äitiys on rankkaa..

["elviira"]

Pakko avautua, vaikkakin on äitienpäivä. Kaksi lasta 7 kk ja 1v9kk. Helppoja ja rauhallisia lapsia, nukkuvat yöt heräämättä ja muutenkin kaikki ok. Mutta kun arki on välillä niin rankkaa.. Tuntuu, että pää hajoaa. Päivät on yhtä ruokailua keittiössä, ulkoilua ja vaipanvaihtoa.. mä haluaisin olla se vanha minä. Mennä korkeissa koroissa töihin, juoruilla työkavereiden kanssa, mennään lauantaina shoppaileen mieheni kanssa ja siitä suoraan drinksulle ja yöelämään. Nyt kuljetaan päivät pitkät ulkoiluasussa. Siis olen johonkin kadottanut sen onnellisuuden tästä arjesta ja lapsista, kai tämä on vaihe. Onko muilla ollut näitä 'vaiheita'? Meneekö tämä ohi...?

 

["just"]

Olet ollut äiti alle 2 vuotta ja on rankkaa,okei...

 

["hipp"]

menee ohi kun lapset kasvaa.itse sain lapset samalla ikäerolla kuin ap ja helpotti kun nuorempi oli lähempänä kahta.

 

["Eleanor"]

Ei mene ohi. Nuorin lapsi nyt 12v ja joka päivä olen vihainen kaipaan sitä mitä joskus olin. Menetit statuksesi ja muiden mielenkiinnon sinua kohtaan tulemalla äidiksi. Lasten teko oli elämäni suurin virhe. Jos positiivisesti ajatellaan, niin ainakin sain koukutettua miljonäärimiehen ja näin elinikäisen elannon..

 

[tempera_]

Ensinäkin älä välitä tuosta ekasta kommentin heittäjästä...

Minulla ainakin on ollut tuollainen vaihe, loppui vähän aikaa sitten. Kesti n.kuukauden,niin että melkein joka ilta ajatteli kaiholla mennyttä elämää ja ahdisti nykyinen. Se meni ohi kun aloin väkisin keksimään lapsen kanssa asioita joista tulee molemmille erityisen hyvä mieli. Nyt nautin taas äitiydestä ja yh arjesta Tsemppiä sinulle! Kyllä se siitä

 

[MarieHos]

Meillä on kans lapset pienellä ikäerolla. 2v1kk ja 8kk. Välillä tulee se ahdistus tunne ja miettii mitä se elämä nykyään on. Vaipanvaihtoa ja kaikesta asiasta vääntöä esikoisen kanssa. Kuopus ei edes nuku öitään (heräilee tunnin välein) ja olo on itsellä ryytynyt.
Ne ajatukset unohtuu, kun alkaa miettimään, että mitä minulla on? Elämän suurimpia rikkauksia on edes saada lapsia, jos niitä haluaa. Tietty poikkeuksia on. Minulla on maailman ihanimmat lapset, ja saan seurata heidän kasvuaan ja kehitystään. Minulla on aina joku, joka itsensä satuttaessaan tulee hakemaan syliä ja lohtua. Joku, joka pyytää apua ja neuvoja.
Myös pieni virkistäytyminen voisi tehdä hyvää? Silloin tällöin se oman ajan ottaminen ei ole koskaan pahaksi, oli se sitten elokuvailta tyttöystävien kanssa, tai se paheksuttu baari-ilta. Omista se ilta kuitenkin vain itsellesi, ja seuraavat illat jaksat olla äitinä sitä tarvitseville

edit. Yksi hyvä keino on myös, kun katselet lasten mentyä nukkumaan, heidän valokuvia vauva ajaltaan. Valokuvia, joissa lapset hymyilevät ja näet heidät onnellisina. Mieti sen jälkeen, kenen vuoksi ne lapset ovat onnellisia.

