Aikuisen suuttumuksen ilmaiseminen ja hallinta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Kertokaapa ihan yleisesti tai omalta kohdaltanne...:

Minkälaisista asioista suututte, turhaudutte tai menetätte malttinne? Missä menee raja "turhan" ja "aiheellisen" suuttumisen välillä?
Miten käyttäydytte suuttuessanne? Mikä on mielestänne aikuiselle hyväksyttävä tapa ilmaista suuttumusta/turhautumista/kiukkua? Saako läimiä ovia, heitellä tavaroita, iskeä nyrkkiä pöytään? Onko eroa jos olet yksin, kumppanin seurassa, entä jos paikalla on lapsia?
Pitäisikö aikuisen niellä kiukkunsa vai saada päästää höyryt pihalle? Missä määrin olisi huomioitava muut ihmiset vai onko aikuisella oikeus näyttää ja ilmaista kaikki tunteensa oman tarpeensa mukaan?
 
Suuttuessani "jäädyn" eli muuun kylmäksi ja etäiseksi.
En huuda, enkä riehu, mutta voin verbaalisesti ilkeillä todella rumastikin. Fyyisinen vihanilmaisu sen sijaan ei ole koskaan ollut "minua", lapsenakaan, lukuunottamatta kertoja, jolloin aikoinaan heittelin polsiinila taivasta vaatien Jumalaa tulemaan "
Alas ja tappelemaan kuin mies, eikä aina hyökkäämän puskista sen heikoimman kimppuun."

Suuttumusta aiheuttaa vastuuttomuus, heikompien loukkaaminen, toisten rajojen kunnioittamatta jättäminen yms.
 
Suutun monesta asiasta, melko helposti. Yleensä tyydyn sadattelemaan asiaa mielessäni, tai ääneen jos tiedän ettei kukaan kuule.

En huuda, ellei minulle ensin huudeta, ja lapsille en osaa huutaa ollenkaan.

Olen sitä mieltä, ettei koskaan voi käyttää tekosyytä "emmä tarkoittanut sitä, se vaan lipsahti", eli sanoja tarkoittaa aina kaikkea sanomaansa. Tuollaiset lipsahdukset eivät ehkä aina ole järkeviä, eikä sanoja jälkikäteen välttämättä ole tyytyväinen möläytykseensä, mutta aivan varmasti hän tarkoitti sitä mitä sanoi, ja sen kanssa on vain elettävä. Eikä se nyt välttämättä ole niin kovin paha juttu, että välillä sanotaan rehellisesti, mikä itseä kyrsii.

Tahalliset henkilökohtaiset loukkaukset toista kohtaan eivät kuulu parisuhteeseen tai ystävien välille, joten sellaiset ihmiset jäävät elämästäni pois.

Mikä tahansa väkivalta, tavaroiden rikkominen, ovien paiskominen, jne. on merkki siitä, ettei kyseinen ihminen pikkulapsena ollessaa oppinut hallitsemaan tunteitaan, ja tarvitsee terapiaa. Näitäkin ihmisiä tietoisesti välttelen, koska he ovat ympäristölleen vaarallisia.
 
Pyrin keskustelemaan asian. Jos olen todella vihainen, menen hetkeksi rauhoittumaan ja keskustelen sitten, kun olen rauhoittunut. Tunnustan kyllä joskus, harvemmin älähtäväni jos joku tekee mielestäni todella typerästi. Enpä pahemmin edes suutu. Valehtelu ja luottamuksen menettäminen (joku tekee jotain sellaista etten voi enää luottaa häneen) ovat mielestäni sellaisia, joista yleensä suutun.

Nuorena sitä tuli hoidettua asiat huutamalla ja rikkomalla tavaroita, enää en sellaista halua. Tulee vaan enemmän "vahinkoa" eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Ehkäpä aikuisuudessa onkin se hyvä puoli, että osaa säädellä tunteitaan, miettiä toisen näkökulmasta ja haluaa keskustella siitä, mistä tuli vihaiseksi.Tunteita ei saa padota sisälleen, vaan ne pitää päästää ulos. Jokainen purkaa tunteensa omalla tavallaan.
 

Yhteistyössä