Ahdistus suhteen tulevaisuudesta

[Analyytikko]

Minun täytyy hakea tukea täältä, ennenkuin pää hajoaa. Näin eilen tv:stä ohjelman, missä onnellinen pariskunta odotti esikoista. Tuli kauhea ahdisus: haluanko naimisiin ja lapsia tämän poikaystävän kanssa? Tiedän, ettei ole ajankohtaista, mutta tuntui siltä, että "pitäisi" silti unelmoida sellaisesta, eikä pelästyä ajatusta... Ja sitten aloin analysoida suhdetta taas. Kun illalla tavattiin olin kireänä ja lopulta syntyi riita. Kerroin (taas) miten epävarma olen ja siitä, etten tiedä miten vahvoja tunteiden "pitäisi" olla. Pidän hänestä, mutta miten? Itkettiin ja puhuttiin jopa erosta, vaikka kumpikaan ei sitä halua. Olisi kauhea erota, mutta luulen kyllä että pärjäisin, ainkain loppuisi stressaaminen ja miettiminen (hetkeksi). Toisaalta olin sinkkunakin ahdistunut melkein täysin samalla tavalla kuin nyt, siitä etten löytäisi ikinä ketään ja deittaluyritykset epäonnistuivat (jommankumman aloitteesta).

En tiedä mitä tehdä itselleni. Suhteessamme on niin paljon hyvää, sovimme yhteen, mutta onhan sitä haluttomuutta, ärtyneisyyttä, arkipäivän tylsyyttäkin. Miltä pitäisi tuntua, kun seurustelee toista vuotta? Teinikysymys, mutta kysyn tosissani, kun en voi verrata omiin kokemuksiin! En usko rakastavani, sillä sehän pitäisi tietää varmasti, eikö? Miten päätän, mitä haluan? Puhuttiin tauostakin, mutta kumpikaan ei sitä halua, ja luulen että ajattelisin vain, että hän on matkoilla ja soitellaan sitten heti kun palaa=tauko loppuu. En varsinaisesti halua toista miestä, mutta olen miettinyt, löytyisikö joku parempi minulle. Kun ajatuksissani yritän rakentaa itselleni täydellistä miestä, hän on pitkälti nykyinen poikaystäväni, mutta tyyliin "hieman itsevarmempi, jatkuvasti positiivinen ja iloinen, jolla aina uusia juttuja mielessä". Kun katson listaa, joka "toive" on sellainen, jota ilman voin pärjätä. Ainoa asia mitä kaipaan on se, että tietäisin varmasti rakastavani häntä, mutta epäilen että olen sellainen analyytikko, joka ei koskaan aivan varmasti tiedä mitään. (Kun näin vaikuttaa olevan jo koulutuksen/työn jne suhteen)

Toisaalta en halua ola sinisilmäinen, voihan olla, etten vaan rakasta häntä tarpeeksi. Kun kyse ei ole suoraan hänen ominaisuuksistaan, tavoistaan tms, olisiko vain niin, ettei hän sovi minulle? Olo on taas ihan hukassa, en näe selvästi ja ahdistaa valtavasti. Tuntuu siltä, että en osaa päättää, mitä tunnen häntä kohtaan, ennen kuin tapahtuu jotain todella ikävää, pettäminen tai onnettomuus tms jolloin elämän arvot muuttuu ja tajuan yhtäkkiä kaiken. Olen ("jo") 24, mutta epävarma kuin teini.

Olisiko ajatuksia, miten pääsen ahdistuksesta ja miettimisestä eroon? Onko tällainen nyt vaan merkki suhteen toimimattomuudesta? Ylipäätänsä kaipaisin jotain (mieluiten ystävällisiä) kommentteja

 

[esmes1]

Veikkaanpa ettäolet niitä ihmisiä, jotka vuodattavat murheen alhossa apua anellen, kunnes saavat ihmiset säälimään itseään. Puhutaan maseennuksesta ja terapiaan menosta.
Sitten kun on muotoiltu hienot neuvot, saadaan lukea että sinulla ei ole mitään hätää.
Esim,. keksi jokin harrastus: olet hyvästä perheestä, poikaystäväsi on täydellinen ja olet juuri väitellyt tohtoriksi 23 -vuotiaana, jonka jälkeen olet kirjoittanut kirjoja ja näytelmiä, maalannut tauluja ja laulanut oopperaa, siinä sivussa voitit sulkapallon maailmanmestaruuden tms. Et siis tarvitse harrastuksia.

Viettäkää romanttinen ilta: Olette juuri viettäneet romanttisen illan, sinä vain pilasit sen kaatamalla poikaystäväsi niskaan kaikki pienet mietteesi koska et mahda itsellesi ja avoimelle, räiskyvälle luonteellesi mitään.

Älkää viettäkö romanttista iltaa: Ette ole nähneet moneen viikkoon.

NO: annan silti periksi neuvojan vietilleni, jonka olen saanut äidinvaistojen sijaan, ja kerron miten selvitä:

Ei tuosta voi selvitä. Tilanne ratkeaa joko suuntaan tai toiseen aikanaan.
En ihmettelisi vaikka poikaystäväsi ratkaisisi ongelmaan puolestasi kyllästyttyään jahkailuun, ja huomaamalla että ei ole hänen arvolleen sopivaa olla naisen kanssa joka ei tiedä rakastaako.

Ehkä tämäkin helpottaa: Elät vain yhden elämän, sen pituutta et voi ennustaa. ei siis ole lopultakaan mitään merkitystä mitä teet. tee joku valinta ja elä sen mukaan, mikäs siinä sen ihmeellisempää.

Olisiko niin, että epävarmuutesi juontaa jostain sellaisesta, että kuvittelet liikoja elämältä? Onko jostain iskostunut päähäsi ajatus (esim. naistenlehdistä) että jokaisen on tehtävä elämässä jotain suurta...valittava juuri oikea mies ja työpaikka, tehtävä apri vauvaa kokeakseen "synnytyksen ja äitiyden auvon" joka on niiin ainutkertaisen vittumaista että siihen pitää vetää oikein median avulla kaikki mukaan jotka uhkaavat siltä säästyä. ja kun luulet että sun pitää ehtiä tehdä elämässäsi kaikkea hienoa, ja kun millään ei asialla ei ole heti ensimmäisen viidenminuutin aikana tapana onnistua tai kantaa hedelmää, pitää vaihtaa aina suuntaa ettei vain menisi aika hukkaan.

