Ahdistusta isommasta

[PK83]

Onko kellään kokemusta tällaisista tuntemuksista: Meille on syntynyt vauva, ja nyt tuntuu, että rakkautta isommalle ei riitä. Rakkautta kyllä löytyy, mutta ei hermoja tai jaksamista leikkimiseen yms. Jaksamisen puute ei johdu vauvan vaativuudesta, vaan ei jotenkin innosta. Hermot menee isomman meluamiseen ja melkein kaikkeen mitä hän tekee. Välillä tuntuu jopa epämiellyttävältä ottaa syliinkin. Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia? Olisiko kyseessä jokin synnytyksen jälkeinen kausi vai jotain vakavampaa. Mietin tarvitsenko apua, vai meneekö ohi... Todella ahdistavaa! Olisi kiva saada kommentteja ja kokemuksia. Vauvaa hoidan onnen hymy kasvoilla ja jaksaisin hänen parkumistaan (jos itkisi) ja hoitamistaan jatkuvasti.

 

[mulla oli kans]

samallaista. esikoisen kans oltii aina yhdessä ja hän oli niin täydellinen ja ihana. maailman paras lapsi. sit ku toinen tuli niin laps muuttu ihan toiseksi. alko kiukutteleen, tekeen kiusaa ja ku itse olisi vaan halunnut olla ihan rauhas ja tutustua uuteen tulokkaaseen. huomasin etten enää ajatellutkaan esikoisesta niin rakkauden täyttämiä ajatuksia. itketti ja masensi että mitä tää on. piti oikein pysähtyä ajatteleen et miten hommat saisi luistaan ja et ei se esikoinen tahallaan kiusaa. pitää vaa tajuta et hommat o ny muuttunu ja elää sen mukaan. nyt oon saanu arjen rullaamaan ja omat ihanat ajatikset takas et sama laps se o ku aina ennenkin, otan yhteistä aikaa esikoiselle ja itel ain ku mahdollista, sillon ku pieni nukkuu. siitä se rakkaus tulee takas ku on niit hyviä kahden keskisiä hetkiä niin kuin ennenkin, lapski huomaa ettei äiti oo hylännyt. kokeileppa vain, köllöttelette vierekkäin ja keskityt vain esikoiseen ja kuuntelet mitä hänellä on asiaa niin huomaat et sydän pakahtuu ku huomaa kuin ihana hän on. mut jaksamisia, mikään ei pysy ikuisesti samanlaisena, tilanteet muuttuu, sen ku muistaa niin jaksaa paremmin.

 

[auryn]

Mulla on toisinpäin... No ei nyt ihan, mutta innolla odotan että tuo pienempikin kasvaa että voi enemmän touhuta yhdessä... Alussa kyllä teki mieli antaa isompi hoitoon, mutta se vaihtelee. Välillä taas haluais olla isomman kanssa kaksin ilman häiriöitä.
Mustasukkaseks tuo isoveli alkaa kun ei saa huomiota, mutta nekin kiukuttelut otan omalle vastuulle... Enkeli löytyy taas kun vähän aikaa sylittelee ja juttelee mukavia

 

[elina]

MInä huomasin että isompaan oli helpompi suhtautua sitten kun hän löysi luontevan tavan olla pikkuisen kanssa. meidän isosisiko oli alussa todella raivostuttava vaikkei suorastaaan kiukutellut. hän oli ylikiinnostunut vauvasta ja hääri koko ajan tämän kimpussa eikä siis antanut minulla ja vauvalle mukavia rauhallisia hektiä lainkaan. tämä veti minulta hgermot todella kireäksi. nyt on kuitenkin löytynyt hyvä rytmi, ja siskokin osaa tulla hakemaan sekä minulta etää vauvalta läheisyyttä oikeaan aikaan. (no ei tietenkään aina, mutta hän ymmärtää jo kun sanon että kohta, nyt ei ole sopiva hetki.)

