Äitiys ja parisuhde

[äiti ja vaimo]

Pakko kirjottaa vähän omia ajatuksia ja tunteita (tai tunteettomuutta) ylös ja toivon, että joku vaivautuisi vastaamaan, mikä minussa on vialla!?

Eli olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta, aloitimme seurustelun ylä-aste ikäisinä. Suhteessa on tietenkin ollut niin ala- kuin ylämäkiäkin ja hetkellisesti on myös erottu, mutta aina on päädytty takaisin yhteen ja 1½ vuotta sitten sanoimme toisillemme Tahdon!

Perheeseemme kuuluu myös 11 kk vanha poika, jonka kanssa alku oli todella vaikeaa koliikki-itkujen ja valvomisten takia. Pettymyksen tunteita miestäni kohtaan tunsin paljon pojan vauva-aikana, hän kun ei tuoreena isänä osannut "kriisi"tilanteessa muuta kun perääntyä ja vetäytyä kuoreensa. En siis kokenut saavani häneltä tukea ja turvaa pojan koliikin ollessa pahimmillaan, mutta pikkuvauva ajasta selvittiin siltikin hengissä ja yhdessä!

Tätänykyä mies on mitä ihanin, kertoo päivittäin kuinka paljon rakastaa minua. Kehuu ulkonäköäni ja vartaloani. Osallistuu pojan hoitoon ja kotitöihin sen mitä töiltään kerkeää (itse olen vielä pojan kanssa kotona) ja haluaa tehdä asioita paljon yhdessä! Luotan häneen 100%:sesti.

Mutta, mutta.. Tuntuu ettei musta tunnu miltään!! Tuntuu, että annan kaikki rakkauden tunteeni tuolle lapselle ja mies jää nuolemaan näppejään. TIEDÄN ja TAHDON viettää mieheni kanssa loppuelämäni, mutta mihin kaikki tunteeni ovat kadonneet??! Koen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, etten osoita tarpeeksi rakastavani ja välittäväni.. Löydän toisesta helposti pieniä virheitä, joita sitten kyllä tuon ilmi. On paska vaimo olo!

Seksi ei kiinnosta. Jopa suuteleminen tuntuu inhottavalta. Mikä mua vaivaa?!
Mies haluaa mua ja kertoo sen usein, mutta seksi tuntuu tällä hetkellä vain pakkopullalta..

Rakastan olla mieheni seurassa, nauran hänen jutuilleen ja viihdymme yhdessä. En kuitenkaan koe "haluavani" häntä. Pelottaa omat tunteet. Haluan enemmän kuin mitään tuntea taas rakastavani lujaa.

Mikä siis avuksi? Vai pitääkö tässä nyt oikeesti alkaa miettimään jo eroa?

 

[SeInka]

Pysäytti. Ihan kuin mun kynästä, paitsi että emme tavanneet noin nuorina ja yhteistä taivaltakin vähemmän takana (6,5v.) ja lapsi nyt 1v.8kk. Mutta siis ihan samat tunteet ja ajatukset . Auttaa en osaa .

 

["popsu"]

kuullostaa niin tutulta.
tosin meillä ei noin pitkää suhdetta takana.
mutta kymmenkuinen lapsi on ja mies on ihana, huomaavainen, kiltti, avulias ja palvoo myöskin mua myös sanoin. kivaa on yhdessä ja viihdyn todella. ei todellakaan ole käynyt edes mielessä että haluaisin elää jonkun muun kanssa.
mutta seksi on pakkopullaa, suuteleminen inhottaa, ehkä tunteetkin kadoksissa.
tuntuu että laiminlyön miestäni

 

[-.-]

Miksi aina pitää valittaa eikä voisi tyytyä siihen mitä on? Onkohan sulle iskemässä 30 tai 40v kriisi? Sullahan on asiat ihan kivasti, joskis miehesi tuntuu vähän limaiselta jos kokoajan kehuu sua mutta pikkuvikoja. Luuletko löytäväsi uuden kumppanin, joka antaa sydämen tykytyksiä ja kykenee ottamaan isän roolin? Olettaen että miehesi olisi viikonloppuisä.

 

[Ariami]

Käytätkö hormoniehkäisyä? Minulla sai aikoinaan pillerit aikaan "vastaavat tunteet".

