ainoa lapsi, yksinäinen? kaipaa vanhemmista leikkikaveria? leikittekö lapsen kanssa paljon?

[Littledeath]

[QUOTE="vieras";28417609]Siis et koskaan leiki oman lapsesi kanssa? Mikä helvetti sua vaivaa?! Voiko noin ankeaa ihmistä ollakaan??[/QUOTE]

Nyt kun aloin miettiin niin en tunne ketään joka oikeen leikkimällä leikkis leluilla lapsensa kanssa. Mä nimenomaan haluan että lapsi osaa leikkiä myös yksikseen ja osaa käyttää omaa mielikuvitustaan eikä tarvi joka asiaan aikuista. Mielellään leikkii yksin. Hoitopäivän jälkeen leikkii kaikessa rauhassa huoneessaan eikä koskaan pyydäkään mua leikkimään.
Mä kyllä luen lapselle, autan esim. palapelien tekemisessä, tai piirrän lapsen kanssa tai puhallellaan saippuakuplia. Tai lapsi osallistuu mun kans ruuanlaittoon, siivoukseen jne. Mutta leluilla en ala mitään mielikuvitusleikkejä leikkimään. Leikkiminen on lasten hommaa. Tottakai eri asia jonkun vauvan tai tosi pienen kanssa joka saattaa tarvita ns. ohjausta.

 

["vieras"]

Nyt kun aloin miettiin niin en tunne ketään joka oikeen leikkimällä leikkis leluilla lapsensa kanssa. Mä nimenomaan haluan että lapsi osaa leikkiä myös yksikseen ja osaa käyttää omaa mielikuvitustaan eikä tarvi joka asiaan aikuista. Mielellään leikkii yksin. Hoitopäivän jälkeen leikkii kaikessa rauhassa huoneessaan eikä koskaan pyydäkään mua leikkimään.
Mä kyllä luen lapselle, autan esim. palapelien tekemisessä, tai piirrän lapsen kanssa tai puhallellaan saippuakuplia. Tai lapsi osallistuu mun kans ruuanlaittoon, siivoukseen jne. Mutta leluilla en ala mitään mielikuvitusleikkejä leikkimään. Leikkiminen on lasten hommaa. Tottakai eri asia jonkun vauvan tai tosi pienen kanssa joka saattaa tarvita ns. ohjausta.

Toivottavasti minusta ei tule koskaan niin aikuista, etten osaisi lapseni kanssa leikkiä

 

[yhden äiti]

Meillä yksi, aloittaa syksyllä ekaluokan. On eskarissa ja 10pv/kk lisäksi puolipäiväisenä juuri tuon "ainokaisuuden" takia. Saanut kavereita ja hoitajien mukaan on yksi suosituimmista leikkikavereista. Naapuristakaan ei löydy lapsia leikkikaveriksi. Mutta eskarista/hoidosta tultua haluaa rauhoittua ja menee omaan huoneeseen leikkimään vetäen oven perässään kiinni. On vihainen, jos häntä menee häiritsemään. Tykkää leikkiä yksinään ja usein huoneesta kuuluu niin montaa eri ääntä, että luulisi olevan 10 kaveria leikkimässä, mieletön mielikuvitus.
Yhdessä pelataan lautapelejä, leivotaan, ulkoillaan ja toimii pienenä keittiöapulaisena. Viikonloppuisin(ei joka vkl) ollaan yhteydessä tuttavapariskuntiin, joilla lapsia ja silloin lapsella on kavereita. Joskus kaverivkl:n jälkeen saattaa todeta ettei ole mitään tekemistä, kun kaveri on lähtenyt, mutta silloin keksitään jotain yhteistä tekemistä.
Kaveria ei keritty tekemään, kun tuli kiellot uusille raskauksille. Ja tämä ainokainenkin oli niin ylläri, kun lääkäreiden mielestä meillä ei ollut mahdollisuutta biologiseen lapseen eikä päästäneet ees kokeilemaan hoitoja, niin varmoja olivat.

 

[yksinäinen äiti]

Meillä on ainokainen, 3,5 v poika. Hän käy päiväkodissa 4-5 pv viikossa ja itse olen töissä. Hän kaipaa kovasti kavereita, kyselee koko ajan, milloin mennään kylään jne. Muutenkin avoin ja sosiaalinen, rohkea.
Olen järkännyt leikkitreffejä, kutsunut äitejä, pariskuntia lapsineen kylään, mutta silti tuntuu, että ei mahdutamukaanmihinkään, ketään ei kiinnosta meidän seura. Mun poika osaa leikkiä ihan nätisti, itse yritän jutella mukavia, kohteliaasti, ei tunkeilevasti jne. Silti.
Olen tosi väsynyt, turhaunut ja surullinen.
Tuntuu, että sekä lapsilla että aikuisilla on jo "paras kaveri". En kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä kiikastaa.
Me asutaan pk-seudulla.

 

["mie"]

up

 

[Lentokala]

[QUOTE="vieras";28417811]Toivottavasti minusta ei tule koskaan niin aikuista, etten osaisi lapseni kanssa leikkiä [/QUOTE]

Ihmiset on erilaisia. Mä en ole itse ollut edes lapsena mikään ns. leikkijä.
Tykkäsin pelata, harrastaa, lukea, ulkoilla kaverien kanssa jne.

Meidän lapsista esikoinen ei myöskään oo leikkijä- tyyppi, toisin ku kuopus.

Ja ei, me aikuiset ei olla leikitty varsinaisesti lasten kanssa eikä meitä oo siihen pyydetty.

Niin ja siis mä oon ollu ainoa lapsi.

 

[Lilli2]

Meillä on hyvin sosiaalinen 4-vuotias tyttö joka kaipaisi ihan koko ajan leikkiseuraa. On kokopäiväisesti päiväkodissa ja me molemmat töissä. Me tapaamme myös paljon ystäväperheitämme ja hänellä on usein seuraa. Lisäksi naapurustossakin asuu pari lasta, joiden kanssa usein leikkii. Eli kyse ei ole siitä etteikö vietettäisi melko sosiaalista elämää ja tarjottaisi leikkiseuraa. Siitä huolimatta kyselee leikkikaveria tai meitä vanhempia koko ajan leikkimään.

Itsekään en ole leikkijätyyppi, mutta yritän aina välillä mennä leikkeihin mukaan. Toki muuten puuhaillaan ja saa auttaa mm. kotitöissä ja puuhastella mukana. Hän on myös muutaman kerran sanonut kaipaavansa pikkusisarusta ja tällä hetkellä hänellä on mielikuvistupikkusisko.

Tunnen todella voimakasta syyllisyyttä siitä ettemme ole hänelle (ainakaan nyt) pikkusisarusta hankkimassa. Vauva-aika oli raskas; mieheni sairasti burnoutin ja minä sen seurauksena masennuksen, josta edelleen olen lääkityksellä. Voimavarat eivät vieläkään ole palautuneet tästä ajasta täysin. Lisäksi meillä on aina ollut ajatus yhdestä lapsesta, mutta nyt tuntuu että pitäisikö mielenterveydenkin uhalla yrittää toista....

Asumme eri paikkakunnalla kuin kaikki läheisemme ja mieheni matkustaa työnsä takia paljon. Tiedän että olisin itse melkein täysin vastuussa lapsista, enkä tiedä pystyisinkö selvitymään kahdesta tällä hetkellä. Yhdenkin kanssa väsyn, koska olen todella paljon yksin. Silti syyllisyyden taakka on todella raskas.