äidin huoli vauvan terveydestä, vaikka kaikki ok...

[pulleamaha]

Hei! Kirjoittelen tänne tuntemuksistani, jos saisin vähän vertaistukea.

Odotan kolmatta lastani ja kaikki on kunnossa. Raskaus on edennyt hyvin ja olo on loistava. Kaksi edellistä lastani ovat kaikin puolin terveitä ja ihania, synnytykset ovat menneet normaalisti. Mitään erikoista aihetta huoleen ei siis pitäisi olla. Mutta, mutta....heti plussatestin jälkeen mielessäni kävi ensimmäisen kerran huoli tulevan vauvan terveydestä. Ajatus siitä, että on jo saanut kaksi tervettä lasta, voisiko niin hyvä säkä käydä, että saisin kolmannenkin tuhisijan terveenä syliin? Ensimmäisen ja toisen kanssa en edes miettinyt vauvan terveyttä vaan keskityin odottamaan ja ajattelin asiat positiivisesti. Ainahan on toki mahdollisuus saada sairas tai vammainen lapsi, mutta haluaisin olla turhia murehtimatta ja ottaa se mikä annetaan, päivä kerrallaan. Olisi ihana nauttia raskaudesta ja upeasta masusta täysin rinnoin, mikä ajoittain onnistuukin.

Lähi-ihmiseni ovat kannustavia ja kaikki odottavat uutta vauvaa innolla, mikä on iso plussa. Eikös uuden vauvan tuleminen pitäisi ollakin hieno ja upea juttu.... Neuvolan terkkarini kuitenkin hokee mielestäni liian usein lauseita, että se on otettava mitä annetaan ja kaikki ei aina mene kuten toivoisi, mutta asioiden kanssa oppii elämään. Täysin totta, mutta toivoisin kuulevani nuo lauseet vasta sitten kun jotain on vialla. Aivan kuin odottaisin poikkeavaa vauvaa. Ultrat ja seulonnat ovat menneet läpi normaalein arvoin ja kävin vielä lisäksi 3d-ultrassa, jotta saisin mielenrauhan. Ja sainkin. kuitenkin aina neuvolan jälkeen huomaan pohtivani ties mitä vammoja ja mahdollisuuksia, miten asiat voi mennä vikaan. Kuuluuko tämä huoli 3. raskauteen? Onhan ympärillä perheitä, joissa neljä tai viisi tai kuusi lasta, joissa kaikki on terveitä.... Jälkeenpäin olen miettinyt, että seulonnat olisi voinut jättää vallan väliin. Niissähän etsitään vain poikkeamia ja tällä kertaa kohdalleni osui ultrissakin kätilö, joka ei puhunut tulevasta vauvasta ihmisenä vaan normaalina tapauksena. Jäin kuuntelemaan jokaista hänen lausettaan ja yritin lukea "rivien välistä" mitä tuo kätilö milloinkin kuvassa näki. Kahden ensimmäisen vauvan kanssa nämä ultraukset ovat olleet hauskoja ja ihania kokemuksia, vaikkakin jännittäviä.

Joka tapauksessa tämän tunnemyllerryksen ja huolen myötä olen täysin varma, etten uskalla ryhtyä enää ikinä vauvan hankintaan.

Toivottavasti löytyisi joku samanlainen turhan huolehtija, joka kertoisi kokemuksiaan.

 

[grilled]

Tiedät itsekin, että KUKAAN ei voi luvata sinulle tervettä lasta. Raskautta on vielä jäljellä ja edessä on vielä synnytyskin, joten vaikka raskaus ei ole sairaus, se on kuitenkin tila, jolloin raskaana olevaa äitiä pitää suojella (esim. työpaikalla fyysisesti raskas työ vaihdetaan kevyempään tai raskaana olevalla naisella on oikeus jäädä sairaslomalle esim. supistusten vuoksi).

Koska et voi tarkistaa vauvan vointia mitenkään muuten kuin seuraamalla vauvan liikkeitä, pitämällä huolen itsestäsi ja käymällä neuvolakäynneillä, niin parasta olisi muuttaa asennetta. Et todellakaan voi tietää, mitä sieltä tulee. Jos alat miettimään sitä, että olet iäkkäämpi synnyttäjä kuin kahden aiemman lapsesi kohdalla jne, niin totta kai kuka tahansa tempautuu mukaan hysteriaan.

Helpointa on opetella elämään päivä kerrallaan. Nauti kasvavasta vatsasta ja keksi itsellesi sellaista tekemistä, jotta ei tarvitse murehtia vauvan vointia turhaan.

