Äitini ei hyväksy vauvahaaveitani

Onko tuleva miehesi valmis myös sitoutumaan vauvaan.
Onko mukana 100% vai tykkääkö pelata mielummin tai istua koneella?
Sujuuko kotityöt nyt tasapuolisesti?

 

[QUOTE="Vieras.";29827465]Mikä on suhteenne tilanne? Voisitteko miettiä pieniä kesähäitä.
Suhteen virallistaminen on hieno juttu kun tavoitteena on perustaa perhe.
[/QUOTE]

Ei oo mikää pakko mennä naimisiin vaikka perheen perustaaki. Kyllä avoliitoski voi olla täysillä sitoutunu ja kyllähän siinä kumppaniin sitoutuu ku lapsi yhdes saadaan.

 

Miksi äitisi ei halua sinun tulevan äidiksi? Kolmekymppiseksi ei ehkä tarvitse odottaa, mutta onko äidilläsi joku syy, miksei halua mummiksi? Voisiko olla, ettäö äitisi näkee jotain sellaista sinussa/parisuhteessasi jota et itse näe?

 

Tärkeille ihmisille kertoisin toki suunnitelmistani etukäteen riippumatta siitä ovatko he suunniltelmistani samaamieltä kanssani vai ei.

 

Liian nuori olet äidiksi vaikka nyt muuta kuvitteletkin.

 

Opiskeluista olenkin kertonut, minulla loppusuoralla ja miehellä vakityöpaikka sekä eri alan koulutus. Vakituista työtä minulla ei ole, tuleeko äitiysraha silloin etuuksien (opintotuki yms) mukaan?

Suhteet muuhun sukuun hyvät ja läheiset, sekä minulla että miehelläni ja molemmin puolin, siis esimerkiksi oma mummini saattaa soittaa ja sanoa ikävöivänsä miestäni höpöttelemään kahville Täysin yksin ei varmasti jäätäisi missään tilanteessa.

Naimisiin menosta ei olla sen kummemmin puhuttu, kuin että kummankin haaveena olisi että häät olisivat elämän ensimmäiset ja viimeiset. Siinäkään emme siis halua hätiköidä.
Lapsista sen sijaan olemme puhuneet _paljon_. Hyvin samoilla linjoilla olemme, mies kokee olevansa valmis ja on hyvin lapsirakas. Mielestäni hänestä tulisi upea isä, paljon ollaan yhdessä hoidettu tuttavien pieniä ja isoja lapsia ja keskusteltu vanhemmuudesta, sen vaikutuksesta parisuhteeseen jne. Kasvatusperiaatteet hyvin samanlaiset, en usko näissä asioissa suuria ristiriitoja tulevan.

Koko sen ajan mitä ollaan saman katon alla asuttu, olen ollut ylpeä mieheni omatoimisuudesta ja ahkeruudesta, jos näin voi sanoa. Oli ennen minun tapaamistani jo asunut pitkään yksin, sujuu laskujenmaksu, siivous ja pyykkäys. Ei edes suostu jättämään kaikkia töitä minulle, toivottavasti ei hirveästi laiskistu tulevaisuudessakaan!

Tuotakin olen miettinyt ja suoraan kysynytkin, näkeekö äitini minussa jotain mikä tekisi juuri minusta surkean äidin, nyt tai tulevaisuudessa. Avokkiani suorastaan rakastaa. Ei kuulemma ole vikaa minussa, ei vaan omien sanojensa mukaan ymmärrä miksi kukaan haluaa lapsia nuorena. Ainoa oikea tapa elää olisi opiskella korkeakoulussa, olla vuosia töissä ja ottaa asuntolaina ja mennä naimisiin, ennenkuin lapsia voidaan edes harkita..

