Otsikko on nyt aika raflaava, mutten muutakaan keskinyt miten sen kirjoittaisin. Meistä teki joku ilmeisesti ilkeyttään aiheettoman ja täysin perättömän ls-ilmoituksen muutama kuukausi sitten. Ilmoitus oli niin outo että ls-työntekijätkin epäilivät että on jonkun hieman mt-ongelmaisen tekemä, ja uskoivat kyllä ettei ilmoituksessa ollut mitään perää, mutta jäljet tuo ilmoitus silti jätti. Itse luulin, että se menisi ohi sitten kun ls-työntekijät ovat käyneet tarkistuskäynillään ja todetaan ilmoitus aiheettomaksi muttei se mennytkään niin. Jäi kalvava epäily, kuka sen on tehnyt ja miksi. Sen täytyy olla joku, joka tuntee meidät ja tietää meidän ja lastemme ja koiramme nimet. Kenties joku, jonka olemme avosylin toivottaneet tervetulleeksi kotiimme. Joku, jonka kanssa olen iloisena ja avoimena kertonut kuulumisia jalkapallokentän tai leikkipuiston laidalla. Ehkä joku, jonka kanssa olen nauranut ja jakanut kokemuksia hiekkalaatikon reunalla tai puistellut päätä päiväkodin pihalla kun lapsi on saanut raivarit. Ehkä joku, jonka kanssa olen seissyt kaupan kassajonossa ja vitsaillut että tuli taas ostettua eineksiä tai joku, jonka kanssa olen kierrättänyt lasten urheiluvarusteita ja jakanut kokemuksia harrastuksista ja sopinut kimppakyytejä treeneihin.
Tuttavapiirimme on niin laaja, ettei mitenkään pysty arvaamaan kuka kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä ihmisisistä se on ollut. Se on kuitenkin joku, jonka kanssa olen puhunut, joku, joka on puhunut lasteni kanssa. Joku, joka tuntee meidät, ja johon olen luottanut ja jota olen pitänyt kaverina/tuttavana/mukavana juttukaverina.
Tuo epäluottamus kaikkiin puolituttuihin on muuttanut elämäämme todella rajusti. En ole pystynyt esim järjestämään lapsellemme synttärijuhlia muuta kuin ihan lähimmille kavereille, en kutsunut puolta pk-ryhmää kuten tähän asti. Ei puhettakaan, että kutsuisin lasten kavereita meille viikottain kylään kuten tähän asti. Ei puhettakaan että tarjoutuisin puolitutulle väsyneelle äidille avuksi ja pyytäisin vauvaa meidän pihalle päiväunille, että äiti saa käydä asioilla tai nukkua. Ei puhettakaan että järjestäisin puutarhajuhlia isolle kaveriporukalle tänä keväänä tai kesänä. Ei puhettakaan että kävisin naisverkostoni tilaisuuksissa tai etsisin rekrytoitavia verkostoitumistilaisuuksista. Ei puhettakaan että tarjoaisin vertaistukea äidille, jonka lapsi raivoaa puistossa. Ei puhettakaan että kutsuisin koko naapuruston lapsia meille mehulle ja jäätelölle. Ei puhettakaan että osallistuisin päiväkodin perhetapahtumiin ja luokkatapaamisiin. Ei puhettakaan että jäisin päiväkodin pihalle juttelemaan hoitajien ja toisten vanhempien kanssa. En vain pysty enää. Luulin, että tämä menisi ohi, mutta ei se olekaan mennyt. Haluan vain olla perheeni kanssa ja muutamien lähempien ystävieni, joihin luotan, ja joista tiedän että he eivät sitä tehneet. En halua ottaa mitään kontaktia uusiin ihmisiin, tai esim toisten lasten vanhempiin. Olen aina hieman ihmetellyt varautuneita ja sulkeutuneita ihmisiä, joita ei kiinnosta jutella toisten vanhempien kanssa, mutta nyt ymmärrän heitä paremmin. Minulla ei ole enää mitään mielenkiintoa tutustua uusiin ihmisiin tai kertoa mitään itsestäni.
Toinen epäluottamus liittyy itse sosiaaliviranomaisiin. Kun he itsekin tiesivät, että ilmoitus oli aivan käsittämätön, miksi heidän piti tulla kotiimme ja puhumaan lastemme kanssa. En olisi halunnut että he tulevat meille. En olisi halunnut että he tekevät päätelmiään lapsistamme. En olisi halunnut pelätä sitä, jos joku lapsista sanoo jotain mistä heille herää se kuuluisa huoli. Mitään outoa ei tuossa kotikännissä ollut, mutta en ole päässyt siitäkään pelosta eroon. Pelkään vieläkin jokaista tuntematonta numeroa, jokaista tuntemattoman lähettämään kirjettä, ja mietin, että mitä jos tänääkin tuolla jossain joku juuri nyt soittaa minusta taas perätöntä ilmoitusta. Samoin mietin, kun lapseni hölmöilee jollain tavalla tai jos korotan ääneni tai kuulostan kärsimättömältä joskus lapseni kanssa, mitä jos joku juuri sillä hetkellä tarkkailee ja päättä tehdä ilmoituksen. Täysiin päätöntä, tiedän. Mutta en vain pääse tästä pelosta ja epäluulosta eroon.
Toivoisin ,että lastensuojeluilmoituksen voisi tehdä vain nimellä, ja perusteeksi tarvittaisiin muutakin kuin "huoli". Toivon, että viranomaiset noudattaisivat jotain tiettyä protokollaa, johon voisi luottaa, eikä päätös olisi mielivaltainen, fiilispohjalta tehty. Toivoisin, ettei kukaan enää joutuisi tähän rääkkiin kuin me. Kaikenlisäksi, jos jotain pahaa olisi ollut, en usko että se olisi selvinnyt kotikäynnillä. Kyllä ihmiset osaavat esittää ja valehdella. Kodin pystyy siivoamaan ja lapsille pukemaan puhtaat vaatteet. En usko että tuolla taavalla selviää yhtään mitään. Eikö päiväkodissa tai koulussa jo nähdä, jos lapsella on oikeasti jotain hätänä? Paljon paremmin kuin jollain puolen tunnin kotikäynnillä.