 

[suurenmoinenelämä]

Kyllähän minullekin tulee sillointällöin haikea olo, tosin se olo kestää aika usein illan verran tmv. ja ihan järjellä ajattelen, että kyllä se helpottaa kun lapsi alkaa olemaan omatoimisempi ja isompi.. pitää vaan nauttia tästä nykyisestä elämäntilanteesta kun ei se kestä kuin muutaman vuoden! <3

Itsellä lähinnä se kun ollaan ensimmäiset/toistaiseksi ainoat joilla meidän lähipiirissä vauva on, niin onhan se kun vaput ja muut menee sivusta seuratessa kun muut lähtee baanalle.. onneksi tuolle kohta syntyy serkku niin voidaan nauttia perheellisyydestä sitten yhdessä ^^

Kyllä mä luulen, että se on ihan normaalia "katsella naapurin pihaan, kun siellä on ruoho vihreämpää"..

 

[uskon]

on varmasti väsyttävää ja tuo tunne on ihan ymmärrettävää. Tottahan se on, että itsensä "unohtaa", koska lapset tulee aina etusijalla. Mutta kyllähän sitä omaa aikaakin pitää olla, edes kerran viikossa jokin harrastus?

 

[uskon]

Meillä on kans lapset pienellä ikäerolla. 2v1kk ja 8kk. Välillä tulee se ahdistus tunne ja miettii mitä se elämä nykyään on. Vaipanvaihtoa ja kaikesta asiasta vääntöä esikoisen kanssa. Kuopus ei edes nuku öitään (heräilee tunnin välein) ja olo on itsellä ryytynyt.
Ne ajatukset unohtuu, kun alkaa miettimään, että mitä minulla on? Elämän suurimpia rikkauksia on edes saada lapsia, jos niitä haluaa. Tietty poikkeuksia on. Minulla on maailman ihanimmat lapset, ja saan seurata heidän kasvuaan ja kehitystään. Minulla on aina joku, joka itsensä satuttaessaan tulee hakemaan syliä ja lohtua. Joku, joka pyytää apua ja neuvoja.
Myös pieni virkistäytyminen voisi tehdä hyvää? Silloin tällöin se oman ajan ottaminen ei ole koskaan pahaksi, oli se sitten elokuvailta tyttöystävien kanssa, tai se paheksuttu baari-ilta. Omista se ilta kuitenkin vain itsellesi, ja seuraavat illat jaksat olla äitinä sitä tarvitseville

edit. Yksi hyvä keino on myös, kun katselet lasten mentyä nukkumaan, heidän valokuvia vauva ajaltaan. Valokuvia, joissa lapset hymyilevät ja näet heidät onnellisina. Mieti sen jälkeen, kenen vuoksi ne lapset ovat onnellisia.

Tämä on kuin suoraan ajatuksistani. Kiitos siitä että osasit ne laittaa sanoiksi

 

[elviira_ap]

Onneksi sieltä joku laittoikin, että ohi se menee. Tätä on nyt jatkunut reilu kuukauden ja mies kai siitä kärsii eniten.. Vaimo kun ei ole 'sama' vaimo vaan ei antais miehen olla missään iltaisin. Välillä kun on työn puolesta tilaisuuksia ja harrasteautojakin pitäisi näin keväällä laittaa.. Aaargh. Juuri käytiin taas kalentereittain ensi viikko läpi. Onneksi on luvattu hyvää säätä, täytyy taas aamusta lähteä ulos. Se vähän piristää kun näkee muita äitejä tai käy läheisessä ostoskeskuksessa, siis vaan ihan vaikka maitolitran ostamassa.

 

[--]

Voisko se mies jättää nyt harrastukset vähemmälle tänä kesänä, kun teillä on ne kaksi pientä. Ethän sinäkään pääse harrastamaan. Vuoden parin päästä tilanne kuitenkin helpottaa. ´Ja molemmat voivat taas vähän harrastella.

Ei meillä mies ainakaan maltakaan työpäivän jälkeen lähteä harrastuksiin. Haluaa viettää aikaa myös lasten kanssa.

 

["höh"]

Tää on just tätä nykyaikaa kun ei jakseta ees muutamaa vuotta uhrata lapsille. En ymmärrä ollenkaan. Ne lapset on niin hetken aikaa pieniä ja yleisin asia mitä vanhemmat katuu myöhemmin on se, että eivät ymmärtäneet nauttia niistä vuosista, sitte jälkikäteen haikaillaan että olipa se ihanaa aikaa. Kyllä ap:kin ehtii taas elää sitä vanhaa elämää kun saa lapsensa vähän isommiksi. Ei ne lopun elämää niitä vaippoja ja tissiä tarvi eikä ees ympärivuorokautista valvontaa, se on yks hujaus ku ovat isoja ja sinäkin taas saat mennä ja tulla.