Omalla kohdallani en murehtinut esikoisen vointia lainkaan, vaikka itse asiassa synnytys pitkittyi ja vauvan sydänäänet alkoivat hävitä. Onneksi poika syntyi terveenä. Toisessa raskaudessa tiedettiin labrakokeiden perusteella jo etukäteen, että on jotakin vikaa. Onneksi ehti asennoitua siihen. Ongelma saatiin verenvaihdolla kuntoon ja hankalan alun jälkeen tyttärestäkin on kehkeytynyt terve lapsi. Tuttavapiirissä on kuitenkin niitä ei-niin-onnellisia tapahtumiakin, jotka ovat onneksi olleet yksittäistapauksia. Silti jokainen näistä tuttavastani on saanut myös ns. terveitä vauvoja. Ehkäpä sinäkin olet kuullut jostakin tutusta, jonka odotettu raskaus päättyikin kuolleen vauvan synnyttämiseen tms, jolloin se asia on jäänyt painamaan mieltä? Tai ehkä olemassaolevien lapsiesi kohdalla on käynyt joku onnettomuus, joka on säikäyttänyt sinut kunnolla ja olet tajunnut, että silmänräpäyksessä jokin onnettomuus voisi viedä lapsen pois? Tai ehkä joku isovanhempi tms. on sairastunut syöpään ja kuollut pois?

Minusta tuntuu, että mitä nuorempi äiti on, sitä herkemmin ajattelee, että kaikki menee OK. Kun tietoa tulee, saa elämänkokemusta ja oppii todella tajuamaan, että elämä ei jatku ikuisesti. Itselläni 40-v täyttäminen aiheutti sen tunteen, että olen jo todennäköisesti elämäni jälkimmäisellä (HUONOMMALLA!) puoliskolla ja sen käsittely vei aikaa. Samalla kun katsoin murrosikäistä esikoispoikaani, joka on täynnä voimaa, elämäniloa ja koko tulevaisuus edessä, niin ei tuntunut yhtään lohdulliselta, että hänellä on kaikki edessä, kun taas minulla alkaa olla takana. No, onneksi pohdiskelu ja kirjojen lukeminen saivat ajatukset taas pois masentuneisuudesta takaisin optimistisempaan suuntaan. Ehkä on tarkoitettukin, että ihminen jää välillä pohtimaan tällaisia elämään liittyviä kysymyksiä koskivatpa ne sitten terveyttä ja eloonjäämistä tai jotakin muuta.

 

[pulleamaha]

Tottaki tiedän, ettei elämässä kaikki mene aina käsikirjoituksen mukaan ja sairautta ja kuolemaa sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu elämään. Neuvola ja terveydenhoito on Suomessa hieno etuus raskauden seurannassa. Monia ongelmia voidaan hoitaa ja ennaltaehkäistä hyvän ja tiiviin seurannan takia. En vain käsitä sitä, että vauvan syntymään pitäisi valmistautua etukäteen niin, ettei kaikki olisi kunnossa. Emmehän me elä muutenkaan (ainakaan minä) odottaen onnettomuutta tai syöpädiagnoosia. Ja olenhan vanhempi kuin esikoistani odottaessa, mutta ikää on nytkin vain 31, joten en kuulu iänkään puolesta riskiryhmään. En myöskään odota terveydenhoitajalta turhia lupauksia terveestä vauvasta, koska hän ei sitä tietenkään voi tehdä. Kaipaisin vain hiukka positiivisempaa suhtautumista uuteen vauvaan kun kerran mitään poikkeavaa ei ole huomattu vauvassa tai minussa.

Toki on selvää, että nuorena ensimmäisen vauvan odottaminen oli erilaista. Silloin sain kuulla noottia painonnousun takia. Tuolloin taas tuntui, että vähäpätöisistä asioista tehtiin isoja numeroita. Juu, ja tiedän myös liiallisen painonnousun riskit, mutta silloinkin kaikki arvot olivat kohdillaan loppuun asti. Toinen lapsi syntyikin heti ensimmäisen perään, joten ei ollut aikaa murehtia turhia.

Eihän huoli lopu vauvan syntymään, aina voi lapsille tulla sairauksia ja vammoja. Mutta kuten jo edellä mainitsin en halua elää elämääni peläten, että jotain pahaa kuitenkin tulee vastaan. on kai vain yritettävä tehdä oman pään sisällä muutos ajatteluun, vaikka tuntuisi ympäriltä tulevan mitä kommenttia tahansa. Neuvolan tehtävä olisi mielestäni kuintekin myös tukea henkistä tasapainoa odottavilla peheillä, eikä vain seuloa mahdollisia vikoja. Raskaana ollessa on muutenkin herkillä, joten turhien peikkojen maalaaminen vain masentaa. Tuskin tässä kolmannen vauvan kohdalla ajatukset liian ruusuisiksi pääsevät, vaikka ihan tervettä tuhisijaa innolla odottaisikin. Tällä hetkellä tuntuu, että terkkari pettyy jos saammekin terveen vauvan.

