S
Särkynyt unelma
Vieras
Valitusvirsi tulossa, jos et halua lukea niin skippaa hyvällä.
Mutta nyt on takki niin tyhjänä, että pakko syytää tää johonki. Oon niin pettynyt ja väsynyt kaikkeen etten tiiä miten jatkaa eteenpäin. Mutta kuten otsikossakin seisoo niin äitiyden onni ja ilo on kyllä viety ja kadonnut vuosien varrella pikku hiljaa erinäisten sattumusten mukana lähes täysin. Minulla on kolme lasta, jotka kaikki on hartaasti haluttuja ja tarkoituksella "tehtyjä". Ensimmäisen lapsen jälkeen olin täynnä onnea, ihan pakahduksiin asti. Rakkaus lapsia kohtaan aukesi viimeistään tuolloin ja olen ihaillut pieniä ihmisiä siitä päivästä lähtien. Tämän tunteen seurauksena olen tietysti halunnut myös seuraavat lapsemme <3 Yhtään näistä lapsista en kadu, mutta se mitä äitiys on tuonut muassaan on se mikä aiheuttaa valtavan ristiriidan ja ahdistuksen.
Viimeisen lapsemme jälkeen itselläni on alkanut huuliherpeskierre. Toki aiemminki samasta vaivasta kärsin, mutta viimeisen lapsen jälkeen tuo vihulainen jostakin syystä aktivoitui ja ilmestyy entiseen verrattuna huomattavan usein. Tuo vitsaus on saanut itseni lähes vainoharhaiseksi, koska pelkään ja koitan estää niin kovin ettei se vaan tartu eteenpäin. Vanhin lapsistamme sen on saanut aikoinaan, vaikkakin epäilen ettei kotoa käsin, koska olen niin tarkkan silloin, kun kyseinen vitsaus vaivaa ettei sen pitäisi olla mahdollista.
Varomisen myötä arki on muuttunut erittäin ankeaksi ja ahdistavaksi
Aina jos pienimmäisen suupieli punottaa tai siinä on pientä ihottumaryyhkää (on atoopikko), oon täysin ahdistunut, että jos se nyt on tarttunut. Tiedän, että kuulostaa siltä ja voi ollakin sairasta tämä, mutta minkäs teet. Tämän myötä ilo on kadonnut ja elämä on huolta täynnä. Kai musta ei sitten ollutkaan tähän äitiyden tehtävään, koska se näyttää kohdallani olevan näin haastavaa. Jostakin syytä minun kohtaloksi muodostui nyt tämä asia ja en tunnu pääsevän siitä yli enkä ympäri. Tämä heijastuu jo varmasti lapsiinkin tämä pelko ja sehän on täysin väärin.
Mitään poispääsyähän tästä ei ole, lapset on tässä ja nyt ja lapsuus on hurauksessa ja ohi. Näinkö sen kaiken piti mennä? Miksi mulla ei ollut mahdollisuutta viedä tätä kaikkea ilolla läpi? Miksi suurimman osan päivistä täytyy olla niin täynnä huolta? Miksi en voi ja saa elää vapaasti ja iloisesti tätä aikaa? Miksi kaikesta tuli "selviytymistä"? Jaksaminen on tosi lujilla. Kaikki on niin s**nan turhaa :/
Mutta nyt on takki niin tyhjänä, että pakko syytää tää johonki. Oon niin pettynyt ja väsynyt kaikkeen etten tiiä miten jatkaa eteenpäin. Mutta kuten otsikossakin seisoo niin äitiyden onni ja ilo on kyllä viety ja kadonnut vuosien varrella pikku hiljaa erinäisten sattumusten mukana lähes täysin. Minulla on kolme lasta, jotka kaikki on hartaasti haluttuja ja tarkoituksella "tehtyjä". Ensimmäisen lapsen jälkeen olin täynnä onnea, ihan pakahduksiin asti. Rakkaus lapsia kohtaan aukesi viimeistään tuolloin ja olen ihaillut pieniä ihmisiä siitä päivästä lähtien. Tämän tunteen seurauksena olen tietysti halunnut myös seuraavat lapsemme <3 Yhtään näistä lapsista en kadu, mutta se mitä äitiys on tuonut muassaan on se mikä aiheuttaa valtavan ristiriidan ja ahdistuksen.
Viimeisen lapsemme jälkeen itselläni on alkanut huuliherpeskierre. Toki aiemminki samasta vaivasta kärsin, mutta viimeisen lapsen jälkeen tuo vihulainen jostakin syystä aktivoitui ja ilmestyy entiseen verrattuna huomattavan usein. Tuo vitsaus on saanut itseni lähes vainoharhaiseksi, koska pelkään ja koitan estää niin kovin ettei se vaan tartu eteenpäin. Vanhin lapsistamme sen on saanut aikoinaan, vaikkakin epäilen ettei kotoa käsin, koska olen niin tarkkan silloin, kun kyseinen vitsaus vaivaa ettei sen pitäisi olla mahdollista.
Varomisen myötä arki on muuttunut erittäin ankeaksi ja ahdistavaksi
Aina jos pienimmäisen suupieli punottaa tai siinä on pientä ihottumaryyhkää (on atoopikko), oon täysin ahdistunut, että jos se nyt on tarttunut. Tiedän, että kuulostaa siltä ja voi ollakin sairasta tämä, mutta minkäs teet. Tämän myötä ilo on kadonnut ja elämä on huolta täynnä. Kai musta ei sitten ollutkaan tähän äitiyden tehtävään, koska se näyttää kohdallani olevan näin haastavaa. Jostakin syytä minun kohtaloksi muodostui nyt tämä asia ja en tunnu pääsevän siitä yli enkä ympäri. Tämä heijastuu jo varmasti lapsiinkin tämä pelko ja sehän on täysin väärin. Mitään poispääsyähän tästä ei ole, lapset on tässä ja nyt ja lapsuus on hurauksessa ja ohi. Näinkö sen kaiken piti mennä? Miksi mulla ei ollut mahdollisuutta viedä tätä kaikkea ilolla läpi? Miksi suurimman osan päivistä täytyy olla niin täynnä huolta? Miksi en voi ja saa elää vapaasti ja iloisesti tätä aikaa? Miksi kaikesta tuli "selviytymistä"? Jaksaminen on tosi lujilla. Kaikki on niin s**nan turhaa :/
siis mullakin on vähän samanlaisia tuntemuksia, mut ne ei johdu huuliherpeskierteestä. No mulla on silti myös huuliherpeskierre. Mutta on muitakin vakavia ongelmia, ja tämä tuntui kevennykseltä, mutta anteeksi tosiaan tämä moukkamainen kommentti. haluan ymmärtää sinua.