 

["vieras"]

Vanhin koulussa ja samanlaista se on edelleen, vaippoja vaan vähemmän ja töihin pääsee

Tilalle tullut kiire, vaikeudet sovittaa jatkuvat koululaisten loma-ajat ja työt yhteen, haasteet kasvattamisessa, lasten harrastukset jne. Huomattavasti helpompaa oli lasten ollessa kotona/ päiväkodissa.

Että ei helpota siinä mielessä yhtään, asiat vaan muuttuu toisenlaisiksi. Mihinkäs niitä lapsia sen enempää jättäisi parinkaan vuoden päästä? Hauskaa on se, että lasten kanssa voi keskustella ja tehdä kaikkea mistä kaikki nauttivat eikä vaan notkua leikkipuistossa ja heilutella helistintä, mutta aikaa ja läsnäoloa lapset tarttee ehkä entistäkin intensiivisemmin.

 

[Karju]

[QUOTE="höh";23730080]Tää on just tätä nykyaikaa kun ei jakseta ees muutamaa vuotta uhrata lapsille. En ymmärrä ollenkaan. Ne lapset on niin hetken aikaa pieniä ja yleisin asia mitä vanhemmat katuu myöhemmin on se, että eivät ymmärtäneet nauttia niistä vuosista, sitte jälkikäteen haikaillaan että olipa se ihanaa aikaa. Kyllä ap:kin ehtii taas elää sitä vanhaa elämää kun saa lapsensa vähän isommiksi. Ei ne lopun elämää niitä vaippoja ja tissiä tarvi eikä ees ympärivuorokautista valvontaa, se on yks hujaus ku ovat isoja ja sinäkin taas saat mennä ja tulla.[/QUOTE]

Muutama vuosi on pitkä aika, jos joutuu yksin uhrautumaan asian eteen. Siinä alkaa helposti seinät kaatumaan päälle ja ahdistumaan. Tämäkään AP:n perhe ei selvästikään ole valmistautunut vauva-aikaan, vaan oletetaan että kyllä me samalla kaavalla pystytään mennä kuin ennenkin. Voimat vaan loppuu jossain vaiheessa, kun joutuu kaikki yksin hoitamaan. Peiliin katsomisen paikka AP:llä, mutta myös miehellään.

 

["höh"]

Muutama vuosi on pitkä aika, jos joutuu yksin uhrautumaan asian eteen. Siinä alkaa helposti seinät kaatumaan päälle ja ahdistumaan. Tämäkään AP:n perhe ei selvästikään ole valmistautunut vauva-aikaan, vaan oletetaan että kyllä me samalla kaavalla pystytään mennä kuin ennenkin. Voimat vaan loppuu jossain vaiheessa, kun joutuu kaikki yksin hoitamaan. Peiliin katsomisen paikka AP:llä, mutta myös miehellään.

No tämä se juuri on, asennekysymys. Enemmän pitäis ihmisiä valaista siitä asiasta että sen vauvan syntymän jälkeen elämä ei enää oo samanlaista kuin ennen. Ei se ole niin että elämä sujuu vauvan syntymän jälkeen niinkuin ennenkin ja vauva menee siinä sivussa. Jos sillä asenteella on matkassa niin varmasti alkaaki ahdistaa koska se ei mene niin. KAIKKI muuttuu ekan lapsen syntymästä alkaen eikä oo enää ikinä täysin samalla tavalla kuin ennen lasta. Ja toinen mikä on, on nykyajan minäkeskeinen ajattelumalli. Nykyvanhempien polvi on tottunu lapsesta asti minäkeskeisyyteen ja vanhemmuudessakin hoetaan hirveesti sitä oman ajan tarvetta ym. Sekin vaikuttaa. Nykyäidit -isät on ensimmäinen ns viihdytetty sukupolvi ja sen huomaa, sitten kun oman lapsen kanssa siellä kotona ei kaikki ookaan niin hauskaa ja helppoa ja tulee välillä tylsääkin niin ollaan heti ihan paniikissa.