Kaikki eivät todellakaan tee lapsia, ei se edes ole mikään valinta joka on pakko tehdä. (ellet sitten tule raskaaksi vahingossa)
Jos lastenteko ei tunnu luontevalta, niin miksi se on edes juolahtanut mieleesi? Jostain olet imenyt kunnolla jotain mamma-propagandaa, kun hiet nostaa otsaasi mokoma asia.

 

[Hemppa2]

En tiedä mitä tehdä itselleni. Suhteessamme on niin paljon hyvää, sovimme yhteen, mutta onhan sitä haluttomuutta, ärtyneisyyttä, arkipäivän tylsyyttäkin. Miltä pitäisi tuntua, kun seurustelee toista vuotta? Teinikysymys, mutta kysyn tosissani, kun en voi verrata omiin kokemuksiin! En usko rakastavani, sillä sehän pitäisi tietää varmasti, eikö? Miten päätän, mitä haluan?

Minulla oli aikoinaan saman ikäisenä samanlaiset tuntemukset. Erottiinkin välillä mutta palattiin yhteen (kun ei osannut yksin olla kuitenkaan, olisi pitänyt vaan opetella eikä luovuttaa liian nopeasti). Missään vaiheessa suhde ei ollut mitenkään tunteita täynnä mihinkään suuntaan. Oltiin vaan yhdessä, ei riideltykään.

Aika kului, tehtiin lapsi, mentiin naimisiin ja toinen lapsi. Jo ennen toisen lapsen syntymää tiesin sitten ettei tästä tule mitään, koko ajan voin huonosti siinä liitossa. Elämä oli vaan päivästä toiseen apaattista, aamulla odotin että tulisi jo ilta ja illalla joskus toivoin etten heräisi aamulla, olin jotenkin niin väsynyt kaiken aikaa. Kun kuopus oli 2-vuotias, erottiin. Kuvittelin myös, ettei minusta vaan ole toisen kanssa eläjäksi, olen jotenkin epäonnistunut ihminen.

Kun pääsin miehestä eroon, aloin heräämään. Olin ihan tyytyväinen olotilaani yksin lasten kanssa, kokonaiset 15 vuotta.

Sitten tapasin miehen, joka kerta kaikkiaan vei jalat alta. Seurustelemme samoja aikoja nyt kuin te, lokakuussa tulee 2 vuotta siitä kun tavattiin. Rakastamme toisiamme päivä päivältä enemmän, elämä on oikeasti ihan juhlaa toisen kanssa joka päivä, joka hetki. Alusta asti tiesimme että tässä se on, molemmilla tunne oli vahva. Tajusin etten ole ennen edes voinut kuvitella miten ihanaa on rakastaa miestä ja olla rakastettu. Menimme pari kuukautta sitten kihloihin ja hääpäiväkin on päätetty, tosin siihen on aikaa vielä kun lapset haluamme ensin saada kaikki maailmalle.

Älä tyydy vähään. Katsele vielä. Pitäkää tauko ja opetelkaa elämään yksin. Jos sitten vielä haluatte yhteen niin menkää.

 

[hamppa minäkin]

Sitten tapasin miehen, joka kerta kaikkiaan vei jalat alta. Seurustelemme samoja aikoja nyt kuin te, lokakuussa tulee 2 vuotta siitä kun tavattiin. Rakastamme toisiamme päivä päivältä enemmän, elämä on oikeasti ihan juhlaa toisen kanssa joka päivä, joka hetki. Alusta asti tiesimme että tässä se on, molemmilla tunne oli vahva. Tajusin etten ole ennen edes voinut kuvitella miten ihanaa on rakastaa miestä ja olla rakastettu. Menimme pari kuukautta sitten kihloihin ja hääpäiväkin on päätetty, tosin siihen on aikaa vielä kun lapset haluamme ensin saada kaikki maailmalle.

Älä tyydy vähään. Katsele vielä. Pitäkää tauko ja opetelkaa elämään yksin. Jos sitten vielä haluatte yhteen niin menkää.

Minun tarinani on Hempan kanssa melkein samankaltainen. Paitsi ensimmäinen mieheni oli hankala ja haastava. Oli tylsää ja tasaista, mutt myös paljon riitoja. Erottiin.

Tapasin nykyisen mieheni, joka vei jalat altani. Olimme täysin rakastuneita, ja tuntui naurettavalta että olin sitä ennen tyytynyt niin vähään. Kaikki oli yhtä juhlaa, ymmärsimme toisiamme ja huumorimme oli täysin yhteensopivaa sekä hersyvää. Nyt olemme olleet 6 vuotta yhdessä, ja yllätys: mikään ei tunnu taas miltään. On vain tasainen onni, ja tasainen sydänkäyrä. Elämä on tasaista, ei enää mitään jäljellä siitä alku"huumasta", vaikka todellakin luulin sellaisen rakastumisen johtavan vähintäänkin vivahteikkaaseen elämään.

Kannattaa ap kuunnella sellaisia ihmisiä, joilla on pidempi kokemus. 2 vuotta yhdessä on hieno juttu, se ei vaan kerro lopulta siitä mitä tuleman pitää.

 

[Aamussa]

Itselläni oli myös samaisia tuntemuskia exän suhteen. En todellakaan uneloinut lapsista ja avioliitosta hänen kanssaan. Myöhemmin tajusin, että olin hänen kanssaan tottumuksesta ja koska minulla ei ollut "parempaakaan" tekemistä.

Nykyään seurustelen aivan ihanan miehen kanssa ja koko tämän yhteisen aikamme olen tuntenut tunteita, joita en uskonut olevan olemassakaan. Tiesin heti, että hä on se minun yksi ainut ja oikea.

