Äitini pahoinpiteli minua

[hakattu]

Olen 30+ nainen ja äitini kanssa hyvät ja läheiset välit. Olen hänen ainoa lapsensa, jonka kasvattanut yksinhuoltajana.

Lapsuuteeni liittyy kuitenkin vaikeita asioita. Äitini oli ajoittain hyvin stressaantunut, masentunut mm. taloudellisten ongelmien kanssa. Ja väsynyt varmaan yksin lasta hoitaessaan. muistan, että hänellä oli usein "pinna kireällä". Itse en varmaan ollut myöskään maailman helpoin lapsi, koska olin hyvin (yli)vilkas ja itsepäinen ja huono tottelemaan mitään.

Äidilläni oli aika, jolloin hän menetti malttinsa ja pahoinpiteli minua. Se oli aikoja, jolloin olin mennyt ekaluokalle. Pahoinpitelyt olivat remmillä "piiskan antamista", voimakasta tukistamista (niin että pyörin lattialla), potkuja ja kerran kengällä läimimistä. Olin usein mustelmilla vartalostani.

Olemme voineet äitini kanssa puhua asiasta melko avoimesti. Hän on kertonut kantavansa loppuelämänsä valtavaa syyllisyydentaakkaa asiasta ja ihmettelee miten on voinut olla sellainen ja sanoo itseänsä aina "huonoksi äidiksi".

Olen jotenkin pystynyt ymmärtämään ja hahmottamaan syyt äitini käytökseen, mutta aika ajoin nuo tapahtumat työntyvät mieleeni pyörimään ja tuntuvat pahalle ja ahdistavalle. Olen varma, että niistä on jäänyt minulle jokin trauma esim. huonon itsetunnon, ajoittaisen ahdistuksen ja paniikkihäiriöoireiden muodossa, minulla on turvattomuudentunteita ja pelkotiloja.

Jonkin verran kyllä helpottaa, että äitini ei ainakaan kiellä asioita ja niistä pystyy puhumaan, kun ne alkavat ahdistamaan ja äitini ymmärtää ahdistukseni ja traumani.

Mutta, se miksi kerron asiasta tällä palstalla on se, että nämä asiat saattavat vaikuttaa nykyiseen parisuhteeseeni. Olen huomannut, että kaipaan epänormaalin paljon hellyyttä ja hoivaamista mieheltäni. Myöskin turvallisuudentunteen tarpeeni on ylivoimakasta. Olen ajatellut, että mies on minulle joskus kuin tuon traumaattisen äitisuhteen "paikkaaja", jolta nyt aikuisena saan sitä rakkautta ja hellyyttä, jota vaille jäin noina aikoina.

Onko muilla tällaista väkivaltaista suhdetta vanhempaansa ja miten se on teihin vaikuttanut?

 

[no]

Just julkaistiin tutkimus, missä väkivaltaa kokeneet lapset kärsivät erilaisista ongelmista, mm. riippuvuusongelmista.
Kyllä sinä ihan oikeasti olet kärsinyt lapsuudestasi ja toisaalta on hyvä, että nyt tiedostat ongelmien alkusyyn ja voit käsitellä asiaa ja siirtää syyllisyyttä pois itseltäsi.
juttele asiasta miehesi kanssa ja sano , että sinua se asia vaivaa.

Olen varma siitä, että olet mitä parhain ihminen, mutta miten saisin myös sinut ymmärtämään arvosi.
Tsemppiä)))

 

[Onneksi ei ole lapsia ja nimenomaan lasten onneksi]

Just julkaistiin tutkimus, missä väkivaltaa kokeneet lapset kärsivät erilaisista ongelmista, mm. riippuvuusongelmista.
Kyllä sinä ihan oikeasti olet kärsinyt lapsuudestasi ja toisaalta on hyvä, että nyt tiedostat ongelmien alkusyyn ja voit käsitellä asiaa ja siirtää syyllisyyttä pois itseltäsi.
juttele asiasta miehesi kanssa ja sano , että sinua se asia vaivaa.

Olen varma siitä, että olet mitä parhain ihminen, mutta miten saisin myös sinut ymmärtämään arvosi.
Tsemppiä)))

Tämä on nyt ehkä asian vierestä, mutta itse tein tuossa järkyttävän havainnon äskettäin siitä miten lapsuuden väkivalta taitaa jättää muitakin vammoja. Itse olin elämäni ensimmäiset 12-vuotta perheväkivallan uhri ja oli aika kamalaa huomata tuossa eilen, että ymmärsin mukiloijaani erittäin hyvin.

Puollustuksekseni sanoisin, että olen kuumeessa ja työn alla oli keskittymistä vaativa tehtävä, mutta silti tuli sellainen fiilis, että takauma oli selvä. Ja asia jäi ajatusasteelle, mutta pää oli kyllä räjähtää.

Teki mieli todellakin tarttua paria häiriökäyttäytyvää penskaa niskavilloista kiinni ja taluttaa toiseen huoneeseen metelöimään. Meidän perheessä kun oli sellainen tapa, että otettiin tukasta kiinni ja juoksutettiin kamariin niin että tenavalta ehti mennä jalat alta. Vielä aikuisiälläkin luulin migreenejeni johtuvan näistä kovakouraisista käsittelyistä. Mene ja tiedä mikä on totuus. Ilmesesti olen kuitenkin perinyt myös taipumukseen "taluttaa meluajat" muualle.

Onko tämä sitten sitä väkivallan kiertokulkua... Sitoutumiskammosta pääsin itse vasta muutamia vuosia sitten, joten en allekirjoita mitään "riipumis-roikkumis-suhteita/aineita".

 

[-mother-]

Minua on tukisteltu lapsena ja siskoani ei. Nyt meillä molemmilla on lapsia. Siskollani on äärettömän pitkä pinna lasten kanssa eikä hän koskaan kurita lapsiaan. Minä taas menetän helposti malttini ja suuttessani olen tukistellut. Että onkohan niillä lapsuudenkokemuksilla, pienilläkin, vaikutusta miten käyttäytyy tietyissä tilanteissa aivan niin kuin vanhempansa.

 

[no]

Kyllä minä luulen, että suurempi tekijä on väsymys ja keinojen puute. Mutta jos tietää väkivallattomuuden antavan terveemmät lapset, niin varmasti sen valitsee. Tukistaminenkin on valitettavasti väkivaltaa.

 

[Herra Koivuniemi]

Olin lapsi 60-luvun alussa. Meillä oli tiukka kotikasvatus. Oli säännöt, joita piti noudattaa ja jos ei noudattanut tiesi jo sääntöjä rikkoessaan, että rangaistus tulee. Riippuen teon törkeydestä tuli piiskaa, tukkapöllyä tai luunappi. Valehtelu oli rikoksista suurin.

Kuulostaa varmaan kauhealta, mutta voin kertoa, että yhtään rangaistusta en saanut ilman omaa syytäni ja kaikki piiskan saamiset ja tukkapöllyt sain ihan aiheesta. Piiskallakaan ei työty lujaa eikä vihan vallassa. Usein äiti itki itsekin paiiskaa antaessaan.

Suurin rangaistus oli häpeä siitä, että oli tehnyt rangaistavan teon.

Naapurin pojat eivät koskaan saaneet selkäänsä. Niistä tulikin juoppoja peräkammarinpoikia, jotka ovat jo kuolleet viinaan tai tapellessaan.