 

Naimisiin menosta ei olla sen kummemmin puhuttu, kuin että kummankin haaveena olisi että häät olisivat elämän ensimmäiset ja viimeiset. Siinäkään emme siis halua hätiköidä.
Lapsista sen sijaan olemme puhuneet _paljon_. Hyvin samoilla linjoilla olemme, mies kokee olevansa valmis ja on hyvin lapsirakas. Mielestäni hänestä tulisi upea isä, paljon ollaan yhdessä hoidettu tuttavien pieniä ja isoja lapsia ja keskusteltu vanhemmuudesta, sen vaikutuksesta parisuhteeseen jne. Kasvatusperiaatteet hyvin samanlaiset, en usko näissä asioissa suuria ristiriitoja tulevan.

Jos ette halua vielä mennä naimisiin, koska haluatte olla täysin varmoja siitä, että ette eroa niin ei todellakaan kannata tehdä lapsia. Lapsi sitoo teidät yhteen paljon enemmän kuin häät. Avioliitosta voi kyllä erota, mutta jos teillä on yhteinen lapsi te joudutte olemaan tekemisissä toistenne kanssa koko loppuelämänne. Ja olisihan se tietysti sen lapsenkin kannalta ihan kiva juttu, että vanhemmat eivät eroaisi.

 

"Jos ette halua vielä mennä naimisiin, koska haluatte olla täysin varmoja siitä, että ette eroa niin ei todellakaan kannata tehdä lapsia. Lapsi sitoo teidät yhteen paljon enemmän kuin häät. Avioliitosta voi kyllä erota, mutta jos teillä on yhteinen lapsi te joudutte olemaan tekemisissä toistenne kanssa koko loppuelämänne. Ja olisihan se tietysti sen lapsenkin kannalta ihan kiva juttu, että vanhemmat eivät eroaisi."

Kyse ei niinkään ole siitä, etteikö oltaisi varmoja, ei vain ole niin väliksi sellainen virallistaminen kummallekkaan että hirveä kiire olisi avioon astella. Joku kysyi mitä mieltä olisimme häistä, vastasin vain mitä olemme asiasta puhuneet (parilla lauseella sivunneet).

Tottakai ymmärrän, että yhteinen lapsi sitoisi meidät loppuelämäksemme yhteen. Mikään parisuhde ei kuitenkaan ole varma emmekä mekään osaa ennustaa, sen kuitenkin tiedämme että samalla tavalla rakastaisimme lasta vaikkemme joskus enää toisiamme rakastaisikaan.

 

Mä haluaisin tietää, että onko äitisi saanut lapsensa nuorena? Voisko siinä olla jotain "traumaa", ts. on ehkä myöhemmin miettinyt, että lapset olis voinut tehdä myöhemminkin tms? Onko hänellä jäänyt jotain kokematta ja elämättä lasten vuoksi?

Kyllä mä sun äitiä ymmärrän. Mä en haluaisi, että tyttäreni tulisi äidiksi 18-vuotiaana. Ihan vaan siksi, että se vanhemmuus on oikeasti kokopäiväduunia. Siitä ei voi irtisanoa itseään, jos tulee tilaisuus lähteä vaikka reissuun kavereiden kanssa, tai muuta vastaavaa. Enkä mä sitä sano, yhtäläistä se on vanhempanakin. Mutta jotenkin toivoisin, että tyttäreni saisi elää huoletonta elämää vielä tuon ikäisenä. Huoletonta tarkoitan sillä, että on vastuussa vaan itsestään. Ei tarvitse murehtia lapsen asioista, siitä riittääkö rahat myös lapsen tarpeisiin jne. Voi tehdä asioita ihan ex tempore, ilman että pitää löytää lapsenvahtia.

Niin klisee kuin se onkin, niin sä ehdit kyllä vanhempanakin. Ehkei sun nyt ihan kolmekymppiseksi tarvitse odottaa, mutta edes muutama vuosi. Sun ja miehesi suhde ehtii vahvistua ja ehditte elämään yhdessä ihan vaan kaksistaan. Ja kyllä niitä eroja voi tulla ihan yhtäläisesti vanhempanakin, eikä kaikki teinisuhteet kaadu. Mulla ja miehellä on yhteistä eloa takana yli 20 vuotta ja teininä alettiin seurustella.