Ohjeeksi antaisin, että kuuntele tunteitasi. Tunne takaraivossa, että ehkä hän ei olekaan se sinun tuleva aviomiehesi on yleensä oikeassa. Niin uskomattomalta kun se kuulostaakin niin kyllä sen tuntee ja tietää kun se oikea osuu kohdalle .

 

[Eronnut mutta onnellinen]

Tuossa aiemmin viestiketjussa oli muitakin, joilla on lähes samanlaisia kokemuksia kuin itselläni.

Muutin yhteen suoraan lapsuudenkodista ekan kunnollisen poikaystäväni luokse. En ollut elänyt koskaan yksin. Äitini ei ollut koskaan uskaltanut päästää minua esim. kielikursseille tms, joten en ollut koskaan ollut viikonloppua pidempään yksin. Aluksi oli ihan kivaa, kun pääsi elämään "aikuista" elämää. Kuitenkin rakkauden puute ja sellainen intohimo puuttui alusta asti. Arvelin, että jos luovun tästä suhteesta, en koskaan löydä uutta. Päätin, että kelvollinen mies saa riittää ja minun on korkea aika ruveta leijailemasta pilvilinnoissa.

Elämämme sujui keskivertopariskunnan mukaan: naimisiin, pari lasta, työntekoa, omistusasuntoa, mökkilomia. Näin jo sieluni silmin, millaista elämäni tulisi olemaan seuraavat 20 vuotta eteenpäin. Rakastin syvästi lapsiani, joten tiesin, että kykenen rakastamaan aidosti. Lopulta kostautui se, että patistin itseäni pitämään miehestä, jota en rakastanut. Koko ajan olin haikaillut jotakin muuta, jotain enemmän. Lopulta en halunnut enää miehen kosketustakaan.

Kun vuosikausia miettii näitä asioita päässään uskaltamatta kertoa niistä kenellekään, niin ei ihme, että sitä janoaa rakkautta ja intohimoa. Kun ensimmäinen kohtuullinen ihastuksen kohde tuli vastaan (vaikken sellaista etsinytkään), niin lopputulos oli se, että vaikka ihastus kuivui kokoon ennenkuin se oli edes syttynytkään kunnolla, niin tajusin, että en halua elää elämääni ilman sellaisia tunteita, joita olen koko ikäni kaivannut. Halusin tulla rakastetuksi. Koin, että parempi päätyä eroon kuin olla koko ajan surullinen.

Elän nyt yksin mitä nyt tietysti lapset ovat usein luonani. Koen, että yksinolo on ollut minulle yksi kasvattavammista asioista elämässäni. Ymmärrän sen, että onnellisuus, hyväksyntä yms. pitää lähteä omasta itsestäni. En voi sysätä onnellisuutta jollekulle miehelle ja sanoa hänelle, että tee mut onnelliseksi. Ennenkuin voi rakastaa muita ja ottaa vastaan rakkautta, minun pitää opetella rakastamaan itseäni (klisee, mutta niin totta).

En epäile yhtään, etteikö miehesi ole hyvä mies. Luulen kuitenkin, että jos pakotat suhteenne onnistumaan, niin epävarmuus jäytää mieltäsi kuitenkin. Minusta kannattaisi ottaa se riski, että eroatte ja tutkit sisintäsi. On silti mahdollista, että te päädytte yhteen, mutta jotta ruoho ei ala janottamaan aidan toisella puolella, niin kannattaa saada varmuus tunteistaan. Mietipäs miten vaikeaa eroaminen onkaan sitten, jos teillä on yhteisiä lapsia ja se tunne vain kasvaa, että rinnallasi onkin väärä mies. Älä pidä miestäsi minään takaporttina, jonne palata, jos parempaa ei löydy. Minusta on ihan hyvä vaihtoehto olla myös sinkkuna, koska sinkkuajan jälkeen sitä oppii arvostamaan parisuhdetta ihan uudella tavalla.

Kannattaa huomata myös se, että miehesikään kannalta ei ole hyvä, jos hän ei koe rakkauttasi. Hän on myös sen arvoinen, että hän löytää rakkauden.

 

[Clara Sheller?]

"Näin eilen tv:stä ohjelman, missä onnellinen pariskunta odotti esikoista."

Katsoitko eilen kakkoselta suosikkisarjaamme Clara Sheller. Clara on raskaana homokämppikselleen. Yhden yö hairahdus ja nyt molemmat ovat kahden vaiheilla.
Abortti vai lapsi.

Clara hyppää liian herkästi tv-sarjasta sängystä sänkyyn. Varsinkin raskaana ollessaan tahtia voisi hidastaa.

Sarja on aivan ihana. Kuusiosainen ja kaksi vielä näkemättä.

 

[nainen 30+]

Miltä pitäisi tuntua, kun seurustelee toista vuotta? Ei tuollaiselta! Jos tuota tarvitsee alkaa kyselemään kun seurustelee TOISTA vuotta. Sinulla on väärä kumppani.

 

[nainen 30+]

Jos rakastaa, sen tietää. Sitä ei tarvitse kysellä. Toki PIDEMMISSÄ suhteissa tulee elämän varrella kriisejä. Mutta jos et suhteenne alussa tiedä rakastatko kumppaniasi, niin sanoisimpa, ettet rakasta.

 

[Analyytikko]

Kiitos vastauksista, olipa aika erilaisia kommentteja. Kyse ei oikeastaan ole lapsista, tai etten haluaisi niitä tämän miehen kanssa. Kyse oli enemmänkin siitä, että ohjelma sai minut miettimään tulevaisuuttamme, elämmekö yhdessä loppuun asti, kestääkö tämä, mistä tiedän kestääkö se jne. Haluaisin olla varma että tässä on tulevien lapseni isä, mutten tiedä, ja se ahdisti. Useimmiten meillä on hyvin hauskaa yhdessä, nauretaan samoille jutuille, tykätän samoista asioista, meillä on samanlaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja toiveet. Voin puhua hänen kanssaan kaikesta, halailemme ja suukottelemme paljon, kaipaan häntä usein päivisin ja soittelemme usein toisillemme. Pidän hänestä paljon, minulla on tunteita häntä kohtaan, mutta en tiedä onko se rakkautta, vai mitä. Tämä on ensimmäinen oikea suhteeni. Heti alusta oli selvää, että tämä oli erilaista kuin mikään aikaisempi juttu, asiat loksahtivat tavallaan paikoilleen. Olen silti alusta asti ollut varuillani, ensin ettei hän satuttaisi, sitten hakenut varmistusta, että tämä kestää ja hän on se oikea.

