Ahdistus ja paniikki keskiraskaudessa

Elikkä onko muita samasta kärsiviä tai osaako joku auttaa..?

Raskausaika mulla menny ihan ok, mitä nyt alun oksetusolot ja väsyt. Vaatteita ja tavaroita haalinu vaaville kaapit täyteen ja muutenki ollu ihan innoissani. Mutta nyt.... Viikkoja 23 ja kamala ahdistus ja paniikki tullu kuvioihin Mahakin alkanu kasvaa isoksi ja välillä tosi kipee ja potkut joskus aika kovia, mikä tuntuu jotenki hämmentävältä. Mua on alkanu pelottaa tämä vauvan saanti! Tuntuu, että haluisin perua tämän tai siirtää ees parilla vuodella. Jotenki, että en oo valmis tähän. En oo kerenny tehä kaikkea mitä ois halunnu/pitäny... Esim. ammatillinen koulutus vielä käymättä ja töistäkää kokemusta ja ikää jo sentäs 24... Ja tuntuu, että oon jotenkin liian "lapsellinen" vielä tähän, samaten ukko. Ja kotikin meillä on aina ihan ku myrskyn jäljiltä ja kumpikaa olla mitään siivousihmisiä. Pelottaa että ei osaa hoitaa sitä lasta ja jotenki pilaa sen elämän ja se kärsii sitte isompana ties mistä häiriöistä mun osaamattoman tunaroinnin takia Ja jos kyllästyn siihen tai en vaan jaksa ja sekin pelottaa jos ukon kanssa tulee ero ja...... Kai murehdin turhiakin ja liikoja, mutta oikeasti vaan tuntuu että en kohta kestä! Onko tämä jotenki ihan yleistä, että tulee jossain vaiheessa tämmösiä tuntemuksia? Neuvolassa en kehtais ikinä mainita asiasta, ku jotenki tuntuu että sielläkin pitää vaan "päteä" ja koittaa esittää että on just ku luotu äidiksi Huoh.... Anteeksi tämä vuodatus, vähän jo hävettääkin

Mutta jos joku viitsis kommentoida ees jotain.... Kiitos <3
 
Ihan normaalia panikointia. Mulle on kolmas tulossa ja tässäkin raskaudessa tulee välillä semmosia päiviä et miettii että hei meille tulee oikeesti kolmas lapsi, mitä me ollaan oikein menty tekemään ja miten me muka kolmen kanssa pärjätään. Just kun oli niin rauhallista ja kaikilla oli hyvä olla tässä tilanteessa niin mitä me nyt alettiin tasapainoa järkyttämään uudella vauvalla. Ja mäkin olin just valmistunu, oisin välillä voinu vaikka töihinkin mennä ja edes hetken olla töissä ennen uutta vauvaa. Ja niin edelleen..

Mut jos ahdistus on jatkuvaa tai toistuu usein niin kannattaa siitä ihmeessä mainita neuvolaan, koska se voi olla ennakkovaroitusta masennuksesta tms. Ei neuvolassa kannata päteä. Oon itsekin tehnyt niin varsinkin ensimmäisessä odotuksessa ja sen jälkeen, mutta ne ihmiset siellä on ammatti-ihmisiä ja niiden tehtävä on auttaa. Sitä varten ne on siellä että niille voi kertoa jos pelottaa ja kysyä jos on kysyttävää.

Sä valmistaudut uuteen asiaan ja uuteen vaiheeseen elämässäsi niin tottakai se herättää monenlaisia tunteita ja ne tunteet on tärkeä käydä läpi ja käsitellä, mutta ne ei saa alkaa hallita ja rajoittaa liikaa sun elämääsi. Tsemppiä ja ota puheeksi seuraavassa neuvolassa. Ei ole häpeä myöntää että pelottaa.
 
Ihan normaalia ajatella noin. Raskaus on todella iso muutos, eikä aina ainoastaan myönteinen ja ihana. Vauva kasvaa ja potkii mahassa ja ikään kuin valloittaa ja varastaa koko naisen kropan, venyttää itselleen lisää tilaa ja aiheuttaa vaikka minkälaisia oireita ja pahaakin oloa. Lopuksi vielä aika väkivaltaisesti työntyy sinusta maailmaan... Hormonit aiheuttavat ahdistusta ja pelkoja, samoin koko elämäntilanteen muutos. On normaalia alkaa suhtautumaan esim. itseensä ja parisuhteeseen kriittisemmin ja alkaa spekuloimaan sillä, onko puoliso sittenkään "se oikea", onko tehnyt elämässään muutenkaan oikeita valintoja ym. Usat äidit kertovat pohtineensa, haluavatko sittenkään vauvaa, ja siitä voi seurata hirveä syyllisyydentunne. Myös omat lapsuuden aikaiset ja vanhempiin liittyvät tunteet voivat nousta uudelleen käsiteltäviksi rajustikin.