Toivottavasti et vedä hernettä nenään, mutta mä ihan lämpimästi suosittelen ottamaan ensin koiran. Se on etenkin pentuaikana vaativuudeltaan puoliksi sitä, mitä se on vauvan kanssa. Eikä tästä pidä kenenkään muunkaan vetää herneitä nenäänsä, että tälleen vertailen koiraa ja vauvaa, mutta ainakin omalla kohdalla olen huomannut tuon olevan suht hyvä vertauskuva.

Kaikkea hyvää sulle ja äidillesi! Tosiaan, ymmärrän sun vauvankaipuuta, mutta suosittelen myös kuuntelemaan äitiäsi. Kysy häneltä tarkemmin, miksi hän ei halua sun vielä tulevan äidiksi. Ja suosittelen oikeasti odottamaan muutaman vuoden .

 

Kiitos sopivasti lihava mäyrä asiallisesta kommentista, en tietenkään vedä herneitä nenään eriävästä mielipiteestä, ainakaan jos se on noin hyvin muotoiltu
Tekee mieli kiittää huolenpidosta!

Lemmikkejä meillä onkin, kissoja ja koira, pennusta asti kasvatettu. Elämäni aikana olen tehnyt useita kuukausia päiväkotityötä ja näiden tuttavalapsiperheidenkin myötä on jonkinlainen käsitys lasten "vaikeudesta", vaikkei mikään tietenkään korvaa sitä oikeaa kokemusta lapsiperheen vanhemmuudesta.

Yksi syy siihen että sovimme ottavamme asian kunnolla puheeksi ja ehkä "työn alle" vasta kesällä, onkin että haluamme kesärientojen alettua miettiä olemmeko varmoja ettemme halua tätä vapautta vielä muutamaa vuotta. Lapsiasia on minulle tärkeä, enkä halua hätiköimällä pilata omaani, mieheni saatika lapsen elämää.

Äitini on saanut minut ja pikkusisarukseni vasta kolmenkympin jälkeen, yli kymmenen vuoden suhteen ja vuosien työnteon jälkeen. Hänen äitinsä, minun mummini, taas oli teiniäiti jonka esikoinen minun äitini oli. En tiedä onko hänellä jotain traumoja lapsuusajalta, nykyään on hyvin läheinen äitinsä kanssa ja vanhempansa yhä yhdessä.
Täytyy tosiaankin ottaa tämä ihan kunnolla puheeksi äitini kanssa!

 

[QUOTE="aloittaja";29827659]Hänen äitinsä, minun mummini, taas oli teiniäiti jonka esikoinen minun äitini oli. En tiedä onko hänellä jotain traumoja lapsuusajalta, nykyään on hyvin läheinen äitinsä kanssa ja vanhempansa yhä yhdessä.
Täytyy tosiaankin ottaa tämä ihan kunnolla puheeksi äitini kanssa![/QUOTE]

Suattaapi olla, että tässä voisi olla jotain pointtia. Äitisi on ollut teiniäidin lapsi, mutta tehnyt omansa vasta kolmekymppisenä. Ei siis ole ainakaan teininä lapsia halunnut. Eli jotenkin tuntuu, että äitisi on saattanut kokea, että mummisi on ollut liian nuori hänet saadessaan ja teki itse päinvastoin. Ja nyt hänen tyttärensä haluaa samaa mitä oma äitinsä aikanaan ja vanhat muistot herää tms. Kannattaa tosiaan jutella äidin kanssa, ja mummin myös. Hänellä on ainakin ihan omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla nuori äiti .

