ahdistaa

En tiedä mikä minuun on mennyt. En tunne enää miestäni kohtaan samoja tunteita kuin aiemmin. Minua ällöttää suurin piirtein kaikki miehessäni, ja tunnen itseni ihan kamalaksi kun ajattelen näin. Aina kun katson miestäni tunnen vihaa.. jos ei olisi lasta niin en usko että olisin sen kanssa kun se ei arvosta mua ollenkaan. on ihannemies monen silmissä varmaan.. ja aina iloinen ja huumorintajuinen mutta meillä vaan on jotenkin tullut vähitellen seinä vastaan.

Inhoan varsinkin mieheni passiivisuutta ja sitä kun aina joku on huonosti ja kuinka väsynyt hän on. Millloin on pää kipeä milloin liian vähän rahaa... ihan kuin kotona olisi kaksi vauvaa. Meillä on tosi hyvä taloudellinen tilanne ja ollaan molemmat terveitä.. Vauvakin nukkuu aina 10-11 tuntia putkeen ja on muutenkin kuin enkeli. pääsääntöisesti minä hoidan vauvan. mies kyllä viettä aikaa hänen kanssaan muttei esim syötä, pese, nukuta tms.. ja jos tekee yhtään mitään minun pitää sitä erikseen pyytää.

Kaiket päivät on koneella mukamas työjuttuja mutta aina kun katson niin siellä on joku kiinnostava nettisivu tms auki, tai sitten puhutaan chatissa ystävien kanssa. Sitten pitäisi katsoa kaikki sarjat tv:stä ja minä haluaisin puhua ja olla vaan niin olen hankala ja tylsä. Ennen istuttiin useinkin iltaa ja juteltiin ja romantisoitiin.. nykyään olen vaan joku luutatyttö joka hoitaa vauvan ja kodin ja on silti ainoa virkeä osapuoli kotona. Aina on väsynyt mutta kun on kavereiden kanssa ulkona niin jaksaa olla vaikka pilkkuun asti.. töissäkin on niin huumorimiehiä. kotiin tullessa alkaa se ainainen säälittävä haukottelu ja valitus. mua ärsyttää inhoan ku se on sellainen mato seksiäkään ei jaksa ellen tee aloitetta ja suunnillen pompi päällä ja "tee hommia". Itse hän ei miltei koskaan tyydyt minua, eikä koskaan kysy mitä haluan.

Tämä on kyllä pitkän piinan aikaansaannos, tiedän sen, mutta en tiedä mitä asialle voisi enää tehdä. Haluaisin että joku rakastaisi minua, arvostaisi sitä että on aina puhdas koti ja ruoka pöydässä, ylityytyväinen ja iloinen vauva, seksiä tarjolla ja vaimo joka pitää itsestään huolta. Miksi siis näin. Miehen mielestä kaikki on ok ja minä hankala. Mä en kyllä jaksa enää sitä vähättelyä et kaikki olis ok. Kukaan ei ikinä juttele mulle. Mieskin puhuu vain itsestään itsestään ja itsestään.. minun jutuista ei koskaan synnyt kahta lausetta pidempää keskustelua.. eikä koskaan kysytä edes miten päivä on mennyt. Tunnen itseni koneeksi!
 

Mitäs jos alkaisit itse pitää itsestäsi huolta ja ottaa aikaa sille, että olet ihan itse hyvä itsellesi? Hanki uusia kiinnostavia harrastuksia, menoja, tekemistä, sitä kautta uusia ystäviä ja ota itsellesi vastuu omasta onnellisuudestasi äläkä kuvittele sen riippuvan muista ihmisistä, kuten esimerkiksi puolisostasi. Puolisot kun aniharvoin välittävät taata onnea ja ruusutarhaa toiselle.

Kun elämässäsi on paljon muutakin kuin mies, et elä enää elämääsi miehen kautta, et ole riippuvainen hänen ilmeistään, sanoistaan ja toiminnastaan vaan olemassa ihan omien ajatustesi, toiveittesi ja tekojesi kautta. Kun itse arvostat itseäsi niin paljon, että hankit oman elämän, niin mieskin alkaa arvostaa seuraasi.

