Suomen uusperheellisten liiton sivuilla on keskustelupalsta, jossa voi vaihtaa ajatuksia. Uusperheitä on niin monenlaisia. Sieltä saa myös asiallisia ajatuksia ja kommentteja, siellä on äitejä ja äitipuolia joilla on pitkäkin uusprehtausta ja monenlaista kokemusta kertynyt matkan varrelle.
Tosin ko. palstalle pitää sitten kirjautua, mutta se ainakin takaa asiallisemman keskustelun, vaikka kyllä sielläkin välillä "riidellään", intetään ja ihmetellään.
Olen itse (taas) uusperhe-elämän keskiössä. Minulla on omia lapsia, jotka ovat tosin jo täysi-ikäisiä. Miehen lapset tulevat tapaamiselle ja kesälomalle sovitusti ja pitkän hyvän jakson jälkeen nyt kesäloman loppumetreillä meillä repesi mieletön riita. Minusta tulee sellainen sadun hirviö-äitipuoli. '
En kuitenkaan koe olevani mikään "äiti" mieheni lapsille, en pidä äitipuoli -nimityksestä.
Välillä minusta tuntuu aika tyhjentävältä, turhauttavalta kaikki se, mitä teen lasten eteen ja hyväksi. Vaikka olisin miten kiva ja hyvä ja mukava ja ajattelisin kaiken aikaa heidän parastaan ja toteuttaisinkin sen sitten, se hyvä ei koskaan tule minulla millään tavalla "takaisin". SItten miettii, että miksi minun pitäisikään..
En ikinä pääse näiden lasten rippijuhliin. En pääse edes koulun kevätjuhliin tai joulujuhliin katsomaan kun he esiintyvät. En saa olla mukana millään tavalla heidän oikeassa arjessa.
No, ei saa mieskään = lasten isä, mutta .. jos lasten isä olisi siellä, lapset ilahtusivat. Tosin taustalla olisi myös pelko, että äiti näkee ja alkaa huutamaan sitten lapsille: te pyysitte isänne ja kraak-kraak! Minun läsnäololla ei olisi samaa painoarvoa lapsille. Olen sillä tavalla kuitenkin yhdentekevä.
En myöskään koskaan tule saamaan mitään kiitoskortteja.
Jos ja kun omille lapsille olen kiva tai inhottava: jaan kotitehtäviä, sanktioita, hermotun ja karjun, he kuitenkin huomaavat myös sen hyvän vähintään pari kertaa vuodessa lykkäämällä äitienpäiväkortin ja antamalla jonkinalisen joululahjan.
Se on aina yhtä liikuttavaa.
Etälapsilta en tätä tule ikinä saamaan, vaikka miten kiva olisin. Sen sijaan kun komennan tai hermotun, se peittoaa ihan kaiken siihenastisen kivan..
En minä tarkoita että lasten pitäisi mitään glooriaa ja kiitosvirttä kaiken aikaa, lapsethan pitävät aina kaikkea itsestäänselvyytenä, mutta... en osaa selittää sitä, kuulostankin varmaan sekavalta.
Ei tämä osa helppo ole, vaikka niitä omia lapsiakin on.
Äitiys ja vanhemmuus on tunne ja olotila, johon kasvetaan. Myös oman lapsen kohdalla ja nimenomaan oman lapsen kohdalla. Se on c vastuuta, oikeuksia, sitoutumuksia.
Viikonloppulasten kanssa asia ei ole näin yksioikoista. Ajattelen itse, että mitä pienempi lapsi, sen helpompi häneen on luoda kontakti ja tutustua ja kiintyä - etenkin jos lapsi asuu kokoaikaisesti saman katon alla.
Rakkautta ei kuitenkaan voi vaatia, ei pakottaa. Se tulee ajan myötä, vastuun ja yhdessäolon ja arjen myötä. Niin minä ajattelen. Jos tätä on vähän, tai jos tämän ei anneta kehittyä omaan tahtiin, vaan vaaditaan isoja asioita heti samantien, on kaikki paljon vaikeampaa.
Mies on sanonut, ettei miunun tarvitse rakastaa hänen lapsiaan tms., riittää että siedän heitä. Välillä olen tässä pitänyt heistä kovastikin. Välillä pelkkä sietäminenkin tekee tiukkaa. Juuri nyt ollaan tässä jälkimmäisessä tunnetilassa.
Aikuisen pitäisi ja plaaplaa, mutta ihminen minäkin vain olen.
Taidan saada aikamoisen ryöpytyksen päälleni, no, senkus sitten.
:flower:
