Äiti sekoamassa ?

Tämä on vähän sekava juttu, mutta koitan kuitenkin tässä setviä tätä auki ja mahdollisesti saada jotain ajatuksia teiltä omien ajatuksieni selvittämiseksi.

Minulla on vähän yli vuoden ikäinen lapsi ja olen vuoden loppuun asti hoitovapaalla. Olen ollut nyt useita viikkoja sairaana, tämän hetkinen diagnoosi on keuhkokuume. Antibioottikuureja on popsittu, käyty verikokeissa ja keuhkokuvissa jne. Tämä nyt vaan tuntuu kestävän ja kestävän. Kotosalla siis kuitenkin olen sairastamassa ja nyt parin vkon aikana on isovanhempien ja miehen lomia, ylityövapaita yms. käytetty hyväksi, eli olen nyt saanut lopulta lapsenhoitoapua ja itse saanut hieman levättyä, kun tätä ennen hoidin muutaman viikon sairaana lapseni itse vain. Edelleen kuitenkin olen sairaana ja ensi viikosta pitäisi sitten joko itse hoitaa lasta päivät tai koittaa hankkia ulkopuolista maksullista hoitoapua.

Olen myös koko lapsen olemassa oloajan kärsinyt univaikeuksista. En ole oikein muuta apua saanut tähän kuin nukahtamislääkkeet, jotka nekään eivät enää aina auta. Olen kuitenkin jaksellut jotenkuten tähän asti, suht hyvinkin viime kuukaudet kunhan vauvelin koliikista selvittiin ensin.

Mutta nyt tuntuu että tämän sairauden aikana olen jotenkin "romahtanut". En jaksaisi oikein olla lapseni kanssa ja se tuntuu hirveältä. Rakastanhan ihanaa pientä lastani yli kaiken. Kuitenkin hermostun heti kun lapsi alkaa kitistä tai jokin asia ei suju. lapsenikin tuntuu jotenkin takertuvammalta kuin ennen. Itkeskelen helposti ja olen alakuloinen ja hermostunut. On jotenkin ihan outo olo, en ymmärrä että mikä minua vaivaa. Tuntuu että kun olen aika paljon makaillut makuuhuoneessa suljettujen ovien takana tai ollut äitini asunnolla "evakossa" että saisin hiljaisuudessa levätä, että kun lapseni näkee minut niin kukaan muu ei kelpaa seuraksi vaan lapsi roikkuu minussa kiinni ihan kokoajan ja häntä pitäisi kanniskella ja lukea satukirjoja jatkuvasti. Mitään muuta en saisi tehdä (esim. syödä, istahtaa ja hengähtää hetkisen tms.). Jos jotain koitankin tehdä niin lapsi roikkuu housunpuntissani ja kitisee ja alkaa lopulta huutamaan ja minä ahdistun ja lähden pois (lapsen isä on tietenkin paikalla, etten minä lastamme yksin jätä ) .

Nyt tuntuu että lähes kaikki on tämän sairasteluni aikana mennyt vaikeaksi lapsellanikin. Yöt hän nukkuu todella huonosti, levottomasti ja pätkittäin, heräilee monta kertaa. Vähän aikaa sitten kun nukkui vielä useamman viikon putkeen yönsä hyvin, illasta aamuun kertaakaan herättämättä. Aina hän on syönyt tosi hyvin, nyt "räkii" ruoat ja temppuilee. Päiväunetkin on puolet lyhyempiä kuin ennen. Muutenkin kitisee vähän väliä ja on tietysti väsynyt kun nukkuu niin huonosti ja vähän.

Miehenikin on jo huolissani minun jaksamisestani ja ilmeisesti mielenterveydestäni. Hän ehdottikin että jos lapsemme alottaisi päivähoidossa jo aiemmin ja minä alottaisin työni kuitenkin vasta vuoden alusta. Jos saisin itseni siihen mennessä kuntoon. Jos saisin nämä univaikeudet voitettua ja tietenkin tämän keuhkokuumeen myös. Tuo on kieltämättä järkevä ajatus, mutta haluaisin vain pian parantua ja "normalisoitua" ja viettää yhdessä lapseni kanssa "normaalia" arkea niinkuin ennenkin ja nauttia näistä viimeisistä viikoista ennen työni ja lapseni päivähoidon alkua. Mutta en oikein tiedä kauanko olen tällainen outo ja jos tämä jo vaikuttaa lapseenikin negatiivisesti.

