Aikuinen, mutta ei sitten kuitenkaan

["Ansku"]

Olen 35-vuotias nainen, ja en (vieläkään) tunne olevani tai luokittele itseäni "aikuiseksi". Tai siis, olenhan minä iältäni ja fyysiseltä habitukseltani aikuinen. Käyn töissä, elätän itseni ja vastaan itse itsestäni ja omasta elämästäni. Enkä käyttäydy kuin vastuuton idiootti.

Tarkoitan "aikuisuudella" lähinnä elämänasennetta, jota yritän välttää. Sillä olen huomannut, että monet ihmiset, jotka pitävät tärkeänä tuoda esille aikuisuuttaan ja kypsyyttään ovat oikeasti varsin rasittavia. Herkkiä ottamaan nokkiinsa kaikesta ja pelkäävät jatkuvasti oman asemansa puolesta. Innokkaita tuomitsemaan muita ihmisiä (ainoa oikea tapa elää on se, kuinka he itse elävät), Ja omalle elämälle eivät uskalla tehdä mitään, kun mitä muutkin ihmiset nyt sanovat. Ja tähän sitten vielä jatkuva mariseminen kaikesta ilman minkäänlaista yritystä tehdä asioille jotain. Ja kaikkea muuta tällaista.

Jostain syystä en vain halua tulla tällaiseksi ihmiseksi

 

[kohta nelikymppinen]

musta tuntuu täsmälleen samalta. Olen kärsinyt pitkään ahdistuksesta juurikin paineiden takia, siksi etten saa olla oma itseni. On vaikeaa elää ninkuin muut sen sanoo, sun on löyettävä oma tapasi olla ja elää. Juuri sen takia tapaan tosi harvoin omia vanhempiani.