Esmes:in kanssa olen ainakin yhdessä asiassa samaa mieltä, haen täydellisyyttä, vaikka tiedän, ettei tarvitse aina olla täydellinen. Minun on aina ollut vaikea tehdä päätöksiä. Epäröin kaikkea elämässäni. En halua erota sitten kun on jo lapsia ja muuta, haluan tietää, onko hän se oikea. Jotenkin en kykene ajattelemaan niin, että tehdään nyt näin, katsotaan sitten, menikö oikein. Nyt tuntuu ihan hyvältä olla yhdessä, jos vaikka tietäisin, että kuolen kolmen vuoden päästä, olisin varmaan hyvillä mielin hänen kanssaan. En oikein osaa selittää.

En hae sääliä ollenkaan. Joku kirjoitti, että kannattaa kuunnella niitä, joilla on enemmän kokemusta, ja juuri siksi kirjoitinkin tänne. En varsinaisesti pelkää sinkkuutta, se tuntuisi vaan turhalta, kun minulla on syötissä mies, joka VOISI olla "Se Oikea".

Eihän sitä tiedä, olenko kuin "Hemppa", minulle on olemassa joku toinen "Se Oikea" jonka kanssa kaikki tuntuu alusta asti täysin oikealta joka päivä, enkä miettisi ollenkaan. Vai olenko kuten "Hemppa minäkin", analysoin kaikkia asioita enkä siis ole ikinä tyytyväinen alkuhuuman loputtua. Jotenkin veikkaisin toista vaihtoehtoa, mutta mistä tietää?? Onko jokaiselle olemassa se yksi ja ainoa jonka kanssa kaikki tuntuu heti ja loppuun asti oikealta, niin kuin Aamussa kirjoitti? Eikö se tunne voisi syntyä pikku hiljaa? Vai onko olemassa erilaisia ihmisiä, ja minä olen sellainen joka ei ikinä ole täysin tyytyväinen??

Ehkä on helpompi olla tyytyväinen suhteeseen jos on lähempänä 40 ja ollut naimisissa ja elänyt 15 v yksin...? En yhtään vähättele Hemppa2:n suhdetta, mietin vain, olisikohan hän ollut yhtä tyytyväinen jos tämä mies olisi tullut vastaan 20v aikaisemmin, olisiko osannut arvostaa kuten nyt? Ehkä olen liian kokematon ja "minulle kaikki heti" että haen roiskuvaa rakkautta ja ilmassa lentäviä sydämiä? Minulla oli monta harhaluuloa rakkaudesta, pilvilinnoista ja perhosista vatsassa koko loppuelämän, siksikö en tiedä, onko kaikki kunnossa..?

Ystävieni mielestä minun pitäisi lopettaa miettiminen ja kaiken jauhaaminen, mutta täällä moni oli sitä mieltä että pitäisi jopa erota. Eikö kukaan ole päässyt tällaisesta yli ja elänyt jokseenkin onnellisena...?

 

[Analyytikko]

Nainen 30+, jos en rakasta, eikö sellainen voi tulla myöhemmin? Olen ajatellut, että se tunne, että nyt tiedän rakastavani häntä tulee aikanaan, eikä ole välttämätön heti. Onko kaikki sitä mieltä että kaikki tiedostavat rakastumisen tunteen heti alkuhuuman loputtua, muuten kaikki ei ole kunnossa?

 

[Clara Sheller]

"Kyse oli enemmänkin siitä, että ohjelma sai minut miettimään tulevaisuuttamme, elämmekö yhdessä loppuun asti, kestääkö tämä, mistä tiedän kestääkö se jne. Haluaisin olla varma että tässä on tulevien lapseni isä, mutten tiedä, ja se ahdisti. Useimmiten meillä on hyvin hauskaa yhdessä, nauretaan samoille jutuille, tykätän samoista asioista, meillä on samanlaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja toiveet. Voin puhua hänen kanssaan kaikesta, halailemme ja suukottelemme paljon, kaipaan häntä usein päivisin ja soittelemme usein toisillemme. Pidän hänestä paljon, minulla on tunteita häntä kohtaan, mutta en tiedä onko se rakkautta, vai mitä. Tämä on ensimmäinen oikea suhteeni. Heti alusta oli selvää, että tämä oli erilaista kuin mikään aikaisempi juttu, asiat loksahtivat tavallaan paikoilleen. Olen silti alusta asti ollut varuillani, ensin ettei hän satuttaisi, sitten hakenut varmistusta, että tämä kestää ja hän on se oikea."

Et analyytikko vieläkään kertonut puhummeko samasta tv-sarjasta. Väliäkö hällä.
Telkkarissa on niin paljon kanavia. Elokuun jälkeenkin meidän telkkarista näkyy jotain ilman digiboxia. Niin ilmaislehden etusivu uutisoi viime perjantaina.

Harvassa suhteessa selviää ilman satuttamista. Pumpulissa on mahdoton elää.
Elämä on kovaa, mutta ilman kovaa ei ole elämää. Vanha hokema, jonka kuulin eka kerran kauan sitten isommalta siskoltani.

Tykkään vatvoa asioita. Ei asioita aina tarvitse vatvoa psykiatrin divaanilla maaten.
Onnistuu se täällä netissä kotikonsteinkin. Tämä on kivaa eikö olekin.

Sikaa ei kannata ostaa säkissä. Onnenhuumassa vaaleanpunaiset silmälasit päässä sitoutuminen on uhkarohkea temppu. Allekirjoittaneella on siitäkin karvaita kokemuksia.

