Hei - tämä menee nyt vähän rajoilla tälle palstalle, mutta suokaa se anteeksi. Olen ollut viime päivinä vähän surumielinen näiden kahden suhteesta, enkä oikein edes ymmärrä, miksi nämä Sadie-jutut ottivat niin syvältä. Varsin hyvin tiedän realiteetit ja etenkin K:n tilanteen, mutta silti harmittaa. Kirjoittaminen on minulle tapa purkaa pahaa mieltä, mutta skipatkaa, jos koette, ettei tämä kuulu teemallisesti tänne.
Kiitos ja anteeksi.
Mä en ymmärrä, miksi se koski niin hirvittävästi. Kyllähän minä tiesin, olin tiennyt jo sieltä niiden alkuvuoden Lontoon ajoista lähtien, kun se on siitä koko ajan höpöttänyt. Sillä oli ihastus. Se tyttö. Menestynyt, kaunis ja nuori, punaiset hiukset ja pisamia. Kukapa ei sellaiseen ihastuisi.
Mutta kun se lähetti New Yorkista kuvan, jossa ne hymyilivät päät yhdessä ja vilkuttivat kameralle, oli pakko mennä vessaan ja pistää ovi lukkoon. Istuin pöntöllä, tuijotin kuvaa ja itkin. Vessa on mulle se paikka, johon pakenen, kun pitää saada itkeä, enkä halua kenenkään sitä näkevän. Niin tein Liverpoolissakin, ja silloinkin itkin ensi sijassa sen takia. Ja nyt taas.
Jos sydän voi särkyä, mun oma taisi mennä nyt rikki. Eihän me olla koskaan toisillemme mitään luvattu. Niin paitsi sen, että ollaan ystäviä seuraavat neljäkymmentä vuotta. Olisi kai tästä voinut tulla myös something more, mutta ei minusta sitten kuitenkaan ollut miestä sellaiseen. Pian vuosi on kiusoiteltu toisiamme, flirtattu vähän ja flirtattu vielä vähän enemmän. Kiehnattu lavalla, tuijoteltu toisiamme silmiin, soiteltu aika diippejäkin puheluita.
Ette edes arvaa, miten lähellä on ollut se, että meidän puheluista olisi voinut ruveta ottamaan maksua. Tiedättehän nämä maksulliset puhelinpalvelut, siitä setistä ei ole kauaksi jääty. Se olisi ollut valmis jo silloin kesäkuussa, kun se tuli Suomeen ensimmäistä kertaa. Ja syksyllä, kun kierrettiin niiden kanssa yhdessä. Turussa nukuttiin samassa huoneessa, mutta silloinkin se olin minä, joka jänistin, vaikka koko ihanuus oli siinä ihan vieressä. Jälkikäteen harmitti.
Ja tässä nyt ollaan. Minä itken vessassa ja se lähettää mulle kuvan, jossa hymyilee onnellisena kauniin tytön vieressä. Puren huulta, etten itkisi ääneen. Ei tämän pitäisi tällaiselta tuntua, kun ollaan kerran "friends forever" eikä sen enempää. Kyllä mulla on ennenkin sydänsuruja ollut, ja tiedän senkin, millaista on olla mustis, mutta tämä tuntuu jotenkin erilaiselta.
Illalla se pistää viestin ja kysyy, voiko soittaa. Mietin ensin, että kiellän, mutta en mä siihen pystynyt. Se soitti facetimen, katsoi minua ja kysyi saman tien, mikä hätänä. Näytin kuulemma itkettyneeltä, silmät oli punaiset ja koko naama turvonnut. Ja huomasi se senkin, ettei itku ollut nytkään kaukana. Piti nieleskellä, että pystyin ylipäätään puhumaan.
Ja kun on totuttu siihen, että puhutaan, jos joku asia painaa, sanoin sen sille. Sanoin, että mulle tuli itku, kun sain teidän kuvan, ja että mä vasta nyt tajusin, miten paljon mä siitä välitän, ja että mua harmittaa hirvittävästi, ettei me olla koskaan uskallettu puhua siitä, mitä me oikeasti tunnetaan. Se kuunteli mua ihan hiljaa, pyyhki itsekin välillä silmäkulmiaan, ja kun minä vihdoin lopetin, se sanoi sen, mitä silloin Liverpoolissakin pian sen jälkeen kun oli tavattu:
"If you were my boyfriend, I will never let you go."
Ja sitten se selitti, että vaikka tulee ketä ja missä, meidän väliin ei tule kukaan eikä koskaan. Ja vaikka se menisi missä ja asuisi kenen kanssa tahansa, minä kuljen aina sen mukana. Sydämessä ja mielessä, best boyfriendinä, nyt ja aina. Minä niiskuttelin ja sain vähän itseäni takaisin. Sanoin sille, että keep me. Ja että niinhän sinä lupasit. Ja se nauroi, että I keep you. Now and forever.
Se höpötteli kaikkea sitä, mitä ne on sen tytön kanssa New Yorkissa nähneet ja missä ne on käyneet. Ja minä rauhoituin pikku hiljaa, aloin jo vähän itsekin puhua. Ajattelin, että mun on hyvä, kun sen on hyvä, ja nyt kuulostaa siltä, että sillä on kaikki hyvin.
On vuosi siitä kun tavattiin ja se vuosi on ollut mun elämän paras. Ja yksi syy siihen on ollut tuo pikkupojalta välillä kuulostava slovenialainen, joka raivasi tiensä mun sydämeeni heti ekalla kerralla, kun tavattiin. Mua alkoi hymyilyttää, kun muistin, missä kaikkialla on oltu ja mitä kaikkea on yhdessä tehty.
"Bojan, thanks for you being. My best boyfriend."
Se nauroi mulle, lähetti lentosuukkoja ja sanoi, että viimeistään Ruisrockissa tavataan. Ja sitten se meni, taustalta kuului sen tytön ääni. Ne olivat lähdössä jonnekin.
"Love you."
Ja sitten se katosi ruudulta. Onneksi vain ruudulta, sillä mun sydämeeni se on jäänyt kyllä ihan pysyvästi. Ja niin minäkin sen sydämeen. Niinhän se sanoi. Ja mä kyllä uskon.
Toisaalta hauskaahan se olisi jos joku lähipiiristä paljastuisi naudaksi.
www.tumblr.com
Ja paljon fanitaidettakin, tämä fandom on taitava. Erityisen ihanaa on ollut katsella kaikkia fanivideoita, että miten paljon vuoteen onkaan mahtunut.
Hyvää yötä.
