Äitini kuoli viikko sitten ja ajan myötä pahemmalta vaan tuntuu

En tiedä miten selviän hautajaisista tai yleensäkin elämästä. Ikävä on niin suuri. Silloin kun äiti kuoli, oli olo helpottunut (äiti sairasti syöpää ja viime ajat olivat hänelle todella tuskaiset), mutta nyt on tullut viha ja kiukku ja iso ikävä. En saa öisin nukutuksi ja päivisin on koko ajan asia mielessä. Mulla on kolme lasta ja heidän kanssa täytysi pyörittää arkea, mutta tuntuu että en jaksa. Oltiin äidin kanssa tosi läheiset ja saattohoidon viimeiset 2,5 viikkoa olin koko ajan hänen vierellään. Hänen kuolemansa ei ollut kaunis tai helppo, vaan se tapahtui vaikeimman kautta, suuren kivun (ja harhojen) saattelemana.
Miten ihmeessä tästä selviää? Onko saman kokeineita? Miten ootte nousseet ylös valtavasta alakulosta?

 

En tiedä miten selviän hautajaisista tai yleensäkin elämästä. Ikävä on niin suuri. Silloin kun äiti kuoli, oli olo helpottunut (äiti sairasti syöpää ja viime ajat olivat hänelle todella tuskaiset), mutta nyt on tullut viha ja kiukku ja iso ikävä. En saa öisin nukutuksi ja päivisin on koko ajan asia mielessä. Mulla on kolme lasta ja heidän kanssa täytysi pyörittää arkea, mutta tuntuu että en jaksa. Oltiin äidin kanssa tosi läheiset ja saattohoidon viimeiset 2,5 viikkoa olin koko ajan hänen vierellään. Hänen kuolemansa ei ollut kaunis tai helppo, vaan se tapahtui vaikeimman kautta, suuren kivun (ja harhojen) saattelemana.
Miten ihmeessä tästä selviää? Onko saman kokeineita? Miten ootte nousseet ylös valtavasta alakulosta?

Yleensä se auttaa jos on uskossa.

 

Otan osaa Ainakin pystyit varautua pahimpaan...Oletko hakenut apua itsellesi, mielialalääkitys yms. olisi varmasti paikallaan?

 

Mä menetin hiljattain isäni äkillisesti. jäi monta asiaa kesken... Mutta lohduttaudun sillä, että nyt on kaikki hyvin.. Ja mä yritän hyväksyä sen. Muistelen hyviä hetkiä ja muistoja.

Voimia! :hug:

 

aika samalla tavalla meni myös minun äitini, mutta usko auttaa minua jaksamaan, kun joskus me vielä tapaamme jossain.
mutta ikävähän se on äitiä.

 

Otan osaa!

Yksi hyvin läheinen ihminen kuoli 2009 syksyllä. Aluksi tuntui tosi pahalta, hautajaisetkin tuntui hirveiltä. Tosin niiden järjestäminen toi samalla myös jotenkin rauhaa, kun sai suunnitella ja tehdä niistä niin kauniit kuin pystyi. Kyl mulla surua kesti monta kuukautta, mutta nyt yli vuosi myöhemmin tuntuu jo normaalilta ja surukin tulee mieleen enää silloin tällöin.

Ite olen antanut ajan korjata. Mulle on ollut terapeuttista käydä haudal ja viedä sinne kynttilä.

 

Aika on ainoa mikä auttaa. Ei auta kuin koittaa rämpiä eteenpäin kuin kone, kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Kaikki mahdollinen apu kannattaa toki ottaa vastaan. Se on esimerkiksi hyvä, jos on jotain tuttuja (ei sukua kuolleelle), jotka voisivat ottaa lapset hoitoonsa silloin tällöin (joko teidän kotonanne tai omassa kodissaan), niin lapset saisivat vähän iloisempaa aikuisseuraa hetkeksi ja äiti hengähdystauon.

 

Minun isä kuoli vajaa kuukausi sitten syöpään.. Itsestä tuntunut juuri samalta, ensin oli vain helpottunut olo että isä pääsi pois, nyt myöhemmin tullut enemmän se ikävä ja suru. Voimia sinulle.

 

Koin juuri saman vuosi sitten. Älkää hyvät ihmiset aina olko tyrkyttämässä masennus/unilääkkeitä joka asiaan avuksi!!!
Suru läheisen kärsimyksestä ja kuolemasta on luonnollinen asia, silloin PITÄÄKIN surra. Miksi siis luonnollinen tunne pitäisi kemikaaleilla turruttaa?
Sure niin kuin parhaaksi tunnet, mutta luonnollisesti.Lääkkeet turruttavat, eli se suru pitkittyy, samoin toipuminen. Tunne reilusti kaikki se tuska, niin helpottaakin vähän aiemmin.
Mulla äiti on vieläkin päivittäin mielessä, mutta pahin suru on taittunut. Suurin tunne taitaa olla se suru siitä. kuinka kovin äidin piti kärsiä, ja nyt utena on tullut pelko omasta sairastumisesta.
Ikävä varmasti tulee olemaan aina, mutta ajan myötä se laantuu, ja sen kanssa oppii elämään. Kuukauden, parin päästä voit paremmin. Suhtaudu lapsiin ja arkeen voimavarana. Jos niitä ei olisi, et pääsisi liikkeelle lainkaan.
Voimia sinulle, todella.