Mutta jotain hyvää siinäkin. Olen nyt kahden ihanan aikuisen naisen äiti.
Lasten isä on edelleen maailman paras isä vaikka hän on tehnyt melko viheliäisiä temppuja takavuosina. Naureskelen asioille nykyään. Lyön leikiksi ja hihittelen itsekseni.

Sain viime viikolla ilmaisnäytteen Askel-lehdestä. Sieltä luin sunnuntaiaamuna jutun Arno Kontro ja Torsti Lehtinen. Kaksi kirjailijaa, ensimmäinen ateisti ja toinen uskon uudestaan löytänyt. Miehet keskustelevat elämän peruskysymuksistä.

Noiden asioiden analysointi ja vatkaaminen on joillekin leipätyö. Me diletentit mietimme samoja asioita Havukka Ahon ajattelijan mentaliteetilla. Koulupohja puuttuu analysointiin, mutta samat asiat jaksavat mietityttää.

En tiedä kuka on elämässäni Herra Oikea eli Mr. Right. Tuliko hän vastaan hamassa nuoruudessa, lukeeko hän päättömiä juttujani Elleissä vai tapaanko hänet terminaalivaiheessani jossakin palvelutalossa. Que sera sera....

Osta sinäkin ap. uusin Anna. Lehden kannessa patsastelee ikinuori Paula. Hänellä on vahvat mielipiteet miehistä. Minäkin olen elämässäni kerran tanssahdellut erään Paulan kavalkaldiin kuuluvan miehen kanssa. Tämä ko. herra kovasti pahoitteli vaatteideni vaatimattomuutta.

Paulalla on ihan erilainen asenne ulkoiseen habitukseen. Hän ei ole missään nimessä vaatimattomuuden keulakuva.

Jostain se viisauden kivi varmasti löytyy. Ole huoleti ap.

Jatka kuitenkin analysointia. Minun tyttärillä on erittäin valmiit ja itsevarmat mielipiteet. Keskustelemme erittäin harvoin miehistä, mutta katsomme telkkarista kimpassa kaikki siedettävät ohjelmat. Sinkkuelämää on tullut katsottua jo moneen kertaan uusintana. Kohta osaan kaikki repliikit ulkoa.

Mr. Big ei ole suosikkini. Liian raamikas ja rikas mies. Ei ollenkaan makuuni.
Diggaan hinteliä älykköjä, mutta he juoksevat minua karkuun!!!!!

 

[Analyytikko]

Emme varmasti puhu samasta ohjelmasta, se oli joku dokumentti-tyyppinen juttu raskausajasta.

Kunpa vain tietäisin, että se vastaus tulee eteeni. En halua vatvoa loppuelämäni, kuka on se oikea, tämäkö vai tuo vai... Enkä haluaisi erota hänestä vain siksi, etten ole ihan varma tulevaisuudesta. Rupesinkin miettimään rakkautta, mitä se on, miten sen tunnistaa, ja voiko suhdetta jatkaa jos ei varmasti tiedä rakastavansa?

 

[lklklklklkl]

Rakkautta on varmasti monenlaista ja kukaan ei voi tietää, tuleeko sinulle se tunne joskus, kasvaako suhteenne ajan myötä ja viettäisittekö kenties loppuelämän yhdessä. Vaikka jossain vaiheessa tuntuisi, että tämä ei ole se oikea, kaikki eivät kuitenkaan eroa, joten kukaan ei voi etukäteen tietää, mikä olisi teidän tarinanne.

Sen haluan sanoa, että ajatus yksinäisyydestä sinkkuna ei mielestäni ole riittävän hyvä syy seurustella jonkun kanssa. Itseäni sinkkuna joskus jopa ärsytti, kun en rakastunut johonkuhun minusta kiinnostuneeseen mieheen, vaikka tämä oli komea, fiksu, mukava, menestyvä, hellä ... siis kaikkea mitä kukaan nainen voi toivoa. Jostain syystä en vain syttynyt. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, tiesimme todella nopeasti, että tässä se nyt on. Siksi sanoisin, että jos on rakastunut, sen tietää. Asiaa ei tarvitse pohtia. Ja vaikka toinen olisi kuinka mukava ja ihana ilman mitään negatiivisia ominaisuuksia, aina ei silti rakastu sellaiseen ihmiseen. Näin vaan ikävä kyllä on!

 

[Analyytikko]

Kiitos vastauksesta lklk.. En pelkää yksinäisyyttä, se ei ole syy, miksi ollaan yhdessä. Kirjoitin sinkkuudesta sen, että silloinkin pähkäilin ja analysoin asioita jatkuvasti ja tunsin pientä ahdistusta tulevaisuutta ajatellen. Minullakin on ihan tarpeeksi kokemusta siitä, että "kaikin puolin" hyvä mies on kiinnostunut mutta minä en tunne mitään. Tämä oli kuitenkin ihan erilaista, alussa oli enemmän sähköä, niin kuin pitääkin. Sen huuman jälkeen olen aina välillä ruvennut analysoimaan ja miettimään, onko tämä juuri sellaista, millaista pitäisi olla ja kuuluuko minun tuntea juuri näin. Mutta kun en tiedä, ja sitten ahdistun.

 

[tuli.]

Olitko alkuun ihastunut tähän mieheen, vai onko kaikki lähtenyt käyntiin ystävyyspohjalta? Jos ystävyys ei ole tuossa ajassa muuttunut ihastukseksi tai rakkaudeksi, niin tuskin se sitä myöhemminkään tekee. Teillä on kuitenkin ollut tilaisuus ja aika kasvattaa tunnetta suuremmaksi. Oletko koskaan ollut ihastunut niin, että tuntuu kuin leijuisit ja typerä kestohymy on koko ajan kasvoillasi?

