äitiyden onni

Toivottavasti onnistuu vielä tähän aikaan vähän vakavampi aloitus. Eli haluaisin todella mielipiteitä siitä, minkälaisia pettymyksiä äitiys voi aiheuttaa. Itse olen neljän "ison" lapsen ja yhden pienen äiti ja välillä vaan järkytyn, miten välinpitämättömiä isot lapseni ovat. Tänään ajattelin jopa, että vihaan heitä ja kadun, että olen heidät tehnyt. Tietty, olen huono äiti. Mutta tosissaan, onko teillä muilla ollut samanlaisia tunteita. Kerron tietenkin lisää, jos tästä saatais oikea keskustelu aikaan.

 

Eipä mulle ainakaan epäonnistumisen tunnetta, pettymystä tms ole tullut, ei ainakaan vielä, enkä ole kyllä semmosta tyyppiä että olis mistään muustakaan ikinä tullut..mutta minun lapsi onkin vasta sen puoli vuotias pikkuinen.
Ennemmin koen positiivisia asioita, kuten onnistumisen tunne ja vahva rakastaminen.

Mistä toi sun tunne sitten lähtee??

 

Mun vanhin on jo 20. Lapsia on tosi helppo rakastaa kun ne on pieniä; tavallaan luottaa, että ne myös vuorostaan rakastaa. Mun nuorin on nyt 8 kk, eli hän on myös tässä "otollisessa" iässä. Mutta on se pettymys, kun lapset kasvaa itsenäisiksi, ja huomaa, että ei ne sitten oikeasti olekaan valmiita auttamaan silloin, kun apu olisi tarpeen, vaikka kuinka tietäisivät että äiti on heikoilla.

 

Mun vanhin on jo 20. Lapsia on tosi helppo rakastaa kun ne on pieniä; tavallaan luottaa, että ne myös vuorostaan rakastaa. Mun nuorin on nyt 8 kk, eli hän on myös tässä "otollisessa" iässä. Mutta on se pettymys, kun lapset kasvaa itsenäisiksi, ja huomaa, että ei ne sitten oikeasti olekaan valmiita auttamaan silloin, kun apu olisi tarpeen, vaikka kuinka tietäisivät että äiti on heikoilla.

mut eikö tämä ole kuitenki kiinni myös lapsen ja äidin vuorovaikutuksesta, heidän äiti-lapsi suhteestaan, lapsen luonteesta yms tekijöistä?
Uskoisin olevan, sillä itse olen aina halunnut "antaa myös takaisin"..
ollaan äitini kanssa läheisiä edelleenkin.
Kun taas veljeni ei aina sitä ole ollut?
Olin teininä toki itse vaikeakin välillä, eikö kaikki joskus ole , mutta silti..

 

joo.. meillä on tosi hyvät välit lasten kanssa, tykätään toistemme seurasta ja silleen. Mutta tuntuu vaan, että ne ei pysty käsittelemään sitä, että äiti ei olekaan kaikkivoipa, vaan tosiaan tarttis välillä apua. Tietty voin syyttää itseäni kun on yh:na pakko ollut olla aina kaikkivoipa, mutta luulin, että aikuisikään tullessa lapset tajuais, että se ei ole koko totuus. Tässä se vaikeus just on: haluan pitää hyvät välit lapsiin edelleen, mutta toivoisin, että he tajuais, että olen välillä tosi lujilla ja he voisivat halutessaan helpottaa oloani. Pakottaa en heitä siihen voi enkä edes halua.

 

joo.. meillä on tosi hyvät välit lasten kanssa, tykätään toistemme seurasta ja silleen. Mutta tuntuu vaan, että ne ei pysty käsittelemään sitä, että äiti ei olekaan kaikkivoipa, vaan tosiaan tarttis välillä apua. Tietty voin syyttää itseäni kun on yh:na pakko ollut olla aina kaikkivoipa, mutta luulin, että aikuisikään tullessa lapset tajuais, että se ei ole koko totuus. Tässä se vaikeus just on: haluan pitää hyvät välit lapsiin edelleen, mutta toivoisin, että he tajuais, että olen välillä tosi lujilla ja he voisivat halutessaan helpottaa oloani. Pakottaa en heitä siihen voi enkä edes halua.

Mun äiti oli yh myös, kolmen vuosittain syntyneiden kaikkivoipa super-äiti.
Kyllä se kuitenki teini-iässä jotenkin itestään iski tajuntaan että sen EI KUULU mennä enään niin
kyllä he viel joku kerta ymmärtää :hug: