Meillä oli myös noin, esikoisen syntymän jälkeen. Raskaus oli vahinko mutta päätimme yhdessä pitää lapsen ja minä olin valmis raskausaikana ottamaan kaiken vastuun. Ja sitten huomasin jääneeni yksin lapsen kanssa kotiin kun mies meni omissa riennoissaan, hänellähän oli oikeus jatka elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska minä lupasin hoitaa lapsen.
Pari vuotta kestin tätä, sitten tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että vaikka rakastin miestä niin en halunnut tälläistä elämää. Päätin muuttaa pois, hain asuntoa, hain työpaikkaa, lapselle hoitopaikkaa... siinä vaiheessa mies vasta tajusi, että olen tosissani jättämässä häntä ja hän on menettämässä perheensä. Ja halusi meidän jäävän. Titenkin me jäimme ja koko elämä meni uusiksi, mies alkoi ottaa vastuuta, vähensi harrastuksiaan ja työntekoa niin että elämässä oli sijaa myös minulle ja lapselle.
Nyt meillä on yhteensä kolme lasta ja mies on sitoutunut perhe-elämään ihan eri tavalla, nytkin on lasten kanssa harrastamassa ja minä saan aikaa olla kotona itsekseni. Perhe todella on miehelleni tärkein.
Kyllä minä sinuna laittaisin miehen seinään vasten, mutta aina on se riski että jos uhkaat lähteä, niin mies ei estä sinua menemästä ja eroatte ihan oikeasti. Mutta jos löydätkin sen oikean onnen, sellaisen miehen joka todella haluaa elää perhe-elämää rinnallasi ja tulet onnelliseksi, niin ehkä se eroaminen kannattaa? Aikanaan tuossa kuviossa et taida onnelliseksi tulla, vai mitä?