 

Mä olen itse saanut lapsen juuri täytettyäni 19- eli juurikin täysi-ikäisenä aloin haaveilla vauvasta. Olen sellainen ihminen, jolle se oman lapsen kaipuu tulee todella vahvana, silloin kun se tulee. Olen isosta perheestä toiseksi vanhin lapsi, ja jo hyvin nuoresta asti olen omannut voimakkaan hoivavietin. Omat vanhempani olivat melko samoilla linjoilla kuin sinun äitisi, eivät todellakaan olleet innoissaan perheen perustamisesta alle kaksikymppisenä. Suunnitelmista en heille edes kertonut, mutta sain ennen raskautta yhden keskenmenon, jonka vuoksi jouduin sairaalaan ja näin äitini sai tietää suunnitelmista. Kovasti hän koitti puhua ympäri ettemme vielä yrittäisi uudestaan, mutta luonnollisesti teimme juuri päinvastoin, ja välit viilenivät vanhempiini pidemmäksi ajaksi. Lapsen synnyttyä vanhempani olivat kyllä iloisia ja ottivat meidät lämpimästi vastaan, samalla tehden koko ajan(liiankin kuuluvasti) selväksi sen, että he eivät vauvaa hoida, tai rahallisesti avusta, itse olette nyt hankkiutuneet tähän tilanteeseen.

No osittain oikeassahan he olivat pelkoineen, eihän se 16-vuotiaana alkanut seurustelusuhde ollut se oikea kummallekaan meistä ja jo pian vauvan syntymän jälkeen tiet erosivat. Lapsen kanssa olen aina pärjännyt hyvin enkä päivääkään katunut lapsen saamista, mutta yksinhuoltajuus ja lapsen isän kanssa yhteistyö on ollut vaikeaa. Ja todella se on aika vaikeaa itsellekin niellä ylpeys, kun ei siitä lapsen isästä pääse koskaan enää eroon, ja pakko lapsen takia pitää asialliset ja hyvät välit.

No ajan kanssa, vanhempanikin uskoivat että pärjään lapsen kanssa, ja tottuivat ajatukseen.Alkuun he eivät koskaan ottaneet lasta hoitoon, varmaan pelkäsivät että työnnän sen heille koko ajan elääkseni sitä nuoruutta. No vuoden-parin päästä he mielellään jo auttoivat myös lapsen hoitamisessa tarvittaessa. Tosin edelleen vain työ/opiskelu ym tilanteissa, enkä koskaan kehdannut heiltä pyytää apua mihinkään "omaan menoon". Rahallisesti on todella tiukkaa ollut, yksinhuoltajana jouduin tekemään kahta työtä selvitäkseni, minullakin oli kyllä ammatti, no todella niin surkeapalkkainen ammatti mitä ammattikoulun j'älkeen voi olla...

Meni nyt jo elämäntarinan kirjoittamiseksi. Mutta mä en ainakaan kadu ollenkaan että sain lapseni silloin, en mä osais kuvitella enää edes muuta elämää. Nyt teiniäidin esikoinen on jo iso reipas koululainen. Mutta sen sanon että helpommallakin voisi elämässä päästä.

Tosin, en mä ole tainnut sitä vieläkään itse oppia, kun odotan nyt lähes keskimääräisessä esikoislapsen saamis-iässä toista lastani, enkä ihan ehdi valmistua, enkä päästä työelämään ja paremmille äitiysrahoille ennen lapsen syntymää. Eli ihan yhtä köyhiä ollaan edelleen ja kituutellaan... Parisuhteeseen on suurempi luotto kyllä tällä kertaa. Vaikka pelottaahan se, entäs jos jo toistamiseen jää yksin tai epäonnistuu.

TSEMPPIÄ! Sun vanhempien oma vika jos ne ei ole onnellisia lapsenlapsestaan. Toisaalta anna heillekin aikaa, jos teillä on hyvät välit, tuskin he sinua ja mahdollista lapsenlastaan hylkäävät.

 

Niin ja ps. kyllä sitä on vielä alle parikymppisenä nuori ja epäkypsä. Mutta lapsen mukana sitä kasvaa itsekin, ja yhtä hyvä äiti voi olla nuori, kuin vanhempikin. Ei se iästä ole kiinni, vaan ihmisestä. Puitteet voi olla helpommat iän myötä, tai sitten ei. Ja musta tuntuu että samalla tavalla se on iso elämänmuutos saada ensimmäinen lapsi, iästä riippumatta, ja kaikille tulee niitä tunteita jossain välissä ettei enää pääse mihinkään kuten ennen. Ihan vaikka lenkille. Sitä se on.