Olet vasta 24. Älä missään nimessä sitoudu ihmiseen jota et selvästikkään rakasta! Nuoruuteen kuuluu kaikkinainen epävarmuus ja pähkäily -"jospa tämä onkin ainoa mies joka kohdalleni osuu". Ei se ole. Ole itseksesi jonkin aikaa, älä etsi mitään äläkä ketään. Se mies joka saa perhosia vatsaasi tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Luin lehdestä juttua jossa Kalle Palnder vaimoineen kertoi tarinaansa. Kalle oli mykistynyt rakkaudesta nähtyään Riinansa toimistossa johon meni asioimaan. Aina ei noin selkeää iskua tapahdu, mutta kuitenkin tietää ihmisen tavattuaan, että hänessä on sitä jotain, mitä kaikissa ei ole.

Uskon, että miehesi on sinulle kuin hyvä ystävä, ei ikävä kyllä enempää. Jos nyt sitoudut häneen avioliiton ja lasten kautta, niin mieti kuinka pahalta tuntuu jos ja kun kohtaat sen elämäsi miehen ja oletkin sitoutunut jo vahvasti muualle. Malttia elämään -sinulla se on vielä edessä!

 

[lklklklkklklklk]

Okei, alussa olet kuitenkin ollut rakastunut? Onko nyt vain arki astunut elämäänne? Kaikissa suhteissa käy niin, ei se alkuhuuma voi iänkaiken kestää. Mutta silti sanoisin, että arjen tultua kuvioihin "sen oikean" kanssa halu pysyä yhdessä säilyy. Arjesta huolimatta tahto olla yhdessä pitäisi säilyä.
On myös ihmisiä, jotka etsivät koko ajan jotain valtavaa huumaa, ja sellaista ei elämä koskaan ole.
Katselepa ihan rauhassa. Unohda vaikka tämä asia hetkeksi ja mieti puolen vuoden päästä uudestaan, mitä tunnet poikaystävääsi kohtaan.

 

[n47]

Okei, alussa olet kuitenkin ollut rakastunut? Onko nyt vain arki astunut elämäänne? Kaikissa suhteissa käy niin, ei se alkuhuuma voi iänkaiken kestää. Mutta silti sanoisin, että arjen tultua kuvioihin "sen oikean" kanssa halu pysyä yhdessä säilyy. Arjesta huolimatta tahto olla yhdessä pitäisi säilyä.
On myös ihmisiä, jotka etsivät koko ajan jotain valtavaa huumaa, ja sellaista ei elämä koskaan ole.
Katselepa ihan rauhassa. Unohda vaikka tämä asia hetkeksi ja mieti puolen vuoden päästä uudestaan, mitä tunnet poikaystävääsi kohtaan.

Eihän se iänkaiken kestä mutta he ovat seurustelleet vasta reilun vuoden. Vielä pitäisi leijua....

 

[L81]

Hei,

Nää jutut on niitä kirjojen, leffojen ja naisten lehtien "mallikuvioita" liitoista..Ei läheskään kaikki ihmissuhteet ole niin yksviivaisia. Tunteita on monenlaisia. Kukaan ei voi määrittää puolestasi, miten voimakkaasti pitää tuntea ollakseen rakastunut, se on täysin henkilökohtaista, jonka vain sinä voit tietää. Ihmiset pähkäilevät näitä asioita nykyään aivan liikaa, sen sijaan että nauttisi elämästä ja onnellisista hetkistä. Toivottamatta jatkuvasti suurempia tunteita, enemmän elämältä..Sinulla on liikaa aikaa miettimiseen -hanki uusi harrastus, niin ajatuksesi saavat virikkeitä ja saat muuta mietittävä.

 

[Pikku nainen]

Uskon että ajatuksesi ovat hyvin yleisiä, varsinkin parin vuoden yhdessäolon jälkeen, jolloin todellisuus viimeistään tulee eteen. Kuherrusaika on ohi, ja elämän suuret kysymykset painavat taas mieltä. Miestä joka olisi "jatkuvast positiivinen ja iloinen, ja jolla olisi aina uusia juttuja mielessä" ei ole olemassakaan, jos siitä on lohtua Oletko itse jatkuvast hyvällä päällä?

 

[lklklklklklklk]

Itse menin parin vuoden seurustelun jälkeen mieheni kanssa naimisiin ja olin vuoren varma siitä, että tässä on se oikea. Kai jollain tavalla arki oli kuvioihin tullut, mutta silti tiesin, että haluan viettää tämän ihmisen kanssa loppuelämän. En epäröinyt yhtään ja jos olisin vähänkin epäröinyt, en olisi mennyt naimisiin. Tunne on edelleen vuosien avioliiton jälkeen sama. Ei nyt tietenkään arjen keskellä enää joka kerta perhoset lennä vatsassa, kun näen mieheni, mutta edelleen on aivan selvää, että hänen kanssaan haluan jakaa loppuelämäni.

Onko kyseessä se, että olet tyytymätön suhteeseenne vai oletko jotenkin tyytymätön muuten elämääsi? Joskus ihmiset odottavat, että suhde muuttaa kaiken elämässä. Jos työssä, opiskelussa tai muussa mättää, hyväkään suhde ei voi niitä asioita korjata.

 

[Eronnut mutta onnellinen]

Omassa suhteessani minä päätin, että kaikki eivät suinkaan mene rakkaudesta naimisiin, vaan onhan maailmassa vieläkin esim. järjestettyjä avioliittoja. Monessa parisuhdeoppaassakin sanottiin, että rakastaminen on sitä, että päättää rakastaa ja yrittää parhaansa. Tein siis niin. Päätin saada suhteen toimimaan. Kuitenkin ajan kuluessa kävi niin, että en lopulta halunnut enää edes yrittää. Kun mies ei enää tuntunut yrittämisen arvoiselta, niin ero oli ainoa vaihtoehto. Ei siis ihme, että ystävät ja sukulaiset kyselivät, että miksi ero, kun eihän teidän suhteessa mikään ollut muuttunut, vaan kaikki oli hyvin.

