos ihminen olisi melkein kun minä, samanlainen, tutustuttaisiin varmaan kuukaudessa jo tosi hyvin.

Tulen parhaiten toimeen todella samantyyppisen ihmisen kanssa kun itse olen, joten siinä yksi selitys miksei ystäviä löydy helposti. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joiden kanssa synkkaa ihan hyvin (niitä on aivan liian vähän, eikä meinaa löytyä) mutta edelleen jaksan uskoa itseeni ja siihen, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, ja että sen ystävän voi löytää vielä vaikka eläkeiässä. =)

Laita s-postia, jos haluat tutustua. :heart:


123lonesome@gmail.com

 

kelpaisiko tämmöinen 2 lapsen opiskelija mamma helsingistä?? Ujo olen, mutta kun tutustun niin silloin jututkin saattavat olla sen mukaiset

 

Mä tunnistin itteni tästä

Oon aika onneton s-postin käyttäjä..mutta jospa viskaisit yksärin?

 

Itse olisin voinut kirjoittaa lähes samalla tavalla. Melkein prikulleen. eihän sitä koskaan tasan samalla tavalla, mutta kuitenkin. Itse olen 26 v ja lapsi 1 v 4 kk. Pk-seuduksi tämän Kirkkonummen luokittelen. Sähköpostin kirjotteluun aikani ei tällä hetkellä riitä kovin aktiivisesti, mutta tavata voisi.

 

Nostan tätä kun vielä kaipaisin aktiivisia meilinkirjoittajia! Sitä kauttahan sitä tutustuu sitten... :attn:

 

Moikka!!

Laitappa yksäriä ensin ja kerro lisää itsestäsi. VAstaan sitten takaisin päin maililla. =)
Olen 30v ja kahden pienen lapsen äiti.

 

Haluan nostaa tän ketjun ylös,koska toi aloitus oli niin hyvä.. ja tuntui siltä kuin olisin itse suuriltaosin kirjoittanut sen.Taidan olla vähän myöhässä ,mutta jos jos haluaa kirjoitella mun kanssa ja tutustua niin yv:tä tulemaan..olen 28v yhden lapsen äiti.

 

Voisin nostaa tätä ketjua, jospa se tavoittaisi lisää samankaltaisia ihmisiä.

Allekirjoitan kyllä ap:n kuvauksen melkeinpä täysin. En tiedä, taidan olla kyllä hänen näkövinkkelistään vähän nuori, ap lienee nyttemmin 38 ja itse olen 26. Yhden lapsen äiti olen (Hki), ikää vauvalla kohta 7 kk.

Tosi usein kyllä on sellainen ulkopuolinen olo, tosin olen jo tähän olotilaan pitkälti tottunut, kun tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan. Lapsena toki kavereita riitti, mutta silloin nyt yhteiseksi tekijäksi riittikin aika erilaiset asiat kuin aikuisiällä. Yläasteikäisestä lähtien sitten alkoi tuo "ulkopuolistuminen", kun huomasin miten erilainen lopulta olenkaan useimpien ihmisten kanssa. Lisäksi opiskelujen takia muutot eri kaupunkeihin ja töiden perässä ovat sekoittaneet tuttavapakkaa isolla kädellä. Jokunen kaveri on tähän ikään asti aina mukana kulkenut, mutta en kyllä voi sanoa, että läheltäni varsinaisia ystäviä löytyisi kuin korkeintaan pari kappaletta, pari vähän ei-niin läheistä kaveria sitten lisäksi. Ystäviäni näen aivan liian harvoin, toinen asuu eri puolella Suomea ja luo uraa, toinen myös työelämässä tiiviisti ja nykyisin viettää tuoreessa suhteessaan kaiken liikenevän aikansa.

Omalla kohdallani suurin ero "valtaosaan" ihmisistä on varmaan se, että olen todellinen pohdiskelijaluonne, joku voisi puolivitsillä sanoa vähän "älykköluonteeksi". En jotenkin jaksa pinnallisia ystävyyssuhteita ja sellaiset olenkin tietoisesti vähän jättänyt vähemmälle elämästäni. Ns. hyvänpäivän-tutuista en saa yhtään mitään, vaikka toki niitäkin elämässä on ja kauppareissulla törmätessä voin jäädä juttelemaankin. En silti koe olevani ujo, vaan hyvinkin puhelias ja seurallinen luonne, mutta tämä silloin, jos koen, että seura on samanhenkistä ja voin olla oma itseni. Esim. perhekahvilassa ym. olen koittanut käydä ja tutustua muihin äiteihin, mutta jotenkin en vaan löydä sitä yhteistä "kieltä". Totta kai on rentouttavaa puhua välillä vaan lapsijuttuja, mutta välillä olisi kiva puhua jostain ihan muustakin. Jos olen sitä joskus yrittänyt, niin muilta äideiltä saa kummeksuvia katseita eikä kukaan jatka juttua, harmi kyllä. Ei sillä että ystävyys todellakaan esim. koulutustasoa katsoisi, mutta sellaista keskustelukykyä vähän asiasta kuin asiasta kaipaisin kovasti. Ja avoimuutta! Olen tosi tunteellinen ihminen ja kaipaisin ihmisiltä sellaista rohkeutta kertoa itsestään, avata sisintään muille enemmän.

Tuntuu, että monilla ihmisillä on sellainen kuori, jota he eivät halua muille paljastaa. Esim. noissa perhekahviloissa on jotenkin sellainen anonyymi meininki. Jutellaan niitä näitä ja lapset touhuavat vieressä, mutta kukaan ei kerro itsestään mitään, eikä kysy välttämättä edes keskustelukaverin nimeä. Se on minusta jotenkin outoa, kun olen itse oppinut sellaiseen, että on kohteliasta pyrkiä sellaiseen vastavuoroiseen keskusteluun, kysyä toiseltakin jotain yms.

Itselleni lapseni on kaikki kaikessa ja mieheni on kanssani ns. sielunkumppanini, hänkin tuntee monesti miesseurassa ulkopuolisuutta. En silti mielestäni monessakaan suhteessa sovi perinteiseen kotiäidin rooliin. Viihdyn hyvin kotona perheeni parissa, rauhallinen luonne kun olen. Baareihin en kaipaa, mutta olen kyllä kiinnostunut esim.elokuvista, näyttelyistä jne. Silti elämäni tuntuu välillä tosi tyhjältä ja yksinäiseltäkin, vaikka pari harrastusta minulla on.

En ihan osaa sanoa mitä etsin/kaipaan, kun vähän halusin kai vain kommentoida tätä avausta. Ehkä sellaista äitiseuraa tältä seudulta, jossa voisi olla aidosti oma itsensä eikä tarvitsisi esittää mitään. Kaikki lapsiin liittyvät jutut ovat ihania, mutta välillä olisi mahtavaa jutella muustakin, jakaa ilojaan ja surujaan toisen kanssa. Jos joku kiinnostui ja haluaisi tutustua, meilailla ja joskus ehkä tavatakin, niin minulle voi laittaa yksityisviestiä. Oma sähköpostiosoitteeni ei ole anonyymi, joten en viitsi sitä tähän laittaa.

Ihanaa ruskansävyistä syksyä kaikille!