 

Käy koulu ensin loppuu, koska olet jo loppusuoralla. Sitten töihin, koska on paljon mukavampi olla äitiyslomalla kunnon päivärahalla kuin minimillä. Äitisikin suhtautuu varmasti myötämielisemmin, kun hän saa vähän enempi aikaa sopeutua tilanteeseen.

 

Jos äitisi on saanut sinut yli kolmikymppisenä, ja olet nyt 18-vuotias, niin äitisi lienee noin viidenkympin korvilla. Ja sinulla on pikkusisaruksia.

Ehkä äitisi yksinkertaiseksi tarkoittaa sanomisellaan että HÄN ei halua mummiksi ennen kuin vuosien päästä.

Hän on saamassa lapsiaan pois kintuistaan. Niin mukavia kuin ne lapset ovatkin, niin mukavaa on myös kun ne itsenäistyvät, ja saa vihdoin hetken keskittyä itseensä ja omiin harrastuksiinsa ja vaikkapa matkustella. Kun lapset rupeavat lisääntymään, he tarvitsevat taas sitä äidin tukea, raskauteen ja vauvanhoitoon ja ties mihin. Jospa vain äitisi ei nyt kerta kaikkiaan jaksaisi sitä rumbaa?

Vai oletko valmis kertomaan äidillesi, että olet tyytyväinen etämummiin, joka lähettää postikortteja Espanjasta ja Thaimaasta, etkä sitten itke ja nillitä täällä palstalla että mummi ei ole läsnä lapsenlapsensa elämässä... Josko se äitisi nyt kaipaisi hetken hengähdystaukoa lapsista ennen sitä lapsenlapsibuumia?

 

Jos äitisi on saanut sinut yli kolmikymppisenä, ja olet nyt 18-vuotias, niin äitisi lienee noin viidenkympin korvilla. Ja sinulla on pikkusisaruksia.

Ehkä äitisi yksinkertaiseksi tarkoittaa sanomisellaan että HÄN ei halua mummiksi ennen kuin vuosien päästä.

Hän on saamassa lapsiaan pois kintuistaan. Niin mukavia kuin ne lapset ovatkin, niin mukavaa on myös kun ne itsenäistyvät, ja saa vihdoin hetken keskittyä itseensä ja omiin harrastuksiinsa ja vaikkapa matkustella. Kun lapset rupeavat lisääntymään, he tarvitsevat taas sitä äidin tukea, raskauteen ja vauvanhoitoon ja ties mihin. Jospa vain äitisi ei nyt kerta kaikkiaan jaksaisi sitä rumbaa?

Vai oletko valmis kertomaan äidillesi, että olet tyytyväinen etämummiin, joka lähettää postikortteja Espanjasta ja Thaimaasta, etkä sitten itke ja nillitä täällä palstalla että mummi ei ole läsnä lapsenlapsensa elämässä... Josko se äitisi nyt kaipaisi hetken hengähdystaukoa lapsista ennen sitä lapsenlapsibuumia?

Mitä? Eihän nuorten naisten äideillä saa olla mitään itsekkäitä haaveita tai omaa elämää? Heidän kuuluu olla koko ajan olemassa aikuista lastaan varten ja tukea herkeämättä kaikissa elämän käänteissä ja raskauksissa ja olla valmiita ottamaan lasta yökylään suurin piirtein heti kun se on laitokselta tullu... sillai hienotunteisesti tietysti ja ilman mielipiteitä ja täysin olematta tunkeileva...

 

Suattaapi olla, että tässä voisi olla jotain pointtia. Äitisi on ollut teiniäidin lapsi, mutta tehnyt omansa vasta kolmekymppisenä. Ei siis ole ainakaan teininä lapsia halunnut. Eli jotenkin tuntuu, että äitisi on saattanut kokea, että mummisi on ollut liian nuori hänet saadessaan ja teki itse päinvastoin. Ja nyt hänen tyttärensä haluaa samaa mitä oma äitinsä aikanaan ja vanhat muistot herää tms. Kannattaa tosiaan jutella äidin kanssa, ja mummin myös. Hänellä on ainakin ihan omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla nuori äiti .