Samalla ehkä kannattaa niitä kotitöitä alkaa vähitellen tuuppia miehelle, muuten olet ajaudut kotiorjan asemaan. Muutos ei muuten tule olemaan kivuton, mutta sitäkin voimauttavampi.

Piika-äiti
 
kukkatarha
Moi.Olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja,ota aikaa itsellesi.Huomasin sen auttavan paljon omalla kohdallani vastaavanlaisessa tilanteessa,aloin käydä ulkona ystävien kanssa,harrastaa ja nauttia muustakin kuin äitiydestä.Mieskin alkoi kiinnostumaan minusta uudella tavalla kun minulla olikin yhtäkkiä omia menoja enkä ollut kotona enään vain häntä odottamassa.Ja kun itsellä on jokin säännöllinen harrastus,iltaopiskelu tms...niin miehen on pakko olla myös lapsen kanssa...näihin kun ei lasta voi mukaan ottaa.Voimia ja iloa arkeen.
 
Ja nyt kun olet saanut jo kahdelta sisarelta hyvät ohjeet, mitä SINUN pitää tehdä, jotta tuntisit olosi paremmaksi niin sanoisin, että on se surullista, että miehesi ei ole osannut sinua auttaa. En halua syyllistää sinua enää yhtään enempää enkä haluaisi sanoa, mitä sinun itsesi pitäisi tehdä, jotta olosi parantuisi. vaan haluaisin antaa etähalauksen ja lohduttaa. Kirjoituksestasi paistaa melkoinen ahdistus ja väsymys. Olet tosi raskaassa tilanteessa, äläkä suostu kantamaan vastuuta tilanteesta yksin.

Toinen juttu on sitten se, kuinka raskaassa tilanteessa miehesi on, kun hänkin kokee elämän raskaaksi eikä jaksa sinua huomioida. Mistä hän saa tukea? Miten saisi kerättyä voimansa, jotta jaksaisi jakaa arjen kanssasi?

Ja ehkäpä sittenkin pieni vinkki ja ehdotus, mitä sinä voisit tehdä kun miehesi ei siihen näköjään pysty: istu miehesi kanssa rauhassa kasvokkain ja kerro hänelle tunteistasi. Yritä olla syyllistämättä häntäkään, miettikää yhdessä, mikä mättää ja mitä sille voisitte tehdä.

Mutta ennen kaikkea: on hienoa, että olet jaksanut tähän asti ja että haet apua edes kirjoitamalla tänne palstalle. Olen varma, että löydät tien tästä ahdingosta ulos. Voimia sinulle ja miehellesikin!
 
Nalle.
Tilanteesi on osittain samanmoinen kuin omani. Tunteet osittain miestä kohtaan kadoksissa, eli en voi spontaanisti sanoa "voi että mä rakastan sua". En tiedä olisiko se totta. Hän on kyllä aktiivinen seksin suhteen toisin kun sun miehesi, mutta mua vaan ei oikeen kiinnosta kun tunteet on vähän hukassa. Kuulin radiosta eilen Finkkujen uskon ja toivon -kappaleen ja jotenkin tuntu että se oli kun mun elämästä, osittain kuin mieheni kirjoittama.
Mä hoidan kotityöt pitkälti, käyn kaupassa, laitan ruat ja hoidan lapset vaikka isoja jo ovatkin (8 ja 5). Mies valittaa aina samoja asioita kun sun miehesi (väsymys ja raha-asiat) vaikka mielestäni ei meilläkään kädestä suuhun eletä. Mun mies ei kyllä käy rimpsalla mutta tietokoneella kuluu hyvästi aikaa. Joissakin asioisa tuntuu että ei seiso mun takana vaan yrittää pitää ulkokultaista kuorta yllään. Mutta mitä sanot jos lähetään yhessä tuulettumaan tyttöjen illalle ja jätetään miehet pyörittään arkea. :LOL:
 

Yhteistyössä