 

[Emulihemuli]

Tunnistan tunteen :ashamed:
Vaikka tunsinkin rakkautta esikoista kohtaan, ei jotenkin hermot tahtoneet vaan kestää esikoisen kiukuttelua ja tuli paljon turhaa huutoa ja tappelua varsinkin parina ensimmäisenä kuukautena. En nyt ehkä ihan niin voimakkaasti ilmaisisi, että olisin inhonnut esikoista, lähinnä tuli sellaisia hetkittäisiä raivon tunteita (että eikö noin iso tyttö jo osaa käyttäytyä nätisti). Tuohan on tietysti sikäli hullua, että hyvin tiesin, että kyseessä oli esikoisen huomionkipeys, mutta tällaisella pinnalla varustettuna unohtui kaikki äly tunteen vallassa ollessa...Helpottunut on kyllä pikkuhiljaa ja välillä onkin tullut oikein sydäntäraastavan pakahduttavia rakkaudentunteita esikoista kohtaan ja olenkin kyllä liki joka päivä muistanut kertoa tytölle, että vaikka kuinka riideltäisiin, niin äiti aina rakastaa omaa tyttöä.
Mutta nyt kun taas miettii sitä alkuaikaa, tuntuu tosi pahalta ja on huono omatunto niistä fiiliksistä ja omasta käyttäytymisestä... :ashamed:

 

[äippä]

Ei varsinaista ahdistusta ollenkaan.Mulla on ollu huono omatunto ettei oo aikaa enää niin paljo vanhemmalle.Oon huomannu että mitä enemmän otan isompaa huomioon ja myös halin ja suukottelen ,eikä ainoastaan vauvaa,sitä paremmin kaikki sujuu.Tottakai isompikin tarvii yhtä paljon äidin rakkautta kuin ennen vauvan tuloa.Onhan hänkin ihan yhtä tärkeä.Muistan myös sanoa sen usein miten paljon rakastan häntä. :heart: :hug:

 

[Augustina]

Tiedän tunteen. Aluksi vauva tuntu niin hirveen ihanalta ja helpolta uhmaikäiseen verrattuna, mut nyt kun vauvakin täyttää kohta vuoden ja esikonen on 4v. alkaakin osat kääntyä toisinpäin: 4 vuotias on mukava juttukaveri (vaikka kiukutteleekin joskus) mut nuorimmainen on vauhtiveikko ilman järkeä! Aina saa hakea kukkamultia kaivelemasta tai hellaa hypistelemästä tai muuta vastaavaa. Kyllä se siitä muuttuu kun vauva-aika menee ohi!

 

[webmama]

Kokemus minultakin, vaikkei ahdistusta sinänsä...

Meidän esikoinen on 5v ja hänellä on 2 pienempää sisarusta (3v ja 1v9kk). Kun pikkusiskot syntyivät, meillä ei ollut koskaan mitään pahempia mustasukkaisuusdraamoja tai muitakaan probleemia. Eikä oikeastaan koko vauva-aikana. Nyt viimeisen vuoden aikana esikoinen on käyttäytynyt mielestäni todella uhmakkaasti keskimmäistä kohtaan (ikäeroa 2v2kk); lyö, potkii, härnää, tönii, kiusaa, lällättää jne. Tyttö on hirmu fiksu ja kiltti, kun on yksin, mutta arki on välillä ihan kamalaa, kun nuo kaksi jatkuvasti tappelevat ja huutavat kuorossa. Keinot on olleet vähissä meillä vanhemmilla.

Eli otan myös mielelläni vinkkejä vastaan, miten tuollaisen käytöksen saa loppumaan. Ei meillä (eikä varmaan kenelläkään) ole kuitenkaan mahdollisuus pitää lapsia toisistaan erossakaan. Onkohan kyse huomionkaipuusta vai jostain vakavammasta? Meillä on mielestäni kova kuri, mutta nykyään esikoiseen ei tunnu tehoavan mikään. Vänkää vastaan vanhemilleen eikä tottele ollenkaan. Ja pikkusisko kärsii.

