Ainokaisen lapsen kanssa kysymyksiä...

Meillä on yksi lapsi ,joka nyt leikki-ikäisenä on kovasti alkanut toivoa sisarusta.
Asia on tullut entistä ajankohtaisemmaksi, kun sukuun tulee lisää vauvoja! =)
Lapsi saattaa tokaista yhtäkkiä,että äidin masussa on vauva ! Mikä on tavattoman kiusallista...
Olen yrittänyt selittää hänelle, miksi meille ei tule vauvoja lapsen tajuisesti!
Yksinkertaisesti voimavarani ovat rajalliset ja terveys samaten.Raskauteen liittyy isoja riskejä...
Onko täällä ketään,jolla on ainokainen lapsi,joka on haaveillut sisaruksesta ? Miten te olette päässeet asiasta eteenpäin lapsen kanssa ?
Lapsemme on sosiaalinen ja hänellä on paljon ikäisiään kavereita.
Syyksi sisaruksen kaipuuseen itse arvelisin sen,että hänen parhaimmilla kavereilla on pikkusisarus... =) !
Vaikka ystäväpiiriimme kuuluu perheitä,joilla on joko uusperheitä ( yksi lapsi ja sisarukset asuu muualla) tai että ovat ainokaisia....
Puolisoni on ainut lapsi, eikä hän ole ainakaan koskaan myönnä kaivanneen sisarusta.

 

Kuulostaa varmaan teistä typerältä mutta jos et enää halua hankkia lasta niin hanki lapselle koira tai joku muu lemmikki. Itse olisin nuorempana vaihtanut siskoni koiranpentuun, mutta onneksi ei tarvinnut vaihtaa koska äiti hankki sellaisen muutenkin.

Koirasta on lapselle kaveria eikä ole yksinäinen olo, ja koiralle voi kertoa pahasta mielestä ja koira on aina iloinen kun näkee. Meillä kolme koiraa joista yksi on vanhempi kuin poika 12v

 

Meillä leikki-iässä sama ongelma. Se ratkesi itsestään, kun hoitopaikkaan tuli pieni hoidokki uutena. Poika tuli illalla onnellisena kotiin ja sanoi, että nyt minulla on hoitopikkuveli! Veljeys on jatkunut nyt 10 vuotta ja "pikkusiskokin" on saatu. Nyt tosin 15 vuoden jälkeen tuli sitten se oikeakin pikkuveli. Se ei kuitenkaan poistanut hoitoveljeyttä. Löytyisikö teillä tuttavapiiristä sellaisia vanhempia jotka lähtisivät mukaan tällaiseen juttuun?

 

Sisaruksista on paljon seuraa toisilleen. Muistan, kuinka esikoisen ollessa perheen ainut lapsi valitsimme jopa kyläpaikat sillä perusteella, missä olisi pieniä lapsia! Nyt on sisaruksia ja kotona on lapsille leikkiseuraa toisistaan. Minusta ainokaisen osa ei ole lapselle hyväksi. Aikuiset eivät osaa leikkiä niin kuin lapset.

Onko lapsellanne mahdollisuutta päästä muutamaksi tunniksi viikossa päiväkerhoon, musiikkileikkikerhoon, ym. missä näkisi muita lapsia? Täällä seurakunta järjestää päiväkerhoja 3-6-vuotiaille. Lisäksi on musiikkileikkikerhoja 0-6-vuotiaille ja perhekerhoja, joissa äiti tai isä on kerhossa lapsensa mukana. Kaupunki järjestää lapsille leikkitoimintaa. Kannattaa kysyä rohkeasti esim. seurakunnasta tai MLL:sta leikkitoimintaa ja kerhoja.

 

Meillä on samatyyppinen ongelma kuin ap:lla. n. 3-v lapsi kaipaa kovasti kavereita, ja ottaa kaverikseen autot, nallet, yms. lelut, soittelipa pianoakin puhellettavan nalle puh -uimalelun kanssa. Emme hanki koiraa tai kissaa kaveriksi, ei lapsen yksinäisyys tai sisaruksen puute ole mikään syy ottaa lemmikkiä! meillä on myös allergioita, eikä onnistu siksikään mikään lemmikki, kun ei kukkiakaan voi pitää.