Jos siis sinulla on käynyt samalla tavalla kuin minulla, että sitä lyhyttäkään rakastumisen tunnetta ei ole tullut alussa, vaan olette yhdessä siksi, että mies on kunnollinen ja ns. äidin unelmavävy (hyvä työ, kunnioittava, ystävällinen, ei petä, ei juo, ei hakkaa), niin sellaisesta suhteesta on tosi vaikea lähteä. Muistan, että joskus toivoin, että mies olisi pettänyt, jotta olisin saanut syyn lähteä suhteesta pois. Ymmärrettävästi miehellekin oli täysi tyrmistys saada tietää tunteistani. Hän oli minulle tosi katkera, koska hän olisi toivonut liittomme jatkuvan eikä hän halunnut lapsillemme erovanhempia.

Tiedät itsekin, että jos päätät jäädä tai jos päätät lähteä, niin kumpikin on valintoja. Jos päätät jäädä, tiedät suunnilleen millaista elämäsi tulee olemaan. Jos taas päätät lähteä, et voi tietää, mitä elämäsi tuo tullessaan. On nimittäin mahdollista sekin, että rakastut tulisesti sellaiseen mieheen, jonka kanssa et kuitenkaan kykene elämään (ns. renttumies, joka osaa rakastaa ja juhlia, mutta ei kykene turvalliseen arkielämään).

 

[Analyytikko]

Kiitos kommenteista, juuri niitä tarvitsinkin. Alussa oli rakastumista ja perhosia vatsassa. Olen kuitenkin niin kuin sanoin kova analysoimaan ja miettimään, annan harvoin tunteiden ohjata, mietin aina rationaalisesti kaikesta enkä osaa päättää mitä haluan mistään. Kun alkuhuuma loppui, rupesin hakemaan varmistusta siihen, että tämä varmasti kestää loppuelämän. Olin jotenkin ajatellut, että kun on suhteessa, niin on jatkuvasti onnellinen ja perhosia tuntuu vatsassa minimi joka toinen päivä. Ehkä olin väärässä, tai ainakaan minä en taida olla sellainen henkilö, joka tuntee niin ehdottomasti ja voimakkaasti yhtään mistään. Ajattelin tavallaan, että löydän miehen joka tekee minut onnelliseksi kaikista muista vaikeuksista huolimatta, mutta elämä ei taida toimia niin.

Kun mietin, olenko tyytyväinen suhteeni, niin sanoisin ehkä, että olen tyytyväinen suhteeseeni, mutta en siihen, etten pysty tuntemaan olevani varma siitä, että tämä on koko elämän kestävä liitto. Luulen kuitenkin, ettei kaikki sitä heti tiedä, vaikka jotkut teistä ovatkin tienneet. Tesin minä heti alussa että tässä miehessä on jotain aivan erikoista ja sovimme erityisellä tavalla yhteen. Enkä ole täysin tyytyväinen mihinkään elämässäni, kaikessa on aina mielestäni kaksi puolta, ja luulen siksi, etten tule koskan olemaan kaikkeen täysin tyytyväinen. Olen kuitenkin varma siitä, että pidän miehestäni, sovimme yhteen ja haluan olla hänen kanssaan juuri nyt. Jos en sitten tiedä tulevaisuudesta, minun täytyy ehkä vain oppia elämään sen kanssa, ettei elämää voi suunnitella 50v eteenpäin.

L81, luulen että olet oikeassa. Luulen myös että toiset rakastuvat palavasti ja tietävät heti että nyt mennään naimisiin, ja toisille se tunne kehittyy. Joku kirjoitti toisessa ketjussa että jos haluaa erota, sen tuntee kyllä. Ehkä hankin harrastuksen tai panostan työhön tai jotain, luin joskus jutun, jonka mukaan opiskelijoilla on liikaa aikaa miettiä elämää ja kaikkea, ja siksi masentuvat. Taidan siis yrittää analysoida ja pähkäillä vähemmän ja toivoa, että jonkin ajan kuluttua tunne vahvistuu, olemmeko tarkoitettu elämään yhdessä "aina" vai ei. Näin ajattelen ainakin juuri nyt. Saa ihan melellään kommentoida

 

[Clara Sheller?]

"Ehkä hankin harrastuksen tai panostan työhön tai jotain, luin joskus jutun, jonka mukaan opiskelijoilla on liikaa aikaa miettiä elämää ja kaikkea, ja siksi masentuvat. Taidan siis yrittää analysoida ja pähkäillä vähemmän ja toivoa, että jonkin ajan kuluttua tunne vahvistuu, olemmeko tarkoitettu elämään yhdessä "aina" vai ei. Näin ajattelen ainakin juuri nyt. Saa ihan melellään kommentoida "

Juice lauloi "elämästä ei selviä hengissä" minä voisin laulaa "elämästä ei selviä pohdiskelematta."

Et ap. vieläkään paljastanut mistä tv-ohjelmasta oli kyse. Jääköön se arvoitukseksi.

Rakastan ranskalaisia mustavalkoelokuvia "film noir" juttuja. Filmit pyörivät ihmissuhdejuttujen ympärillä.

Vakiolauseeni oli aikoinaan avioliiton aikaan "mitähän ajattelisi että ei tarvitsisi mitään ajatella." Täysin päätön ja absurdi lause. Halusin nollata pääni ja kai siinä onnistuinkin.

Olin silloin ja olen aina ollut kova pohdiskelemaan. Kotona suurperheessä keskustelimme jatkuvasti asioista maan ja taivaan välillä. Harrastin avioliitossa pitkiä monologeja ja mies kuunteli ihan kiltisti. Kun hän sitten poistui kuvioista, olin kuuntelijaa vailla. Hakeuduin uusiin harrastuksiin ja vertaistukeen. Sitten löysin hyvän keinon selkiyttää ajatuksia eli kirjoittamisen.

Ellien Kahvitunnilla palstalla on mielenkiintoinen viestiketju IS:n keskustelupastoista.
Joku Elli kertoi oikein etsimällä etsivänsä juttujani Elleistä.

Luulisin ap., että olet vielä liian nuori jäsentämään isoja asioita. Minäkin olen elämäni varrella haukannut liian isoja paloja. Innostun liian nopeasti asiosta ja halua tietää asioista kaiken perusteellisesti.