Kun on asenne kohdallaan niin lapset ei tunnu taakalta vaan lahjalta. Joten asenteen tarkistus on paikallaan kaikkien kohdalla joita ne omat pienet rakkaat ahdistaa.

 

[MarieHos]

No eikös nyt mee vähän jo yli?

Kyllähän sitä tosiaan välilä tulee tunne, että alkaa kyllästämään se ainainen vaipparumba ja yöheräämiset. Eikö itselläsi tule koskaan tunnetta, että kyllästyttää tehdä aina sitä samaa hommaa töissä päivästä toiseen? Ei siinä ole kyse, etteikö ole valmistautunut ja ollut tietoinen mitä se lapsen saaminen on, vaan puhtaasti sitä, että aina ei jaksa. Eikä tarvikkaan.
Tottahan on myös se, että ei sitä oikeasti käsitä kuinka paljon se lapsen tulo muuttaa elämän täysin. Ihminen on sopeutuvainen otus ja sopeutuu tilanteeseen. Mutta miksi ihmeessä sitä pitää leikkiä hymy korvissa jaksavaa äitiä, jos tällä hetkellä on tunne se, että on kyllästynyt. Se ei tarkoita, etteikö jaksaisi olla lasten kanssa ja rakastaisi näitä. Huh hei, haloota.
Ja tämän vastapainoksi, tulee välillä tunne, kuinka ihanaa onkaan olla lasten kanssa ja kuinka ihanaa kaikki on! Kaikki on täydellistä, on täydelliset lapset ja täydellinen elämä.

 

["totuus on"]

Elämä muuttuu lasten myötä kirjaimellisesti. Monikaan ei sitä allekirjoita, ei ennenkuin itse sen kokee omassa persnahassaan.
Äitiys on koko elämänmittainen projekti ja se ei pääty koskaan. Onhan se mielikuva mukava omasta perheestä ja vauvasta mutta kuinka moni ajattelee tulevaisuuteen ja ymmärtää, että lapset kasvavat ja vievät aikaa vuosiksi eteenpäin?
Sitten eläkkeellä saat nauttia mahdollisista lapsenlapsista ja ei taaskaan ole vapaa-ajan ongelmia

 

["höh"]

No eikös nyt mee vähän jo yli?

Kyllähän sitä tosiaan välilä tulee tunne, että alkaa kyllästämään se ainainen vaipparumba ja yöheräämiset. Eikö itselläsi tule koskaan tunnetta, että kyllästyttää tehdä aina sitä samaa hommaa töissä päivästä toiseen? Ei siinä ole kyse, etteikö ole valmistautunut ja ollut tietoinen mitä se lapsen saaminen on, vaan puhtaasti sitä, että aina ei jaksa. Eikä tarvikkaan.
Tottahan on myös se, että ei sitä oikeasti käsitä kuinka paljon se lapsen tulo muuttaa elämän täysin. Ihminen on sopeutuvainen otus ja sopeutuu tilanteeseen. Mutta miksi ihmeessä sitä pitää leikkiä hymy korvissa jaksavaa äitiä, jos tällä hetkellä on tunne se, että on kyllästynyt. Se ei tarkoita, etteikö jaksaisi olla lasten kanssa ja rakastaisi näitä. Huh hei, haloota.
Ja tämän vastapainoksi, tulee välillä tunne, kuinka ihanaa onkaan olla lasten kanssa ja kuinka ihanaa kaikki on! Kaikki on täydellistä, on täydelliset lapset ja täydellinen elämä.

