Äidin raivarit

Meillä on tyttö 2v10kk ja hän on todella hankala tapaus. Uhmaa...

Minä en enää jaksa, enkä kestä niitä sen "kohtauksia". Tyttö ei niinkään saa raivareita, mutta on todella paha MINÄ ITSE tyyppi.

Esim. tyttö sanoo, että äidin pitää tulla nostaan pöntölle ja kun käyn sen nostamassa siihen alkaa vinkua, että isi nostaa ja kun isi pääsee vessaan, niin tyttö sanoo, että äitin pitää ensin nostaa pois siitä, että isi voi "aloittaa alusta" Ja tämä ei ole edes pahimpia. Eilen illalla, kun tyttö oli menossa nukkuun, niin sanoin sille että sammuta valot olohuoneesta, mutta tyttö ei sammuttanut ja vähän ajan päästä minä sammutin valot ja tyttö alkoi huutaa, että minä ite sammutan, äiti laita valot päälle jne.. sama on ollut tv:n kans jo kauan eli en saa laittaa tv:ta päälle itse vaan pääsen helpoimmalla ku annan tytön tehdä sen ja näitä asioita on vaikka kuinka...

Eikä sekään varmasti niin paha ole ja en halua kuulla yhtään "sellaista se on" kommenttia, vaan haluan apua siihen, miten voin estää itseäni raivostumasta? Minä huudan ja sanon todella pahoja asioita ja olen jopa sortunut tukistaan ja tönimään tyttöä. Ja olen todella päättänyt monta kertaa, että enää en raivostu vaan yritän pysyä tyynenä, mutta aina minulla menee hermot, enkä pysty hillitseen itseäni..

Ajattelin puhua asiasta ens maanantaina neuvolassa jos sieltä sais jotain apua..tää on aivan hirveää..

 

Mieti mieti voisit nollata ittesi noissa tilanteissa. Mä olen opetellut ihan tekniikoita. Ihan klassinen vedä syvään henkeä ja laske kymmenee ennen kuin sanot mitään. Eli koeta saada oma huomiosi itseesi niin ettet huomioi lasta niin paljon. Lapsi helposti vaan äityy kahta hurjemmaksi kun äiti hermostuu.

Itse olen myös opetellut siihen etten puhu paljon silloin kun hermot meinaa mennä. Silloin liian helposti ääni nousee, hallinta pettää ja tulee puhuttua rumasti pikkuiselle.

 

Minulla itselläni on paljon lapsia, ja samat tilanteet on varmaan tullut koettua tuhannesti. Jos minulta kysyttäisiin, mikä äitiydessä on ollut vaikeinta, niin vastaisin, että se on juuri tuo itsensä hillitseminen. Vuosien myötä olen kuitenkin tullut vähän taitavammaksi.

Vanhempien pompottaminen on kierre, joka täytyy katkaista alkuunsa. Lähde nyt siitä, että kiukkua ja itkua ei voi välttää, ja ota lapseesi hetkeksi ammatillinen asenne. Kun ilmoitat lapselle, että nyt minä nostan pöntölle ja iskä ei tule, ennakoi jo mielessäsi, että kohta se alkaa. Lapsi alkaa kirkua, heittäytyy lattialle ja pissa tulee ehkä housuun. Muistuta itsellesi, että se kuuluu asiaan ja seuraavalla kerralla on jo helpompaa. Tilanteen rauettua älä ala vetistellä, vaan selitä rauhallisesti, että aikuiset sanovat mitä tehdään. Mieti valmiiksi, mitä sanoja käytät selittäessäsi, ja käytä niitä sitten aina, kun vastaavanlainen tilanne tulee. Tärkeintä on, että et mene mukaan lapsen kiukkuun vaan otat sen vastaan tyynesti, kannassasi kuitenkaan järkähtämättä.

Hoito on kuuriluonteinen. Siitä täytyy sopia myös puolison kanssa, ettei lapsi löydä systeemin heikkoa kohtaa. Jo muutaman päivän päästä itku alkaa helpottaa ja lapsesta löytyy uusia mukavia ominaisuuksia. Samalla huomaat itsesi ihan kelpo kasvattajaksi.

Jos lapsi ottaa asian kovin raskaasti ja olet vähällä antaa periksi, teekin niin, mutta jossain muussa asiassa. Lue ylimääräinen kirja, mene mukaan leikkeihin pyytämättä. Ole suloinen ja mukava, mutta älä anna lapsen viedä sinua.

Muista: olet lapsesi johtotähti.