Kerron esimerkin. Innostuin 90-luvulla vatsatanssista. Kävin jopa kahdessa koulussa samalla viikolla. Toisessa eli tasokkaammassa oppilaita oli vähän. Opettaja heitti kai vitsinä, että lähde kanssani opettelemaan tanssia Luxoriin. Silloin siellä oli levontonta.
Puolisoni ei sietänyt koko harrastusta. Asia huvitti suunnattomasti appiukkoa. Hän pyysi minua esittämään jonkun tanssin kesämökillä. Eron jälkeen heitin kaikki tarvikkeet roskiin. Inhosin koko asiaa.

Asia tuli taas mieleen tänä aamuna. Metro-lehdessä oli iso juttu suomalaisesta naisesta, joka oli innostunut harrastuksesta 90-luvulla. Hän oli opiskellut yliopistossa matematiikkaa ja sitten koukuttunut vatsatanssiin. Hän on nyt Egyptissä alan huipulla.

Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on matemaattista älyä. Katselin aamulla tyttäreni sisäänpääsytenttikirjaa. Hienoja kaavoja ja käyriä. Niissä selvitettiin tieteellisesti ihmisten ostokäyttäytymistä.

Olisipa tuollainen oppikirja myös minun "käyttäytymisestä". Jonkun kynällä piirrettävän käyrän mukaan voisi toteennäyttää miten minun elämänkaari suuntautuu. Meneekö se loivaa kaartaa vai sahaako sahanterää ja menee korkkiruuville taaksepäin.

Elämää kultaisessa häkissä. Sellaista elämää kai sinä ap. analyytikko elät. Takavuosien terapeuttini sanoi, että minäkin elin tuollaisessa häkissä. Sitten olin kuin lintu ja seisoin avoimen häkin äärellä. En uskaltanut pyrähtää lentoon.

Eilen tulin töihin ja oven ääressä oli kuollut talitintti. Olen taikauskoinen ja pelästyin.
Ikkunaan lentänyt lintu on huono enne. Ainakaan tähän mennessä ei ole tapahtunut mitään pahaa. Mutta koputan pöydän alle puuta.

Hörhö olen ja hörhönä pysyn. Yritän elää jalat maassa ja pää pilvissä. Olen kuin takavuosien tv-sarjan Ally McBeal. Sydän täyttä kultaa, mutta uppoan fantasiamaailmaan.

Ole sinäkin vähän höpsö. Rationaalinen ajattelu on ihan hyvä juttu miesasioissa, mutta sitä ajattelutapaa en ole vielä tähän päivään soveltanut miehiin.
Ehkä korjaan tulevaisuudessa tapani. Mutta ennen sitä huvitan itseäni seuraamalla maailman menoa. Tuleeko Condi elokuussa Suomeen ja kaikkea muutakin.
Kesä on vielä nuori....

 

[ap:lle]

Ehkä jotkut tietävät vuorenvarmasti, että he ovat loppuikänsä yhdessä, mutta minusta on jollakin tavalla myös aliarvioimista ja asioiden yksinkertaistamista, jos pitää asioita niin simppeleinä, että automaattisesti asiat menisivät tietyn kaavan mukaan. Minusta suhteessa on kyse paitsi itsestä, niin myös puolisosta. En minä voi estää miestäni tapaamasta esim. työssä paljon viehättäviä naisia. Tietyllä tavalla on siis aina se riski, että mies tapaa jonkun, johon rakastuu. Samoin voi käydä itsellenikin.

Elämässä voi tulla myös vastaan jotakin odottamatonta esim. vakava sairaus, jonkun läheisen sairaus tai kuolema tms, jotka koettelevat parisuhdetta. Sinä siis haluaisit varmuuden siitä, että tässä on loppuelämäsi mies, mutta kun sellaista takuuta et voi saada mistään. Elämään kuuluu epävarmuus ja se vain pitää hyväksyä ja oppia sietämään se. Voi olla, että joku rakas kuolee huomenna tai jää ensi vuonna työttömäksi masentuen siitä pahasti tai tapaa unelmien kumppanin, jonka kanssa pettää. Ei sitä koskaan tiedä. Sen vuoksi on parempi elää siten, että nauttii elämästä päivän kerrallaan. Sinun pitäisi nauttia elämästä nyt, kun olet nuori eikä sitten vasta joskus kun on vakituinen työ, naimisissa ja lapsia.

Minusta sen epävarmuuden tunnustaminen auttaa myös siinä, että silloin ei pidä parisuhdetta itsestäänselvyytenä. Parisuhde vaatii työtä ihan niinkuin mikä tahansa muukin. Moni huollattaa autoaan kerran vuodessa, mutta parisuhde saa rauhassa näivettyä ja sammaloitua. Kuitenkin se parisuhde pitäisi olla kaiken perusta, jotta voi hyvin.

Täällä Elleissä on kymmeniä kertoja toistettu sitä, että rakastuessa intohimovaihe laantuu muutaman kuukauden tai viimeistään kahden vuoden jälkeen (jos näkee harvemmin, niin intohimo säilyy pidempään). Teillä se vaihe on ohi, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettettekö voi tehdä työtä sen eteen, että seksi sujuu ja että saatte luotua lujan ystävyyden ja luottamuksen välillenne. Kun parisuhteessa luottamus ja keskustelu pelaa, niin sitä uskaltaa ottaa vaikeitakin asioita esille (esim. kaipaa seksiin uutta säpinää tai että mies ei huomioi tarpeeksi).

Kannattaa tajuta se fakta, että jos jätät miehesi sen vuoksi, että suhteesta puuttuu intohimoa, niin sitä voi ajautua kierteeseen, jossa vaihdat miestä 1-2 vuoden välein, jotta saat aina vain uutta ja uutta vipinää sänkyyn. Kuitenkaan noista pikasuhteista et saa sitä pitkän suhteen etua, jossa voit todella luottaa mieheen ja todella saat voimaa vankasta parisuhteesta.