aina tulee käytyä täällä...

Aina tulee käytyä täällä moikkaamassa teitä ja katsomassa mitä kelläkin on sydämellään tänään.
Viime kesäinen keskeytynyt keskenmeno oli raskas asia, kynttilää on viety monet kerrat hietakehtoon. Nyt raskaus yli puolivälissä ja eilen oli viimeksi ultra, siellä kaikki hyvin.
Yllättävän paljon tuo km on mieltä painanut ja tätä uuttakin raskautta varjostanut.
Kaikille hirmuisesti voimia ja iloa elämään :wave:

 

itselläni keskenmeno helmikuussa. Nykyinen raskaus on viikkolla 11 ja silti huomaan vierailevani täällä enemmän kuin ehkä olisi tarpeen.
Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että nyt supistuksia ym. oireita ja koko ajan pelko siitä, että taas raskaus voi päätyä ikävästi :'(

 

Sama juttu.Uusi raskaus jo reippaasti yli puolen välin ja silti täällä tulee käytyä ainakin viikottain.Kyllä se km on varjostanut raskaudesta nauttimista paljon :'(

 

Onnittelut teille!

Itse toivun hitasti viime viikkoisesta keskenmenosta. Haluaisin kysyä teiltä, kuinka pian yrititte uudelleen ja kuinka pian tärppäsi?

 

itselläni keskenmeno (viikolla 15) oli helmikuun alussa. Raskauden aikaansaamiseksi terolut ja clomifen-lääkitys.
No mehän sitten "viisaina" ajattelimme, että ei tässä mitään ehkäisyä tarvita (kaikkien lastemme ikäerot ilman ehkäisyäkin venyneet kolmeen vuoteen). No joka tapauksessa sitten jälkitarkastuksessa olin raskaana...
-piiutin-

 

\

Onnittelut teille!

Itse toivun hitasti viime viikkoisesta keskenmenosta. Haluaisin kysyä teiltä, kuinka pian yrititte uudelleen ja kuinka pian tärppäsi?

Meillä oli keskeytynyt km lokakuussa -05 ja lääkkeellinen tyhjennys tehtiin rv 14+2.Yhdet kuukautiset odoteltiin ja seuraavasta kierrosta sai alkunsa tämä nyt kovasti potkutteleva pikkuinen.

 

Meidän perhepiirissä oli surullinen tapahtuma alkukeväästä, kun kälyni joutui keskeyttämään raskautensa viikolla 21.Sikiöllä todettiin toisessa ultraäänessä paha kehityshäiriö. He joutuivat vaikean päätöksen eteen. Kälyni joutui synnyttämään sikiön kuolleena.
Meillä on 5kk ikäinen tytär. Joten itse koin tilanteen todella raskaasti ja myötä elin siinä sivussa sitä tuskaa minkä kälyni joutui kokemaan. Tuntuu vaan niin pahalta, että meillä on terve lapsi ja he menettivät oman lapsensa. He ovat yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta. Kälyni oli samoihin aikoihin raskaana kun itse odotin esikoistamme. Mutta heille tuli keskenmeno viikkoa ennen ensimmäistä neuvola käyntiä.
Me asumme lähekkäin ja emme ole kovinkaan paljon tekemisissä. Tuntuu että he ovat jotenkin eristäytyneet. Mieheni veli on tyttäremme sylikummi. Joten en oikein tiedä yrittäisimmekö enemmän olla heidän kanssaan tekemisissä. Toisaalta toivoisin, että meidän läsnäolomme valaisi uskoa siihen, että he savaat vielä oman lapsen. Mutta pelkään, että läsnäolomme aiheuttaa päinvastaisen reaktion.
En tiedä miten meidän olisi parasta toimia tässä tilanteessa. Haluaisn auttaa heitä jollakin tavalla, mutta en tiedä miten. Osaisiko joku auttaa minua tämän vaikean kysymyksen kanssa?

*ketään ei saa jättää yksin*

 

Hei!
Neuvoisin sinua keskustelemaan asiasta kälysi perheen kanssa. On parempi niinsanotusti nostaa kissa pöydälle, vaikka onkin näin vaikeasta asiasta kyse. Ihmiset reagoivat eri tavalla suruun ja kokevat ympärillä tapahtuvat asiat eri tavalla. Itse olen odottanut lasta yli viisi vuotta. Siitä huolimatta en koskaan koe ahdistavana tai omaa oloani varjostavana tekijänä veljeni perhettä (heillä on kaksi pientä lasta). Ja olemme asiasta keskustelleet. Mieheni on opettanut minut ajattelemaan, että muiden onni ei ole meiltä pois. Järkevä mies. Tottakai sitä välillä miettii, että milloinkohan se itsellä tärppää. Silti nautin suunnattomasti veljeni lasten seurasta, vaikka en heitä hyvin usein näekään (asumme eri paikkakunnilla). Uskoisin että lasten näkeminen voisi olla terapiaa. Tosin itse en ole keskenmenoa kokenut, joten en ehkä ole oikea ihminen neuvomaan. Kuitenkin kokisin tärkeänä sen, että näytätte kälysi perheelle että välitätte. Ettekä anna heidän vaipua epätoivoon. Puhukaa asiasta. Tsemppiä sinulle! :hug:

 

Hei

Mami79:lle voisin sanoa, että anna lapsensa menettäneelle aikaa. Olen itse joutunut äskettäin keskeyttämään raskauteni melko myöhäisessä vaiheessa. Suru on niin valtava, että vaikka raskaana oleville ja pienten lasten äideille + lapsilleen toivoisi pelkkää hyvää ja vaikka he olisivat kuinka rakkaita, heidän läsnäolonsa muistuttaa omasta menetyksestä ja kaipuusta. Olen itse kokenut asian niin, että aikaa myöten olo helpottuu, mutta akuutissa vaiheessa on pakko vältellä tiettyjä tilanteita oman mielenterveyden vuoksi. Eli vaikka kokisit, että sinua nyt vältellään, älä loukkaannu siitä, yritä jaksaa ymmärtää. Itselleni oli hyvinkin vaikeaa aluksi sanoa ihmisille, etten juuri nyt pysty heitä kohtaamaan.

 

Ensimmäinen raskautemme päättyi jouluna hyvin traumaattisesti, emmekä puolisoni kanssa vieläkään pysty aidosti iloiten olemaan vauvojen lähellä. Elämme koko ajan "sitten kun" -elämää: Sitten kun olemme uudestaan raskaana, lähestymme taas niitä-ja-niitä pikkulapsiperhe-ystäviämme. Nyt se koskee liikaa.

Kukaan ei varmasti haluaisi pienen kummitytön kärsivän tilanteesta, mutta ehkei veljesi ja kälysi kertakaikkiaan pysty lähestymään häntä kuten haluaisi, kun oma syli on niin tyhjä.

Mutta minunkin mielestäni se oli kyllä hyvä neuvo, että kannattaisi ehkä koettaa puhua asiasta. Toivottavasti tilanne pian helpottaa ja veljesi perhe (kuten me kaikki) saisimme kokea vanhemmuuden iloa!