Kaikki olemme erilaisia, ja varmasti monet elävät raskauden onnellisina ja tasapainoisina. Mutta itse ajattelen, että on tervettä ja hienoa, että voit työstää myös tuollaisia tunteita nyt, ja varmasti saat siitä voimia ja uutta itseesi tulevaisuutta varten. Kuten Tulia kehoittikin, ei kannata jäädä yksin murehtimaan asioita, vaan puhua läheisille, neuvolassa tai vaikkapa täällä, ja liialliset ahdistavat ajatukset voivat kertoa muustakin kuin ns. tavanomaisesta äidiksi tulemisen kriisistä.

Sinusta tulee varmasti hyvä äiti! Eikä sinun vielä tarvitse olla valmis äiti, kasvat vanhemmuuteen pikku hiljaa ja miehesi myös.

Voimia sinulle ja onnea odotukseen! :heart:
 
Olen täysin samaa mieltä edellisten kanssa =) Nyt sinulla on edessäsi niin suuri elämänmuutos, että se jakaa kovasti tunteita ja on täysin normaalia :) Onnea odotukseen ja hienoon uuteen elämään! Hae ajoissa apua jos tuntuu, että alakulo jatkuu pidempäänkin :hug:
 
Voi mulla samat fiilikset välillä... :/ Et todellakaan oo yksin tunteides kanssa!
Välillä iskee kauhea halu perua kaikki, ja jatkaa entistä elämää... Ei, en halua tätä vauvaa välillä ollenkaan!!
 
Kyllä on välillä sellasta ahdistusta, varsinki iltasin ku pitäs käydä nukkumaan et oksat pois. Siis joku asia saattaa laukasta sen, esim. jos nään telkusta vauvan tai synnytyksen tai muuten vaan joku biisi tai joku mistä tulee mieleen jotain ja sit ajatu´kset lähtee laukkaamaan.
Välillä ahistaa niin et tulee itku silmää ja tuntuu et apua en kestä tätä enää yhtää. Ja alan ajattelee kaikkee et apua mun sisällä on oikeesti toinen ihminen ja mä synnytän sen ja sit se on meidän huollettavana 18-vuotta ja pidempäänkin ja kaikkee sellasta alan miettii.. VAIKKA haluan tätä vauvaa ihan hirveesti, kuumeilin monet vuodet ja nyt oon viimein saamassa sen!! Ni on se kyl kumma et silti tulee sellasia ihme ajatuksia ja niin ristiriitasia tunteita... Eiköhän me jotenki kuitenki näistä selvitä, ja ku joka paikassa lukee et on normaalia..
 
Jep, samoja fiiliksiä täällä myös. Esikoinen tulossa ja välillä tulee paniikki lähinnä sen suhteen, että eihän me miehen kanssa osata sitä vauvaa hoitaa, raukka saa vaan traumoja koko lapsuusajan.. :( Meistä ei nimittäin kumpikaan oo oikeestaan koskaan ollu pienten vauvojen kanssa tekemisissä, saatikka hoitanut niitä. Ykkösasia mikä ahdistaa on imettäminen. Kun siitä niin paljon kirjoitetaan/puhutaan, miten vaikeaa se voi olla jne jne.. Tuleeko äidin/isän taidot osittain ihmiseltä luonnostaan.. Mene ja tiedä, helmikuussahan se nähdään. Mulla on kans tuota samaa, et neuvolassa en saa sanottua mitään "negatiivista", vaikka miettisinkin etukäteen asioita joista haluaisin puhua.. kaikki on vaan aina ihan hyvin vaikkei oiskaan. No tai fyysisesti onkin, mutta henkisellä puolella käydään kyllä välillä kamppailua.

Onneksi sentään mies ei tunnu olevan samanlainen panikoija kuin minä. Ja onhan meillä tuota tukiverkkoa josta nyt varmasti saa apua jos sitä tosiaan sitten tarvitsee :)

Tsempit kaikille täältä, jospa me kuitenkin ihan hienosti selvitään!
 
Sisero: minusta tuo sinun hermoilu kuulostaa vain siltä, että olet vastuullinen ihminen, kun tajuat, että vauva tarkoittaa myös vastuuta! Sehän on vain osoitus vastuuntunnosta, kun miettii omia kykyjään ja sitä, mitä pystyy tarjoamaan lapselle. Ja jos on niin vastuuntuntoinen, että ymmärtää miettiä omaa "osaamistaan" äitinä, niin mielestäni se on loistava lähtökohta äitiydelle. Ja jos olen ymmärtänyt oikein, niin koko vanhemmuus on yhtä epävarmuutta, eli niitä "teenkö oikein" -hetkiä tulee sitten jatkuvasti eteen tulevaisuudessa aina, kun oppii jotain uutta. Mutta onneksi ihmiset oppivat ja on niitä lapsia luolissakin kasvatettu silloin aikoinaan, niin että miksei sitten 2000-luvun Suomessa, jossa kuitenkin voi myös pyytää apua ja neuvoja neuvolasta jne.

