Alkuperäinen kirjoittaja Huom:
Alkuperäinen kirjoittaja toinen näkökulma:
Alkuperäinen kirjoittaja v:
Käsittämätöntä. Ei tarvi miettiä miksi suomalaiset tappaa itsensä. Heitä ei saa kehua ettei vaan nouse kusi päähän.
Saahan niitä toki kehua ja pitääkin, mutta tuo ei ole ihan paras tapa kehua kuitenkaan. Mun mielestä paremmalta tuo "olet niin ihana" kuulostaisi ja paremmin sopisi täysin muissa tilanteissa, kuin silloin kun lapsiluvusta on puhetta. Ei niitä tarvii keskenään yhdistää.. Lapselle voi sanoa "olet ihana" ihan muuten vaan. Tuo tapa vaan antaa lapselle sellaisen kieroutuneen käsityksen, että naapurin esikoisessa on jotain vikaa, kun toinen piti hankkia, vaikka näin ei varmaankaan todellisuudessa ole.
Ihanko tosissanne te ihmiset mietitte asiasta kuin asiasta että mitä se lapsi mahtaa tästäkin ajatella pienessä päässään ja mitä ajatella kun naapurissa onkin kaksi lasta eikä yksi että eikö se eka sitten hyvä ollutkaan. Mahtaa tosiaan olla hankalaa elämä, jos joka sanomista pitää miettiä noin monimutkaisesti.
Siis... tottakai sitä aina pitää miettiä, mitä lapselleen sanoo. Se, että on "pieni pää" ei tarkoita sitä, etteikö siellä tapahtuisi jatkuvasti jotain monimutkaisia tiedonkäsittelyprosesseja. Jostainhan ne meidän jokaisen mielikuvat, ennakkoluulot ja käsitykset ovat peräisin, ja aika vahvasti olen sitä mieltä, että lapsuudesta ne kaikki tai ainakin suurin osa meille jää. Vaikka lapsen pää onkin "pieni", siinä tapahtuu jatkuvasti jopa paljon enemmän toimintaa kuin aikuisella. Hän on koko ajan oppimassa uutta, vetämässä ympäristöstä kaiken itseensä pesusienen tavoin. Sen takia se, mitä lapsena näemme, kuulemme tai koemme merkitsee yleensä meille koko elämän varrella paljon enemmän kuin se, mitä meille tapahtuu aikuisena. Aikuinen monesti muistaa, mistä jutteli setänsä kanssa retkellä, joskus jopa sanasta sanaan kymmeniä vuosia myöhemmin, mutta ei muista, mistä jutteli ystävän kanssa viime viikolla puhelimessa. Lapsuuden tapahtumat, ihmisten sanomiset, "elämänviisaudet ja -ohjeet", neuvot ja opetukset jäävät meidän mieleen kummittelemaan ja niitä me pidämme sitten "elämän suurimpina totuuksina", maailmannäkemyksemme perustana.
Kun ylittää ne rajat, ne muurit, mitä me ollaan ympärillemme pystyttäneet, on helpompi ymmärtää lasta siinä, miten hän näkee maailmansa. Hän ei vielä tiedä mikä on oikein ja mikä väärin, ei tiedä yhtään mistään mitään, mutta hän näkee ja kuulee, ja hän pitää omia vanhempia kaikkitietävinä auktoriteetteina, "aikuiset" tietävät kaiken, ja kasvaa aikuisiksi on hänenkin tavoite niinkuin jokaisen lapsen, koska tää maailma on aikuisten maailma. Sen takia hän tarkkailee, kuuntelee ja ottaa mallia. Useimmiten ne tavat, ajatusmallit ja jopa yksittäiset ajatukset, joita aikuinen pitää omanaan, on oikeasti äidin, isoäidin, isän tai muun opettajan ajatuksia. Siinä ei ole juuri mitään omaa, kaikki on opittua.
Lapsi ei vielä tiedä. Mutta kun hän näkee, tai kuulee, hän "saa tietää". Oikeasti hän vain luulee tietävänsä, todellisuudessa hän vain uskoi sen, minkä joku toinen hänelle sanoi. Joten todellakin kannattaa aina miettiä, mitä lapselle sanoo, koska hän muistaa sen ja saattaa pitää sitä elämänsä ajan elämänviisautena... Vasta kun menee lapsen tasolle, ymmärtää, miten tyhmä itse kukin onkin, hulluja, joka ikinen tässä maailmassa. Ja silloin alkaa tietoisesti valitsemaan ajatuksia, mitä lapsensa päähän pistää eikä se yhtään hankaloita kenenkään elämää, kun siihen tottuu, siitä tulee tapa. Sen sijaan sen enempää ajattelematta heitetyt ajatukset saattaa hankaloittaa lapsen koko loppuelämää tehden hänestäkin kopion itsestämme, "omien tapojemme" orjia, jotka todellisuudessa ovat vain kaiku yhtä rajoittuneiden äitiemme ja isoäitiemme tavoista ja ajatuksista. :/