 

["Annie"]

Normaalia, sanoisin minä. Sun huomion kuuluukin nyt mennä lapselle. Myöhemmin tilanne muuttuu, kun lapsi kasvaa ja alkaa erilainen kausi perheenä. Esimerkiksi 5-vuotiaan lapsen kanssa on jo ihan erilaista olla. Tosin silloin monilla on jo toinen tai kolmaskin lapsi.

Nauti elämäntilanteesta eläkä hanki turhaan huolenaiheita. Se läheisyys miehen kanssa palautuu, kun sun huomio ei enää mene kokonaan lapseen.

 

["anni"]

Musta toi kuulostaa ihan normaalilta ja ohimenevältä. Vähän kuin lapsellakin on aina eri vaiheita, niin mun mielestä parisuhteessakin on. Me ollaan miehen kanssa oltu yhdessä 8 vuotta, ollaan kanssa teineinä alettu seurustelemaan. Luulen kanssa, että kun nuorena alkaa seurustelemaan, niin jossain vaiheessa, ei välttämättä tietoisesti, tulee ajatuksia, että olikohan tää nyt tässä, tällaistako loppuelämä tulee olemaan. En nyt vielä mitään eroa alkaisi suunnittelemaan, kun ei teillä nyt kuulosta mitään niin ylitsepääsemättömiä ongelmia olevan. Tuli vielä mieleen, että vietätkö omaa aikaa? Siis, että lähdet ilman miestä ja lasta tapaamaan vaikka ystäviä?

 

["vieras"]

Mites olis loma? Teethän tarpeeksi kivoja asioita päivittäin? Pääsettekö yhessä väliilä pois kotoa, esim illaksi yms.? En alkaisi tuossa tilanteessa eroa tekemään, sulla on kuitenkin mies, jonka seurassa viihdyt ja joka ilmeisesti on hyvä puoliso ja isä. Ei ole ihan joka miehen ominaisuudet...

Itse olen myös koliikkivauvan hoitanut, lähes yksin. Ja se väsymys ei muuten sitten lähde ihan heti. Ja eka vuosi on muutenkin rankka. Nyt annat itsellesi armoa vain ja keskustelet miehes kanssa asiasta.

 

[Dolly04]

Kiitos teille vastauksista ja myötäelämisestä!!

Kolmenkympinkriisiä? Ehkä, mutta epäilen, kun ikää "vasta" 26 vuotta, tai sitten se tulee jo hyvissä ajoin

Oma aika on mulle ihan hirveen tärkeetä ja kaipaankin usein ystäviäni, mutta en vaan saa lähdettyä heitä tapaamaan (ilman lasta), vaikka mieheni varmasti lapsen kanssa olisikin! Lapsen ollessa vähän pienempi kävin jumppaamassa yms, mutta nyt en vaan saa aikaiseksi lähettyä. Sitten iltaisin lapsen ollessa jo nukkumassa, huomaan ottavani sitä aikaa itselleni ja mielummin olen omissa oloissani, kun keskityn mieheeni ja yhteiseen aikaamme :ashamed:

Olemme olleet yhdessä, ilman lasta, kylpylässä, syömässä ym. kivaa ja aina on ollut todella mukavaa ja kuten aiemmin kirjoitin, mies on mitä mukavinta seuraa, MUTTA ne seksuaaliset ja rakastavat tunteet on vaan kadonneet(?) !

Mitään toisen miehen kaipuuta mulla ei todellakaan ole, joten siitä ei ole kyse!! Haluan nimenomaan oman mieheni, mutta koko miessukupuoli on ihan nounou tällähetkellä

Ja juu, mä tiedän että pitäisi nauttia, kun asiat on kuitenkin todella hyvin!! Mutta stressiherkkänä ihmisenä olen tottunut tekemään niistä pienistä asioista pääni sisällä suuria ja ahdistus on valmis!

Hormonaalisesta ehkäisystä: Mulla on käytössä hormonikierukka ja nyt kun alan asiaa pohtimaan, niin "oireet" alkoi aika tasan muutama kuukaus kierrukan laitosta..hmm.

Tuntuu silti hyvältä, etten ole ainut, tämmöisten tunteiden ja asioiden kanssa kamppaileva. Ehkä tämä tosiaan kuuluu tähän vauva-aikaan ja on ohimenevää, on vaan niin ahdistavaa ja pelottavaa kun huomaa yhtäkkiä ettei tunnekkaan, niin kuin ennen tunsi.