 

Mun täytyy ihan tähän nyt kommentoida kun plättä kirjoitti niin hyvän vastauksen. Itselläni kaksi lasta ja pienempi juuri tuossa iässä. Tuntuu että ihan mistä tahansa ns. vedetään herne nenään ja kiukutaan. Mikään ei ole hyvin ja isonsiskon kanssa riitaa tulee jatkuvasti. Olen itse aika äkkipikainen ja lyhytpinnainen luonteeltani mutta on ollut ihanaa huomata että olen sentään vähän kehittynyt tässä äitiydessäni eli toisen lapsen kiukut ja uhmat on jo paljon helpompi sietää kuin ensimmäisen kun tietää että tämä on nyt tätä asiaan kuuluvaa ja kestää niin ja niin kauan. Juuri tuo että valmistautuu etukäteen että nyt kun kiellän niin tiedän että tästä seuraa esim. puolituntia kestävä huutokonsertti. Mutta itse olen kyllä pitänyt lujasti siitä kiinni että periksi en anna koska tiedostan sen että seuraavalla kerralla huudetaan vielä enemmän. Täytyy vaan tsempata itseään ja muistaa että tämä on tärkeä kehitysvaihe. Ja monesti tuo syliinottaminen kun lapsi on ensin vähän aikaa kiukunnut rauhassa helpottaa myös. Meillä ei kyllä esikoista saanut ottaa syliin mutta tää pienempi tulee syliin ja kun laulaa niin rauhoittuu. Voimia kaikille uhmisten äideille.

 

\

Meillä on tyttö 2v10kk ja hän on todella hankala tapaus. Uhmaa...

Minä en enää jaksa, enkä kestä niitä sen "kohtauksia". Tyttö ei niinkään saa raivareita, mutta on todella paha MINÄ ITSE tyyppi.

Esim. tyttö sanoo, että äidin pitää tulla nostaan pöntölle ja kun käyn sen nostamassa siihen alkaa vinkua, että isi nostaa ja kun isi pääsee vessaan, niin tyttö sanoo, että äitin pitää ensin nostaa pois siitä, että isi voi "aloittaa alusta" Ja tämä ei ole edes pahimpia. Eilen illalla, kun tyttö oli menossa nukkuun, niin sanoin sille että sammuta valot olohuoneesta, mutta tyttö ei sammuttanut ja vähän ajan päästä minä sammutin valot ja tyttö alkoi huutaa, että minä ite sammutan, äiti laita valot päälle jne.. sama on ollut tv:n kans jo kauan eli en saa laittaa tv:ta päälle itse vaan pääsen helpoimmalla ku annan tytön tehdä sen ja näitä asioita on vaikka kuinka...

Eikä sekään varmasti niin paha ole ja en halua kuulla yhtään "sellaista se on" kommenttia, vaan haluan apua siihen, miten voin estää itseäni raivostumasta? Minä huudan ja sanon todella pahoja asioita ja olen jopa sortunut tukistaan ja tönimään tyttöä. Ja olen todella päättänyt monta kertaa, että enää en raivostu vaan yritän pysyä tyynenä, mutta aina minulla menee hermot, enkä pysty hillitseen itseäni..

Ajattelin puhua asiasta ens maanantaina neuvolassa jos sieltä sais jotain apua..tää on aivan hirveää..

Meillä samanlaista ja tyttö on jo melkein 5vee :/

 

Kiitos Plätälle :flower: Hyvin kirjoitit. Sitä ei ensikertalaisena meinaa aina muistaa tai jaksaa kiukunpuuskan tullen olla johdonmukainen. Ilmeisesti se kuitenkin kannattaa

 

Ja minusta kyllä kuulostaa hyvältä tuo, että ajattelit asiasta puhua neuvolassakin.. Sitä varten ne terveydenhoitajat siellä on, että kuuntelevat ja yhdessä perheiden kanssa miettivät ratkaisuja perheiden ongelmiin..!

Voimia sinulle.. =)
(6-vuotiaan, jo hieman rauhoittuneen äippä..)

 

näyttääpi minustakin siltä, että pieni lapsi on alkanut pompottaa vanhempia ja raivareiden pelossa menette mukaan ja edessä on sitten loputon ja mahdoton suo, aina löytyy uusia raivareita.

Plättä neuvoi hyvin tuon vessajutun.

Mulle tule mieleen ne olohuoneen valot. Kysy lapselta: sammutatko sinä ne valot, vai sammutanko minä? ne sammutetaan NYT, tuletko sinä? tms. Ja jos ei tule, sammuta ja valmistaudu kestämään raivari. Sinä olet antanut mahdollisuuden, eikä hän käyttänyt sitä...

Juttu menee niin, että aikuinen sanoo, miten tehdään ja mitä tehdään ja lapsi vastustaa ja hyvä niin, aikuisen pitää vaan kestää ne huudot ja olla järkähtämätön. Ja molempien vanhempien.

 

Kiitos ihanista vastauksista!