Ei se lapsi tule sinulta pyytämään ansioluotteloa vaan lähinnä lämmintä syliä, maitoa ja kuivia vaippoja, ainakin noin niin kuin aluksi. ;) Sitten kun lapsi konttaa, niin varmaan on parempi siivota tieltä kaikki vaaralliset esineet, mutta noin muuten lapsi ei kyllä kaipaa mitään viimeisen päälle sisutettua kämppää vaan jälleen sitä lämmintä syliä, ruokaa ja kuivia vaippoja. Ja mukavia lauluja ja hymyjä. Mutta pienen lapsen leluiksi kelpaa kattila ja lusikka siinä missä Fisher-Pricen hienoin älykkyyttä kehittävä hilavitkutinkin.


Itse olen aina kova hermoilemaan vähän mistä tahansa, ja siksi varauduin, että hermoilisin paljon myös tulevasta äitiydestä. Hermoiluni on kuitenkin toistaiseksi pysynyt yllättävää kyllä kurissa siksi että:

a) Tällä palstalla on ihania äitejä, jotka osaavat tukea ja osoittaa, että sattuu sitä paremmissakin perheissä.

b) olen lukenut hyllykaupalla psykologian opuksia äitiydestä ja pikkulapsista, ja niissä käsitellään paljon myös ns. kiellettyjä tunteita, eli niitä ristiriitaisia tunteita, joita äidillä on lastaan kohtaan.
Yksikään vakavasti otettava psykiatri ei esim. usko pyyteettömään ja täydelliseen äidinrakkauteen, vaan kaikki korostavat sitä, että myös negatiiviset tunteet sitä pientä rääkyjää kohtaan ovat täysin normaaleja. On kyllä itseltä lähtenyt rimakauhu, kun on nähnyt oikein mustaa valkoisella, että on ihan normaalia myös vihata lastaan ajoittain ilman, että se olisi oire mistään muusta kuin äidin inhimillisyydestä.

Tietenkin synnytyksen jälkeinen masennus on eri asia, mutta sekin voidaan hoitaa ilman pahempia traumoja lapselle, kunhan vain havaitaan ajoissa, ja siihenhän myös neuvolasta pitäisi olla hyötyä.

Itselläni siis vertaistuki ja tuo lukeminen ovat auttaneet tosi paljon (ainakin toistaiseksi), tuntuu kivalta tietää, että vaikka kuinka pelottaisi, niin en tosiaan ole ainut.

Ja varaudun jo etukäteen siihen, ettei se vaipparuljanssi tule olemaan mitenkään auvoista, mutta onpahan näin ensikertalaista helpottaneet taas nuo vauvanhoito-oppaat, kun niissä selitetään oikein kädestä pitäen kaikenlaisia niksejä kylvetyksestä yötä myöten parkuvan ipanan hoitoon.


Tsemppiä meille kaikille, olen varma, että pärjätään kyllä kaikki hienosti, muistetaan olla armollisia itsellemme... Lastenpsykiatri D.W. Winnicottia lainatakseni: Lapsi tarvitsee riittävän hyvän äidin, ei suinkaan täydellistä äitiä.
 
Oho :ashamed: mä kai olen itse niin ahdistunut ja paniikissa, etten huomannu heti tätä otsikkoa.

Täällä yksi hengenheimolainen sisero :wave: . Mua jännittää kanssa kun meillä on kanssa paikat aina hyrskyn myrsyn ja olen muutenkin aika suurpiirteinen ihminen. Itsellä kyllä ei ole yhtään semmonen tunne, että olis jotain jäänyt tekemättä. Päinvastoin! On todella paljon asioita, joita olisi voinut fiksumpi jättää tekemättäkin. :LOL: Yritän kääntää sen voimavaraksi, mutta aina se ei vaan oonistu.

Ehkä te muut olette oikeassa, että on tavallista jänittää äitiyttä ja ehkä jopa vastuullista =)
 
Kiitos kaikille jotka vastasi :hug: Tuli tosiaan helpottava olo, kun huomas etten ole ainut näitten tunteitten kanssa painiskeleva! Kun joka paikassa on hehkutettu miten ihanaa aikaa raskaus on ja tutut kehottaa nauttimaan nyt täysillä tästä ihanasta ajasta, niin on tullut jotenkin tyhmä ja syyllinen olo näistä ajatuksista, kun ei itse joka hetki niin nautikaan. Ehkä tämä on vaan semmonen asia mistä ihmiset ei kehtaa/halua puhua.....
 

Yhteistyössä