 

Kiitoksia teille. En oo hakenut lääkitystä, mutta jos ensi viikolla on olo vielä sama, niin pakko hakea apua nukahtamiseen. Äidin viimeiset päivät ja yöt pyörivät mielessä. Hänet oli pumpattu kipulääkkeitä täyteen ja oli todella harhainen, eikä enää tässä maailmassa. Ja se suuri kuoleman pelko, mikä hänen silmissään oli, ei jätä rauhaan. Ahdistaa ihan kamalasti, vaikka tiedän, että nyt on kivut ohitse. Sitä aina ennen luuli/toivoi, että kuolema tulee armollisesti. Mutta kun näki, miten kamala se voi olla, niin se muutti mutkin eri ihmiseksi, mitä ennen olin.

 

Vain aika auttaa. Kulunut klisee, mutta totta. Ikävä ei häviä, mutta surulta taittuu terävin kärki ja asian kanssa oppii elämään. Ensimmäisen vuoden sanotaan olevan kaikkein pahin. Alkuaika ja hautajaiset menevät yleensä aika sumussa ja shokissa. Suru, kuoleman ja sen loppullisuuden tajuaminen tulee usein asteittain - kaikkea ei ymmärrä kerralla ja se on jonkinlainen tapa selvitä. Itselläni on takana saman kaltainen kokemus kuin sinulla ja rankkaahan se on, mutta päivä kerrallaan mennään kun muutakaan ei voi.
:hug:

 

En tiedä miten selviän hautajaisista tai yleensäkin elämästä. Ikävä on niin suuri. Silloin kun äiti kuoli, oli olo helpottunut (äiti sairasti syöpää ja viime ajat olivat hänelle todella tuskaiset), mutta nyt on tullut viha ja kiukku ja iso ikävä. En saa öisin nukutuksi ja päivisin on koko ajan asia mielessä. Mulla on kolme lasta ja heidän kanssa täytysi pyörittää arkea, mutta tuntuu että en jaksa. Oltiin äidin kanssa tosi läheiset ja saattohoidon viimeiset 2,5 viikkoa olin koko ajan hänen vierellään. Hänen kuolemansa ei ollut kaunis tai helppo, vaan se tapahtui vaikeimman kautta, suuren kivun (ja harhojen) saattelemana.
Miten ihmeessä tästä selviää? Onko saman kokeineita? Miten ootte nousseet ylös valtavasta alakulosta?

Otan osaa! :hug: Mun äiti on mulle ihan superläheinen ja voisin kuvitella olevani täysin samanlainen kuin sinä nyt jos/kun äitini menetän, asia ahdistaa aina välillä nyt jo vaikka äiti on täysin voimissaan. En valitettavasti osaa auttaa, toivon vain jaksamista.

 

[QUOTE="june";22591409]Koin juuri saman vuosi sitten. Älkää hyvät ihmiset aina olko tyrkyttämässä masennus/unilääkkeitä joka asiaan avuksi!!!
Suru läheisen kärsimyksestä ja kuolemasta on luonnollinen asia, silloin PITÄÄKIN surra. Miksi siis luonnollinen tunne pitäisi kemikaaleilla turruttaa?
Sure niin kuin parhaaksi tunnet, mutta luonnollisesti.Lääkkeet turruttavat, eli se suru pitkittyy, samoin toipuminen. Tunne reilusti kaikki se tuska, niin helpottaakin vähän aiemmin.
Mulla äiti on vieläkin päivittäin mielessä, mutta pahin suru on taittunut. Suurin tunne taitaa olla se suru siitä. kuinka kovin äidin piti kärsiä, ja nyt utena on tullut pelko omasta sairastumisesta.
Ikävä varmasti tulee olemaan aina, mutta ajan myötä se laantuu, ja sen kanssa oppii elämään. Kuukauden, parin päästä voit paremmin. Suhtaudu lapsiin ja arkeen voimavarana. Jos niitä ei olisi, et pääsisi liikkeelle lainkaan.
Voimia sinulle, todella.[/QUOTE]

Minulla ei (ONNEKSI!! ) omakohtaista kokemusta asiasta ole, mutta yhdyn "junen" kantaan. Minä ajattelen niin, että negatiiviset tunteet pitää antaa tulla ja suru pitää surra. Muuten ei voi jatkaa eteenpäin. Se tulee kuitenkin jossain vaiheessa eteen ja silloin voi olla totaaliromahdus lähellä .
:hug: ap, olen pahoillani. Ihan hirmuisesti voimia ja jaksamista tulevaan.

 

Jälleen kerran kiitos teille myötätunnosta, se tuntuu tosi hyvältä. En oo edes ystävilleni puhunut asiasta, kun tuntuu etten löydä sanoja. Oon vaan ilmoittanut, että äitini on kuollut, mutten selitellyt sen enempää. Se on outoa, ettei kukaan ole ottanut yhteyttä, mutta kaipa he ovat antaneet mulle aikaa surra rauhassa, tai sitten he eivät ole halunneet kuulla vuodatustani tai eivät ole oikein osanneet suhtautua asiaan. Onneksi mies on ollut tukena ja koska äitini oli hänellekin tosi läheinen, niin hän jakaa surun kanssani. Isäni kuoli muutama vuosi sitten, eli nyt olen lasteni lisäksi tämän haaran ainokainen.