Lapsi käy päiväkodissa. Sieltä ei ole saanut ketään kaveria. On ryhmässä mukana, mutta esim. pihalla hänellä ei ole kavereita vaan on yksin. Sama juttu on sisällä ollessa, eli muut löytävät kaverinsa, tätä meidän ei huolita joukkoon ja on sitten yksin. On kiltti ja arka lapsi, tutustuu hitaasti ja se vaatisi aikaa. Semmonen ei onnistu nykyajan maailmassa, pitäisi heti ja nyt ja samantien tutustua ja olla just tässä. Sitä mahdollisuttaa, että tutustuu tilaan ja ihmisiin ja tulevaan askartelu tai vast. tehtävään omaan tahtiinsa, siihen ei ole mahdollisuutta. Tämmnöstä "hidasta" ei sitten huoli muut ikäisensä joukkoon. Näin se menee.

Meillä ei ole kaverita. Ei ketään, ketä kutusa kylään, ei mitään minne mennä kylään. Ei lapsettomia eikä lapsellisia. Yritys hyvä kymmenen tämänkin palstan kautta, ei edes ensitreffeihin aina päästä.

Tilanne on minun kannaltani ja lapsenkin kannalta harmillinen. :ashamed:

 

Kiitos kaikille vastauksista =) polttavaa ongelmaan.Lemmikkieläin ei ole lelu, mutta kyllä se lapsen yksinäisyyttä ja kaverin puutetta poistaa.Lemmikkieläimestä on iso vastuu ja lapsemme on tällähetkellä ihanassa hoitopaikassa,jonne otetaan hoitoon allergia lapsia eli muillakaan hoitolapsilla ei saa olla lemmikkejä.
Meidän lapsella on kyllä kavereita, mutta ongelma on se,että hänkin haluaisi pikkusisaruksen niin kuin parhaimmilla ystävillä.
Omasta mielestäni ainokaisena kasvaminen ei ole ongelma ja sisaruus onnen tae...paljon riippuu siitä millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa !
Toiset sisarukset ovat tavattoman läheisiä toisilleen ja jotkut taas niin huonoissa väleissä,etteivät edes samalla paikkakunnalla asuessaan halua olla missään tekemisissä toistensa kanssa.
Kaipa tämäkin vaihe ylitetään ja lemmikkieläin on harkinnassa ehkä kouluiässä...
Itselläni on ollut koko elämän kaikenlaisia nelijalkaisia ystäviä, paitsi ei nyt aikuisena.Eläin opettaa lapselle vastuuta ja siitä on seuraa,mutta hetken mielijohteesta sitä ei voi ottaa. Monet eivät voi ottaa allergian takia vaikka haluaisivatkin
:\|
Lapsemme käy päiväkerhossa ja viihtyy siellä hyvin...
Tosin minäkin yritin täältä saada ystävää itselleni ja lapselleni, mutta se kaatui moneen asiaan. Aikalailla oli myös pettymys...
Oletko kysynyt Sivullinen lapseltasi, kuka on kiva kaveri hoidossa hänen mielestään ? Hänet voisi kutsua vaikka kylään ja jos on leikkipuisto niin sieltä saa kanssa kavereita...Aina on mukana on joku hitaasti lämpenevä, niin kuin meidänkin lapsemme on...silti kavereita on tullut !
Arka ja sosiaalinen samalla ...joka tarkkaa katsoo mihin juttuun mukaan menee...
Tuo hoitokaverista "hoitosisaruksen" hankkiminen on kiva asia ja sitä voisi kokeilla....hoidossa on pienempiä lapsia myös !Samalla lapsi kokisi olevansa tärkeä !
Muuten meidänkin lapsella on mielikuvituskavereita ,jotka tulee kylään aina hänen leikkiessään yksin.
Kaiketi leikki-ikäistä muutenkin kiinnostaa,mistä vauvat ovat tulleet ja niin edes päin.... =) Kovasti hän leikkivauvoja hoitaa...
Lapsi voi kärsiä yksinäisyyttä monella tavalla ja sisaruuskaan ei aina ole siihen lääke valitettavasti...toinen sisarus on dominoiva ja sosiaalinen tilanteen haltuun ottava ja toinen arka,syrjäänvetäytyjä...vanhempien tehtävä on toimia auttaa molempia eteenpäin.

 

Kaisa kysyi, olenko kysellyt lapselta onko hänellä päiväkodissa kaveria. Olen kysynyt. Olen kysymys myös hoitajilta, koska lapsi ei osaa oikein vastata, on vielä alle 3 kuitenkin.
Ei ole.
Hän on mukana ryhmässä jne, mutta ei hänellä keveria ole. en siis tiedä ketään, kenet meille päiväkotiryhmästä kutua.

Hänellä oli kivana kaverina ikätoveri X, näin sanoviat päiväkodin tädit, mutta ei kuitenkaan saanut kutsua X:n synttäreille. Hän ei ole saanut yhtäkään synttärikutsua koko viime kauden aikana.
Hän itse aloitti päiväkodin niin, että oli jo sen 2 v täyttänyt, ja 3 synttärit ovat siis vasta edessäpäin. Siksi meiltä ei ole mitään kutsua tullut enkä jaksa mitään erillisiä lastenkutsuja muuten vaan.

En siis tunne vanhempia päiväkodista. Lapsella ei ole ketään kivaa tiettyä kaveria päiväkodissa. En tiedä ketä tai kenet kutsua ja miten, kun en kohtaa vanhempia haku- ja tuomistilanteessa.

Lähettyvillämme asuu ikäinen kaveri, mutta tästäkään kaveruudesta ei ole tullut mitään. olemme käyneet oven takana mutta eivät ole olleet kotona, tai kaverina olo /ulos tulo ei juuri sillä hetkellä ole heille sopinut. Lasten yhteinen leikki ei onnistu, ovat kovin eri luonteisia ja eri tyyppisiä nämä lapset, ja omallani menee aikaa ennenkuin tutustuu, toinen lapsi taas on heti siinä, tarttuu meidän leluihin kuin omiinsa ja ajelee autoilla kukkapenkeissä yms. ja meidän tenava on kauhuissaan: tuo koskee (lupaa kysymättä?) mun tavaroihin, katso mitä se teki.... Ollaan siis näin.
Mistä päin kaisa sitten on?

 

Sivusta...kuulostaa tosi surulliselta tilanteelta. Olisi kiva, jos lapsella olisi kavereita ja joskus voivat auttaa siinä hoitajat.Olen itse lasten kanssa tekemisissä ja me tehtiin meidän ryhmässä niin,että laitoimme kaksi lasta leikkimään ns, hiljaiseen tilaan.
Lapset luulivat, että parit oli arvottu...mutta ne oli edeltä käsin valittu..vilkas ja rauhallinen yhdessä..kuitenkin toisilleen sopivat !
Kaikki parit olivat kavereihinsa tyytyväisiä..niin uskomattomalta kuin se kuulostaa ja leikki sujui hienosti =)
Kolmivuotias ei vielä ole mikään ryhmässä leikkijä..hänellä on vasta niitä taitoja iduillaan. Ei välttämättä osaa sanoa, kenen kanssa haluaisi leikkiä !
Ja kaikki ei tule tosiaan toimeen kaikkien kanssa..harmi vain ettei naapurista löydy kaveria=( ,joka olisi samalla aaltopituudella !
Kaisa asuu täällä Tampereen lähettyvillä...
Meilläkin on yksi tuttavaperhe, jonka lapsen kanssa ei millään tuntunut löytyvän yhteistä säveltä..Ongelmana oli myös kiusaaminen, vasta viime kerralla lasten leikki sujui kivasti ,kun aikuiset olimme sivussa...erityisesti minä Lapseni jopa pelkäsi välillä tätä toista lasta,vaikka hän oli nuorempi.Nyt meni hienosti...
Onko lähellä mitään leikkipuistoa tai vastaavaa ? Jos sieltä löytyisi ystävä...ujo tarvitsee oman aikansa,mutta valitettavasti meidän aika ei suosi ujoutta !Se on surullista !
Ujosta voi tulla sosiaalisesti vahvempi ihminen ,kuin suinpäin tilanteeseen rynnivästä ihmisestä...

 

Nyt on pakko kommentoida, ehkä vähän aiheen sivustakin, tätä viimeistä kirjoitusta ja viimeistä lausetta. Nimittäin että ujosta voi tulla jopa sosiaalisesti vahvempikin vanhempana. Allekirjoitan täysin tämän väitteen omasta kokemuksesta!
Olin itse koko lapsuusiäin, ja vielä kouluajan ja jatko-opiskeluiden ajan todella ujo. Jokaisesta koulusta on säilynyt pari todella hyvää ystävää joiden kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Vähitellen työelämään siirtymisen jälkeen sain rohkeutta lisää. Nyt kun ikää on 40v, en enää voi sanoa olevani ujo, tosin edelleen olen uusissa tilanteissa ja uusia ihmisiä tavatessani "varautunut". Mutta rohkeutta on tullut roimasti lisää, olen asiakaspalvelutyössä, lasten harrastusten kautta mukana jos jonkinlaisessa toiminnassa, työpaikalla olen saanut suuni auki ja tuonut esille tiettyjä epäkohtia, olen kouluttanut jne. Itseluottamus on kasvanut koko ajan, ja kasvaa edelleen. Tämä kaikki on tullut siis vasta näin aikuisena!

 

Olen itse ollut arka ja ujo lapsi ja sen takia joutunut koulukisatuksi. Samantyyppinen on mieskin ollut, joten tässä on kaksi kilttiä tavannut toisensa ja saanut sitten kiltin lapsen..
No, löytyy hänestä vauhtia, vahvaa omaa tahtoa yms.
Mutta lyödä hän ei osaa, ei edes takaisin. Hän ei osaa edes töniä kunnolla, eikä viedä leluja käsistä. Kun hän itse joutuu moisen kohteeksi, hän jää ihmeissään seisomaan.
Päiväkodissa on rohkaistu pitämään puolensa.

Ei 3 v vuorovaikutuksellista leikkiä leikikään, rinnakkain leikkii. Kun olisi edes se kaveri, kenen kanssa rinnakkain leikkiä.

Olimme muutama pv sitten isossa leikkipuistossa jossa on paljon lapsia ja vanehmpia. Hän leikki itsekseen, minä avustin esim. vauhdin antamisessa. Hän koki kuitenkin että oli kavereita ollut !!! - se, että on paljon muita lapsia ympårillä riitti hänelle kaverisuhteeksi.

Kerran leikkipuistossa alkoi leikkiä toise lapsen, tytön , kanssa. Leikin nimi oli mennä peräkanaa liukumäessä, mutta tytön isä ei hyväksynyt sitä, että tyttö odotti tätä vierasta poikaa peräänsä, vaan hoputti laskemaan.. ja sitten lähtivät pois. Molemmat lapset olivat pettyneitä. Harmi, että tämmöinen hetkellinen kiva leikki keskeytettiin. Isä ei kastonut tyttönsä kasvoja. Nämä lapset katsoivat toisaan silmiin, tyttö odotti, poika ujompana mutta isompana tuli perässä, ilmeet olivat hymyä, ystävällisyyttä, kaveruutta, eivät he mitään toisilleen puhuneet, kaksi 2-vuotiasta.
Sitä olisi ollut kiva seurata, siitä olisi voinut tulla kivaa leikkiä peräkanaa juoksemisineen, mutta isä vei lapsensa pois. Tätä vastaavaa ei ole päiväkodissa eikä muuallakaan.

Ehkä poikani ei kuitenkaan koe itse yksin oloa yksinäisyydeksi. Muistelen tässä vaan omaa lapsuusaikaa ja nuoruusaikaa, kun viihdyin itsekseni ja sen jälkeen kun sain oman huoneen ja asuimme isommassa asunnossa jossa oli tilaa muutenkin enemmän, muutuin "paremmaksi" kun sain olla itsekseni.


Monsesti hänen leikkinsä keskeytyy, jos hän huomaa että häntä katsotaan. Näin oli jo noin 1 vuoden ikäisenä. Leikin rytmi ikään kuin menee sekaisin, kun huomaa että joku - äiti! - tuijottaa.


On hyvä että ihminen oppii olemaan itsensäkin kanssa. Ihminen joka ei kestä omaa seuraansa´vaan haluaa aina ympärille ihmisiä, ei ole henkisesti kovin vahva.