Hyvä puheenvuoro! Lisätään vielä sellainen nopea laskutoimitus, että aloittajan mummo on noin 70-vuotias, pian sodan jälkeen syntynyttä sukupolvea. Tuntuu, että joillakin tuon sukupolven naisilla (ei tietenkään kaikilla) on tapana puhua tosi karusti omista lapsistaan ja äitiydestään. Lapset on nähty jonkinmoisena välttämättömänä pahana, joka on pitänyt "hoitaa alta pois", kun ei ole ollut tapana velaksikaan jättäytyä. Ja niinhän se on mennyt 60-70-luvuilla, perheet ovat olleet pieniä ja äitiysloma jonkun hullun viikon. Lapset on lykätty avain kaulassa pihalle. Ei olla osattu antaa hellyyttä, kun ei ole sitä omilta sodan murjomilta vanhemmilta saatu. Sitten vasta mummoiässä on herätty huomaamaan, että hei, näitähän voi myös rakastaa ja helliä.

Voi olla, että aloittajan äiti kipuilee omia lapsuudenkokemuksiaan ja toivoo, ettei tytär ainakaan tee lapsia siksi, että niin on tapana.

 

Kuulostat kypsältä ja elämäntilanne ihan hyvältä. Kaikki tekee lopulta itse päätöksensä. Suosittelen selvittelemään tarkasti myös rahalliset asiat, elämä on huomattavasti helpompaa ilman suuria taloushuolia. Onko miehellä vielä intti käymättä, se varmaan kannattaa suorittaa pois ennen lapsentekoa.

 

Äidilleni en aio lapsiani tyrkyttää, teinpä ne sitten missä vaiheessa tahansa. Hän on omansa kasvattanut ilman suurempia apuja rahallisesti tai ajallisesti, haluan suoda hänelle nyt (tai siis nuorimpien lennettyä pesästä, mihin siihenkin menee vuosia vielä!) rauhan tehdä elämällään pitkästä aikaa aivan mitä haluaa. Tämäkin varmasti puheeksi otettava asia, ettei kuvittele minun odottavan hänestä ilmaista lapsenvahtia ja rahallista apua. Lähinnä toivoisin, että mummi rakastaisi lapsenlapsiaan omilla ehdoillaan, vaikka sitten postikorteilla espanjan talviasunnolta.

 

Hei ja kiitos kaikista kommenteista, paljon olette avanneet minulle uusia tapoja katsoa asiaa. Tullut mietittyä entistä tarkemmin lastenhankintaa, ja äitiänikin ymmärrän paremmin vaikken ole vielä kerennyt hänen itsensä kanssa juttelemaankaan.

Yhdelle joka kirjoitti, että helpommankin tien olisi voinut valita. Samaa olen kuullut monelta teiniäidiltä, mutta kukaan ei (ainakaan myönnä) sano katuneensa hetkeäkään. Ehkä pientä masokistisuutta, mutta minullakin tässä sydän vie aika kovasti perusjuttujen ollessa kuitenkin kunnossa.

 

Äiti on minun synnyttäjäni, ei ihminen, joka ratkaisee miten haluan elää tai jolle kuuluu ne lapset, joita minä synnytän.
Mä en miettiny hetkeäkään ennen lasten hankimista että miten vanhemmat asiaan suhtautuu enkä myöskän asiaan liittyen heiltä mitään odottanut. Esikoisen syntyessä olin 23 v ja esikoista oli odotettu useita vuosia, ei nyt ehkä ihan sitä asti kun olin 18, mutta ainakin siitä asti kun olin 20.
Mä siis en näe että kukaan on mitenkään tilivelvollinen äidilleen "lapsihankintojensa" suhteen -mutta en myöskän ne että äidiltä voi automaattisesti odottaa mitään -vaikka omat lapseni ovatkin paljon viettäneet aikaa isovanhemmilla, se on oll isovanhempien aloitteesta, ei koska minä odotan niin.

 

Opiskele edes opiskelut ensiksi loppuun.