Mun kaveripiirissä on 3 pariskuntaa jotka on vuosia kärsineet tahattomasta lapsettomuudesta eikä vauvaa kuulu hoidoista huolimatta. Erään ystäväni vauva kuoli 6 tuntia synnytyksen jälkeen. Parhaan ystäväni esikoinen sai synnytyksessä aivovaurion ja on nyt vaikeasti kehitysvammainen. Toinen ystäväni kärsii toistuvista keskenmenoista, vuosia ovat toista lasta yrittäneet ja aina menee kesken, syytä siihen ei oo löydetty. kaveripiirissä on myös muita useammasta keskenmenosta kärsineitä. yhden ystäväni kaksoset kuolivat kohtuun rv20. Erään kaverin keskimmäinen lapsi sairastui vauvaiässä aivosyöpään eikä koskaan tule parantumaan täysin. Tällästen perheiden keskellä kun elää niin mä oon joka päivä onnellinen siitä että meillä on 3 tervettä lasta, jotka on saatu helpolla, ei yhtään keskenmenoa ja kaikki on muutenki sujunu hyvin. Nautin jokaikisestä vaipanvaihdosta ja yöheräämisestä koska tiedän että ympärillä on paljon ihmisiä jotka antais mitä vaan että heilläkin olis samanlaista. Lapset ei oo itsestäänselvyys ja tää normi pikkulapsiarki ei oo itsestäänselvyys. Tältä pohjalta ja tästä näkökulmasta mä voin sanoa että mua ei juurikaan oo koskaan kyllästyttänyt tämä ruljanssi. Nautin jopa vauvan yöheräilystä. Mieheni kanssa joskus "riidellään" siitä kumpi saa pitää vauvaa sylissä tai työntää sitä rattaissa tai kumpi saa vaihta sille vaipan ehkä me ollaan vähä idiootteja sitte, mutta noi ystäväpiirin kurjat jutut on saanu meidät näkemään oman tilanteemme ihan erilailla. Ne on saaneet meidät näkemään miten onnekkaita me ollaan tässä lapsiasiassa.

Kyllä mä ymmärrän että vaipparuljanssi voi jotakuta hetkellisesti ahdistaakin, mutta kyllä se normaalimammalla menee yleensä nopeasti ohi.

 

[Madicken04]

Minusta on ihan luonnollista että kun on noin pienet lapset, se arki pyörii tiiviisti sen lastenhoidon ympärillä. Varsinkin jos ei ole mistä joka aktiivisesti tekisi sen oman osuutensa ja tarjoaisin myös äidille sitä vapaa-aikaa. Lohduttavaaa toki se että lapset tuppaavat kasvamaan ja kehittymään, pian teilläkinn on kahden "hoidettavan" sijaan kaksi varsin omatoimista lasta joista on jo ihan erilailla seuraa äidillekin.

Meillä isommat lapset on 1v3kk ikäerolla ja kakkonen oli vaativa vauva. Esikoinen taas helppo, mutta kehitysvammansa vuoksi ihan vauva hänkin ja vaati tietysti sitä omaa kuntoutusta ja sairasteli paljon jne. Sitten kuopuksen vauvavuotena sattui muussa elämässä ikäviä asioita, niitä rankimpia mihin ikinä olen törmännyt ja kieltämättä kuopuksen lähestyessä vuoden ikää alkoi elämä tuntua jotenkin sumuiselta. Loppupelissä olikin sitten helpotus palata töihin ja mies sai jäädä koti-isäksi. Jotenkin sitä sai uuden mahdollisuuden etsiä itsenä ja kerätä voimavaroja - joita sitten myöhemmin taas tarvittiinkin.

Mutta siis koita ihmeessä saada jotenkin hankittua vähän sitä omaa vapaa-aikaa niin että mies tai joku muu hoitaa lapsia. Voipi olla että siinä piankin herää huomaamaan kuinka itseasiassa kaipaakin jo kesken illan takaisin kotiin lasten luo. =)

 

[itsellänikin helppoa]

Kaikki on suhteellista. Tunnen äitin jonka neljällä lapsella ahdh, eikä hän edes valita. Hyvin sulla ap asiat on vaikka et niitä nyt väsymyksessä itse huomaa.

 

[elviira_ap]

Kaikki on suhteellista.. Tiedän, että ohi tämä menee. Parempi kirjoittaa tänne ajatuksiaan kuin kertoa naapurin naiselle, ainakaan näin suoraan. Lapsilla on vaiheita ja niin näyttää olevan vanhemmillakin. Tänään oli taas hyvä päivä. Kyllä tää vanhemmuus on mystinen laji... Muuttaa ihmistä paljon.

 

["Sara"]

Pian lapset kasvaa: Mulla oli ihan samaa haikeutta, mutta sitten kun kasvoivat, olivatkin koko ajan kavereilla, tulihan heitä ikävä;( Tahdon heidät pieniksi takaisin mutta jaksa vielä, kerrankin kun ovat vielä pieniä