 

[huolehtija]

Täällä toinen huolehtija, ilmeisesti "liian vanha ensisynnyttäjä", ikää tulee pian 35 v. Raskautta piti yrittää suht. pitkään, yli vuosi ja yksi km mahtui matkalle. Raskaus on mennyt kai ihan normaalisti, mitään poikkeavaa ei ainakaan ole havaittu. Silti alusta saakka huolet ovat olleet seurana, menettämisen pelkoa, eikä ole oikein uskaltanut iloita raskaudesta. Nyt on jo viikko 31 alkamassa ja hyvin vähän olen edes vauvantarvikkeita ostanut, toki kaikki olen suunnitellut eli nopeastihan ne kaupasta sitten saa haettua. Aluksi sikiön sydänäänien kuuntelu jännitti ihan älyttömästi, nyt liikkeiden tuntemisen myötä on se helpottanut. Ultraäänitutkimukset eivät todellakaan ole olleet minulle "mennään moikkaamaan vauvaa"-tilanteita vaan aika stressaavia käyntejä. Muutaman kerran olen käynyt yksityisgynekologilla ultrassa ihan oman mielenrauhan vuoksi. Mies sanoo, että älä stressaa, mutta miten sen lopettaakaan.. Eikä se stressaaminen ja huolehtiminen lopu lapsen syntymään, taitaa siitä vain pahentua.

 

[Huolia riittää...]

Kohta 39 viikkoa täynnä ja lähestulkoon koko raskauden ajan on ollut synkät pilvet päälläni, vaikka mitään epänormaalia ei olekkaan havaittu... Eniten pelkään kohtukuolemaa ja aikaisemmin pelkäsin keskenmenoa. Huolehdin hirveästi muutenkin erinäisistä asioista, joihin en pysty edes itse vaikuttamaan

Pulleamaha: Aika tympeitä kommentteja terkkarilta! Itse varmaan suuttuisin moisista, vaikka toki hänen sanomansa on totta. Ei vaan tarttis turhaan ladella tollasia... Lähtökohtana olis kiva että vauva on terve. Mä mietin alkuraskaudessa sitä että en tunne kun yhden tutun, jolla on vammainen lapsi, joten vedin siitä johtopäätöksen että mun täytyy olla seuraava jolle ei tervettä lasta tule.. Näin raskauden loppupuolella toivon vaan että saisin pienen käärön syliini ja elisimme onnellisina pitkän yhteiselämämme loppuun saakka Kunhan vain saisin elävän lapsen, se on tällä hetkellä pääasia. Raskauden puolivälissä oli jopa muutama kuukausi kun iloitsin raskaudesta täysillä. Nyt on jostain syystä taas mieli maassa ja kauheat ajatukset laukkaa päässä. Eikä asiaa varmasti auta kohtukuoleman kohdanneiden vanhempien surullisten tarinoiden lukeminen netistä..

Parhaiten minua on auttanut tieto, etten pysty itse näihin asioihin vaikuttamaan. Tämän tiedon kanssa ainakin minun on hieman helpompi olla.

Aurinkoa päiviinne ja iloa raskausaikaan

 

[tiinaliisa]

Mulla oli ihan sama juttu kolmannessa raskaudessa. Ehkä ekalla kerralla se vauva on ehkä vielä niin abstrakti, ettei sen puolesta osaa vielä samalla lailla pelätä, mutta kun on jo ennestään lapsia niin jotenkin eri tavalla tietää mitä saattaa menettää (tajuaakohan kukaan?) Ja tietty mitä useampia kertoja on raskaana, sitä enemmän tietää asioista, ja mitä kaikkea voi sattua. Mulla helpotti vasta sitten, kun sai synnärillä elävän lapsen syliin. Varmaan aika yleisiä nuo pelot, ja yleensä kaikki menee kuitenkin hyvin. Jaksamista ap:lle!

 

[pulleamaha]

Hei! Tavallaan ihana kuulla, että muitakin huolehtijoita on jossain. Äitiyteen toki kuuluu olennaisena osana huoli, kai se on osa biologiaa ja hormonitoimintaa. Luin kanssa tällä viikolla uudesta kaksplussasta noista kohtukuolemista. Juttu sai minut jotenkin rauhoittumaan. Ikävien kohtaloiden ja tarinoiden myötä sain taas terveen järjen käteeni, ainakin hetkeksi. Tosiasia, että itse en voi vaikuttaa elämän kulkuun, vauva kohdussa tai lapsi jo syntyneenä elää sen elämän, mikä sille annetaan. Sama asia, jota jo ylempänä kirjoitin, eli turha elää pelkäävänsä pahinta. Olen siis onnellinen tästä hetkestä kun tunnen vauvan liikkeet ja potkut ja vierelläni kirmaa kaksi tervettä lasta.

Ehkä kolmannen vauvan odottaminen on tuonut uuden näkökulman vauvan saantiin. Tietää jo mitä arki vauvan kanssa tulee olemaan, ei siis ole turhia kuvitelmia tai ruusunpunaisia laseja enää silmillä. On jopa enemmän aikaa ihmetellä ja huolehtia asioita, mitä ensimmäistä odottaessa ei edes osaa murehtia. Oppii arvostamaan entisestään terveitä lapsiaan, joita on saanut ja ylipäänsä elämää. Kai tämä on joitan ihmisenä kasvamista. Ja tämäkin pohtiminen on niin suhteellista. Moni vammaisen lapsen vanhempi tai kohtukuoleman läpikäynyt nyt ajattelee, että tässä ei ole kasvamisesta tai huolehtimiseta vielä tietoakaan. Pääasia on kai, että ajattelee ja kokee oppivansa jotain. Se otetaan mikä annetaan.

Aurinkoista kesää kaikille vauvanmahoille!