Älä anna minun hämätä itseäsi, älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi, sillä kannan useita naamioita, joista en uskalla luopua, vaikka yksikään niistä ei ole omani.
Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni, mutta näethän lävitseni.
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa, elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus on peilini, että purjehdin tyynillä vesillä ruori vakaasti kädessä enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua -Ethän!
Pinnalta saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain harhaa. Pinnan alla ei ole mielenrauhaa, vaan mielen kaaos, todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä. Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani.
Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun, teennäisen ja huolettoman julkisivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua katseelta joka -Tietää!
Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni.
Ainoa pelastukseni ja tiedän sen. Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava, voi yksin vakuuttaa minulle sen mistä en omin voimineni voi vakuuttua.
Että olen jonkin arvoinen!
Mutta tätä en voi sinulle kertoa. -En uskalla. -Pelkään! Pelkään että katseesi ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava. Pelkään, että halveksit minua, nauraisit minulle, ja naurusi tappaisi minut!!!
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, enkä minkään arvoinen ja hylkäät minut jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni. Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana, mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä, enkä mitään siitä, mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni!
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi, älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti, mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa - mutta en voi!
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan. Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä. Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava minua.
Sinun on ojennettava kätesi, vaikka juuri sitä minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon. Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva, joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet.
Hyvin pienet siivet, hyvin heikot siivet, mutta siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärrykseni voimalla voit puhaltaa minuun elämän liekin.
Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun tietävän, kuinka tärkeä minulle olet, kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot?
Haluathan, sillä sinä yksin voit murtaa sen muurin, jonka takana vapise. Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristyssellistä. Ethän kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sitä sokeammin lyön takaisin, sillä vankka vakaumus omasta arvottomuudestani teki muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Yritäthän murtaa muurini lujin, mutta samalla hellin käsin, sillä ymmärräthän, haavoittuvainen olen lapsen lailla.
Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen?
Olen ihminen, jonka tunnet oikein hyvin, sillä olen jokainen mies ja jokainen nainen, jonka tielläsi kohtaat.
Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni, mutta näethän lävitseni.
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa, elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus on peilini, että purjehdin tyynillä vesillä ruori vakaasti kädessä enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua -Ethän!
Pinnalta saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain harhaa. Pinnan alla ei ole mielenrauhaa, vaan mielen kaaos, todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä. Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani.
Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun, teennäisen ja huolettoman julkisivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua katseelta joka -Tietää!
Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni.
Ainoa pelastukseni ja tiedän sen. Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava, voi yksin vakuuttaa minulle sen mistä en omin voimineni voi vakuuttua.
Että olen jonkin arvoinen!
Mutta tätä en voi sinulle kertoa. -En uskalla. -Pelkään! Pelkään että katseesi ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava. Pelkään, että halveksit minua, nauraisit minulle, ja naurusi tappaisi minut!!!
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, enkä minkään arvoinen ja hylkäät minut jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni. Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana, mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä, enkä mitään siitä, mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni!
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi, älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti, mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa - mutta en voi!
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan. Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä. Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava minua.
Sinun on ojennettava kätesi, vaikka juuri sitä minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon. Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva, joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet.
Hyvin pienet siivet, hyvin heikot siivet, mutta siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärrykseni voimalla voit puhaltaa minuun elämän liekin.
Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun tietävän, kuinka tärkeä minulle olet, kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot?
Haluathan, sillä sinä yksin voit murtaa sen muurin, jonka takana vapise. Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristyssellistä. Ethän kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sitä sokeammin lyön takaisin, sillä vankka vakaumus omasta arvottomuudestani teki muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Yritäthän murtaa muurini lujin, mutta samalla hellin käsin, sillä ymmärräthän, haavoittuvainen olen lapsen lailla.
Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen?
Olen ihminen, jonka tunnet oikein hyvin, sillä olen jokainen mies ja jokainen nainen, jonka tielläsi kohtaat.