Neuvolantädiltä kysyin myös että mihin hän ohjaisi tällaisen uupuneen äidin ottamaan yhteyttä. Hän antoi terveyskeskuspsykiatrin puhelinnumeron, joka on erikoistunut juuri lapsiperheisiin. En ole ottanut yhteyttä tähän henkilöön, vielä...

Kun paranisin tästä sairaudesta ensin, niin näkisin, että normalisoituisinko muutenkin tästä, vai tarvitsenko ammattiauttajan apua yms.

Tämä oli pitkä ja sekava kirjoitus. Onko kellään muulla ollut vastaavaa ja mitähän te olette tällöin tehneet... ?

Pirteätä syksyä kuitenkin kaikille äideille ja jaksamista ! :hug:

 

:hug: Ettei vain olisi synnytyksen jälkeistä masennusta? Käy Äimä Ry:n sivuilla, siellä on linkki mm keskustelupalstalle. en nyt muista osoitetta, mut jos laitat vaikka Googleen Äimä Ry, niin löytyy.

 

jos sul on keuhkokuume ja olet jo pidempään ollut fyysisesti huonossa kunnossa, totta kait siinä henkinenkin jaksaminen on tosi tiukilla. Aika ja voimat menee lähinnä siihen, että haluaisi itsensä terveeksi ja pohtii mikä hitto mua vaivaa, mikä tauti mulla on, ja kun vielä pöpöt jyllää kropassa, se vie voimat totaalisesti.
Tietty sulle itsellesi olisi varmasti hyvä, jos saisit lapsen jo nyt hoitoon, mutta sitähän ei koskaan tiedä miten lapsi reagoi tähän hoidon aloittamiseen...Siinäpä onkin pohtimista mikä ois parasta. Voisko aatella, että lapsi aloittas jo nyt sen hoidon, mutta ei olisi kokopäiväisenä siellä tai olisi vain muutamia päiviä viikossa. Pehmeä laskeutuminen, vois olla ihan hyvä.
Jos sul on keuhkokuume, siinä menee kyllä aikaa toipua 3-4 viikkoa ellei enempikin, et on taas aivan voimissaan. kantsii varmaan kysästä siltä tkpsykiatriltakin hänen mielipiteensä. Mutta mä olen kyllä sitä mieltä, et jos sul tosiaan on joku pöpö kropassa, niin henkinenkin vireys palaa, kun pöpö on nujerrettu. Saanko kysyä, minkälaisia fyysisiä oireita sulla on?
Voimia ja jaksamista sulle!!! :hug:

 

mulla on ollut pientä lämpöilyä, yskää, vähän nuhaa ja väsymystä, välillä huimausta, voimattomuutta ja heikotusta. Välillä olo on tosi hyvä, suorastaan normaalin tuntuinen, mutta kuumemittari se näyttää aina vaan pientä kuumetta (olen jopa kahdella eri mittarilla testannut kun on epäilyttänyt). Tulehdusarvot on verikokeiden mukaan koholla ja keuhkokuvissa näkyi toisessa keuhkossa tulehduspesäke). Jos siis keisari tarkoitit keuhkokuumeen fyysisiä oireita. Olen ollut nyt noin 6 viikkoa sairaana.

Kiitos kovasti kannustavista vastauksistanne ! Itse olen kovastikkin epäillyt olevani sekoamassa kun olen käyttäytynyt niinkuin olen ja muutenkin. Mutta kaippa tämä sairastuminen ja nuo yli vuoden kestäneet univaikeudet sitten yhdessä vain ovat sen verran kova paukku kestää, että siitä tulee jo henkisiä oireita kerrakseen. Sitä itsekkin kovasti toivoisin että kaikki palautuisi pikkuhiljaa ennalleen kunhan vain ensin tästä keuhkokuumeesta toipuisin ja lapseni saisi jälleen normaalin, tai edes suht normaalin äidin takaisin. Nyt tuntuu hänen puolestaan niin pahalta kun en ole jaksanut "panna parastani" hänen kanssaan. Ehkä olen myös vaatinut itseltäni liikoja. Ei kai kovin moni sairaana jaksakkaan ihan niinkuin muutoin jaksaisi. Helpotti hieman jo tännekkin avautuminen ja teidän vastaustenne lukeminen. Voiko muuten Annaa synnytyksen jälkeinen masennus tulla yli vuodenkin jälkeen ?

 

http://www.aima.fi/synnytysmasennus/ synnytysmasennus2.html