Minä olenkin yleensä aina sellainen, että en anna periksi ja olen todella jyrkkä mielipiteissäni ja sen takia minulla joskus meneekin överiksi tuon tytön kanssa, kun minulla ei anna luonne periksi, että alkaisin rauhoitteleen tyttöä sen jälkeen ku hän on kiukunnut vaan räjähdän heti ennenkuin ehdin edes miettiä mitään kymmeneen laskemista tai muuta vastaavaa.. Siksi tää on mulle niin pirun vaikeaa.

Mutta onneksi mies on hoksannut sen, että tytölle ei saa antaa periksi. (mies nimittäin vielä vähän aikaa sitten, kun tyttö ei kiukunnu sille, niin piti mua Hitlerinä, ku olin niin jyrkkä ja ankara tytölle..)

Niin ja piti vielä sanoa, että eilen mulla meni jo vähän paremmin. Kun tyttö meni nukkuun ja aloitti sen juoksutuksen ja huudon, niin tein muuten niinkuin yleensä eli annan huutaa, mutta nyt en alkanut itse huutaan vaan sanoin vaan rauhallisesti, että sulla on taas känkkäränkkä mahassa, että älä kiukuttele enää, ku äitille tulee pahamieli ja äiti ei halua aina suuttua. Tyttä nukahti 10 minuutissa.. Senkö muistais joka ilta..

Kiitos vielä kaikille! :heart:

 

Hienosti osasit asian kiteyttää, ihan asian ytimeen menit :flower:
Itsellänikin on ollut aikoja, jolloin itsehillintä lapsen kanssa on pettänyt, onneksi tajusin tuon, mitä neuvoit, ennenkuin meni "yli". Meillä oli niin helppo eka lapsi, tuntui ettei uhmaa ollut lainkaan(nyt murrosikäisenä kylläkin )Ja tämä nuorempi sitten on ihan kauhia uhmis ollut
Kantapään kautta tuli opittua, että se itsehillintä vanhemmilla on kaiken aa ja oo. Sillä pääsee piiiitkälle uhmaikäisen kanssa. Tsemiä kaikenlaisten uhmisten vanhemmille :hug:

 

Totta se on,herra uhma on astunut meidänkin taloon...pitäisi olla johdonmukainen,mutta kun ei aina vaan jaksa...tulee annettua helposti periksi,kun toinen ei kertakaikkiaan usko enää mitään.Voimia sulle paljon,kyllä se joskus loppuukin...ja sitten on jo toisen uhman vuoro,sitähän tämä äitinä olo on :hug:

 

no huh huh. Lapsiahan pompottaa teitä kuusnolla..
Uhmaikää tietty, mutta kyllä aikuiset määrää!

 

Sen kun itse sitten vielä muistaisi, että kun lapsen kiukkupuuska menee ohi ja lapsi on sen unohtanut, itsekin unohtaisi.

Olinhan tarpeeksi ymmärrettävä,. Siis että lapsella tunnetila tulee ja menee, ja sitten ollaan taas samalla aaltopituudella eli mukana lapsen hyväntuulisuudessa. eikä ajatuksen, teon tai puheen tasolla muistetaisi, että kun äsken vedit tossa raivarin niin minua se vieläkin suututtaa ja tätä rataa.

Että osaa itsekin nollata tilanteen ja kun kohta on uusi huuto jostakin, niin se on kokonaan eri juttu, uusi asia.

Jaksamista vaan sinne, kärsivällisyyttä, johdonmukaisuutta, tilanteen yläpuolelle asettumista ettei mene mukaan lapsellisesti itsekin rääkymään... vaikka meillä oli tenavalla eilen tosi huono päivä, aloitti huudon heti aamulla, päiväkodin jälkeen kiukun ja huudon aiheita oli koko ajan joka asiasta ja minä hermostuin kieritin huoneeseensa huutamaan, siellä karjui ja potki ovea. Käskin miehen mennä siitä kieltämään, kun itsellä hermot oli loppu. :/

 

Itselläni on poika 6-v.2kk ja tyttö 4-v.8kk,ja myönnän että lähes päivittäin pinna palaa itselläni kun tuntuu ettei mikään mene perille vaikka kuinka yritän normaalilla äänellä sanoa ja vaikka laitan omaan huoneisiinsa lapset rauhoittumaan jos ei sana mene perille.Usein auttaa se että ovat omissa huoneissaan rauhoittumassa,siinä kerkiää he plus minä rauhoittua.

Omaa kärsivällisyyttäni yritän saada parempaan suuntaan,ja olen joitakin hyviä neuvoja ottanut kahdesta eri tv ohjelmasta toinen tulee tv2:selta klo18:55 ja toinen mtv3:selta klo20:00(en nyt muista kyseisten ohjelmien nimiä mutta toinen tulee tiistaisin ja toinen perjantaisin).

Ja tosiaan hyviä neuvoja kyllä moni täällä antanut ap:lle sekä minulle ja monille muillekkin.