 

[blondi]

Täällä kans yksi kohtalotoveri :hug:

 

[Mamseli]

Ei ole tullut tuollaisia tuntemuksia.
Äsken poika 2v3kk siveli poskiani ja sanoi, että Olet kultarakas!
Huoah! On se vaan niin rakas :heart:

 

[titi ja tyy]

Mulla on kans samanlaisia tunteita - välillä ahdistustakin siitä, miten mä voin tuntea näin kovaa ärsyyntyneeisyyttä esikoista kohtaan. Esikoinen on nyt siis 4v9kk ja vauva on nyt 1kk. En tunne vihaa esikoista kohtaan, mutta mulla menee hermot joka välissä! En meinaa sietää mitään hänen tekemisiään. Tyttö on aina ollut tosi villi ja sen kanssa on ollut jaksamista ennenkin. Kaikkein pahimmalta musta tuntuu se, että mä huudan hänelle jatkuvasti :ashamed: . Sitten on tukkapöllyäkin annettu muutamaan otteeseen...¨
Rakastan tyttöä niinkuin aina ennenkin, ja sitten kärsin todella pahoista omantunnontuskista kun huudan ja riehun hänelle.

Arki sujuu kuitenkin hyvin kun ollaan kolmestaan - tai nelistään kun isä tulee kotiin. Todellinen helvetti alkaa sitten jos joku tulee kylään!! Tyttö alkaa riehumaan eikä usko yhtään mitään ja tuntuu että tahallaan ärsyttää mua, silloin tunnen jopa vihaa lasta kohtaan.

Eilen meillä oli vieraita koko päivän, kun kaikki haluaa tulla katsomaan uutta vauvaa (luulen että esikoisen riehuminen johtuu juuri siitä, ettei hän saa tarpeeksi huomiota vierailta). Nyt päätin, että tähän taloon tulee kunnon päivärutiinit ja rajoitan vieraiden hyppäämistä. Tänään esimerkiksi tyttö on ollut tosi ihana, ollaan touhattu ja juteltu kun vauva nukkuu. Kyllä ne vihan tunteet menee ohi, mulla ainakin on helpottanut joka päivä. Ensimmäiset päivät oli kauheita, onneksi mies on tosi paljon tytön kanssa, niin saan rauhassa tutustua vauvaan.

Älä murehdi, kaikki kääntyy vielä parhain päin


:hug:

 

[Amfritrite]

Samanlaisia tuntemuksia on varmasti monilla äideillä. Itse huomasin ainakin tuon isomman sylittelyn muuttuvan epämukavaksi, kun syntyi pienempi. Vaikka aivan varmaa on, että ei hän yhtäkkiä isoksi kasvanut. Vaikka pyytää itse isompaakin joskus syliin, niin odottaa koko ajan , että lähtisi nyt pois. Toisaalta ei kukaan vieraskaan enää isompaa pyydä syliin, kun syntyi pienempi.

Ajattelen kuitenkin niin, että äidit, jotka tunnistavat nämä tunteensa ja ne rehellisesti myöntävät, ovat kuitenkin tarpeeksi hyviä äitejä myös isommille lapsilleen. =) :flower: Kukkia äideille!

 

[senkka]

itse ajattelin samalla tavalla alussa kun pienempi syntyi. esikoinen oli tuolloin 1 v 7 kk, että tosi pieni ikäero ja uhma vielä tulossa. nyt uhma on ehkä jo hieman hellittämässä ja vauva täytti juuri 8 kk. nyt alkaa kelkka kääntymään toiseen suuntaan. esikoinen on kiltti ja tottelee ja touhuaa mukavia, osaa puhua ja leikkiä itsekseenkin ja seurustella minunkin kanssani, tuo pienempi taas on juuri siinä ikävässä iässä kun ei ihan vielä pääse itse liikkeelle ja huutaa ja kitisee sitten joka välissä kun haluaisi, että olisi koko ajan huomion keskipisteenä. no, yhtäkaikki, tunteet ja tilanteet muuttuu, välillä isompi on kivempi ja välillä kamalampi. loppujen lopuksi kumpikin on rakkaita, vaikka sitä ei ihan joka tilanteessa muistakkaan.