Kiitos teille kaikille.
Äiti sai olla vielä kotona vajaan pari kuukautta. Vointi laski koko ajan. Käytiin vielä keskussairaalassa kuvauksissa joiden tarkoitus oli kartoittaa onko hoidoista ollut apua. Sekään matka ei kyllä ollut helppo, en meinannut saada äitiä autoon enkä autosta pois. Hän oli kuitenkin luottavaisin mielin eikä aikonut antaa periksi. Seuraavalla viikolla olisi ollut lääkärin vastaanotto ja sytostaatit, mutta sinne äiti ei jaksanutkaan enää lähteä. Vointi romahti. Torstaina äiti joutui osastolle ja jo keskiviikkoaamuna "nukkui pois". Olin äidin äärellä niin paljon kuin pystyin ja valvoin sairaalassa 3 yötä. Nuo viime päivät äiti oli jo vuodepotilas ja kivut olivat kovat. Kaikki tapahtui nopeasti: ensin äiti jutteli, tahtoi kotiin ja sanoi etteihän tässä mitään akuuttia hätää ole, eikä hän anna periksi, sitten puheet alkoivat olla väliin sekavia ja viimeisenä päivänä hän sanoi enää yhden sanan. Sitä oli kauhea seurata, miten äiti joutui kärsimään.
Välillä kyllä tuntuu että sekoan. Onneksi mulla on tuo pieni poika joka pitää väkisin elämässä kiinni ja tempaisee nykyhetkeen. Vaikeimpia ovatkin hetket jolloin hän nukkuu, illat ja yöt.
Tahtoisin niin kovasti vielä jutella äidin kanssa, mutta se on mahdotonta nyt. Odotan että tulisi edes uniini.
Tiedän että aika auttaa. Siihen asti on vain yritettävä jaksaa.
Otan osaa suruusi, voimia!