7-vuotiaan uhma ja kitinä

[Turkilmas]

Mä olen niin väsynyt tohon meidän poikaan. Ei päivääkään ettei jostain kiukuttelisi, vänkäisi, huutaisi tai muuten vaan olisi uskomatta mitä sille sanotaan. Kaikesta pitää väittää vastaan ja olla niin hemmetin pikkuvanha.

Me ollaan miehen kanssa kokeiltu kaikkea. Ollaan keksitty kivaa tekemistä, touhuttu yhdessä, puhuttu pojan kanssa ja hellitty.

Ollaan laitettu kotiarestiin, ajoissa sänkyyn, otettu pois pyörää ja peliä.

Mikään ei vaan auta ja poika on naama vääränä koko ajan. Oikein kuulee miten sillä on piruja pää täynnä. Eikä enää muuten esim. halailla tai muuta, ei olla enää hetkeen.

Mies jaksaa olla kärsivällisempi, mutta mulla alkaa olla mitta täynnä. Eipä mene päivääkään etteikö otettaisi vähintään kerran yhteen. Pari kertaa mä olen jopa saanut ihan järkyttävät raivarit. Niin että poika on alkanut itkemään. Kun ei vaan ole enää jaksanut. Sitten ollaan puhuttu asioita selväksi ja loppupäivä on mennyt ihan hyvin. Kunnes taas seuraavana päivänä poika vetäisee herneet nenäänsä ja sota on taas valmis.

Mitä ihmettä tuon pojan kanssa tekis? Mä alan oikeesti jo toivoa että sais olla vaikka päivän erossa pojasta ja parannella hermojaan :'(

 

[hänestä]

onko kummia tai mummia tms minne voisi mennä. Kyllä lapsi itsekin kokee että hänestä kaivataan lomaa, joten hyvää tekis hällekin varmaan, tai joku leiri tms.

 

[tossuliini]

Meillä on neidin kanssa välillä kanssa tuollaisia sotapäiviä, tosin neiti on jo pian 11 v (kuukauden päästä) mutta siltikin. Meillä maristaan nyt lomalla ettei ole tekemistä, on tylsää, ei oo kavereita jos kaverit jossakin, ärsyttävää mustakin tyhjänpäivänen marina.

 

[Turkilmas]

onko kummia tai mummia tms minne voisi mennä. Kyllä lapsi itsekin kokee että hänestä kaivataan lomaa, joten hyvää tekis hällekin varmaan, tai joku leiri tms.

No periaatteessa varmasti vois mennä joksikin viikonlopuksi isovanhemmilleen. Mutta kun tässä käy nämä viikonloput vähiin ennen kuin vauva syntyy. Ja jos taas sitten "lykätään" poika hoitoon niin poika voi ottaa senkin raskaasti. Siis että me vanhemmat ollaan mieluummin vauvan kanssa .

Saattaa tosiaan olla että hän vaistoaa mun turhautumiseni . Ja ehkä se taas pahentaa asiaa. Mutta kun kaikki yritykset valuu hukkaan. Ei enää jaksa itsekään edes yrittää kun palkaksi tulee kuitenkin valitusta ja kitinää :/

 

[Turkilmas]

Meillä on neidin kanssa välillä kanssa tuollaisia sotapäiviä, tosin neiti on jo pian 11 v (kuukauden päästä) mutta siltikin. Meillä maristaan nyt lomalla ettei ole tekemistä, on tylsää, ei oo kavereita jos kaverit jossakin, ärsyttävää mustakin tyhjänpäivänen marina.

Meillä tää on jatkunut jo useamman kuukauden . Toki tiedän että poikaa rassaa alkava koulu ja tuo pikkuveljen syntyminen. Ja hän on ollut paljon kotona maaliskuusta saakka. Tosi vähän siis ollut eskaripäiviä tänä aikana. Nuo tietty vaikuttaa myös käytökseen.

 

[mj]

oisko ohimenevää mustasukkaisuutta tulevasta vauvasta, joka ilmenee kiukutteluna vanhemmille?

 

[Turkilmas]

oisko ohimenevää mustasukkaisuutta tulevasta vauvasta, joka ilmenee kiukutteluna vanhemmille?

Juu osittain ehdottomasti tuota. Niin monta vuotta ainokaisena. Ja ensin syntyi miehen veljen perheeseen vauva, joka tietty vie paljon huomiota myös isovanhemmilta ja nyt hänelle itselleen syntyy pikkuveli. Ollaan tästä asiasta puhuttu ja poika tunnusti että pelkää ettei me vanhemmat enää rakasteta häntä kun vauva syntyy. Eli kyllä pyörii mielessä tuo.

Samoin tosiaan syksyllä alkava koulu jännittää ja pelottaa. Poika on muutaman kerran sanonut ettei halua kasvaa isoksi yms.

Mutta vaikka siis ymmärrän nuo tekijät, niin pojan luonteen muutos on ollut NIIN valtava että ei sitä tahdo kestää. Eikä myöskään sitä turhaa yrittämistä. Kun koittaa keksiä kivaa ja saada poika iloiseksi. Siinä kuitenkaan onnistumatta

 

[mj]

ehkä se siitä menee ohi tai ainakin pikkuhiljaa tasaantuu sit kun vauva syntyy ja huomaa et vanhemmat rakastaa edelleen.. ja koulun alkaminen tuo myös uutta ajateltavaa niin sekin varmaan auttaa.. toivottavasti!

 

[Turkilmas]

ehkä se siitä menee ohi tai ainakin pikkuhiljaa tasaantuu sit kun vauva syntyy ja huomaa et vanhemmat rakastaa edelleen.. ja koulun alkaminen tuo myös uutta ajateltavaa niin sekin varmaan auttaa.. toivottavasti!

Juu täytyy toivoa :| . Mä poden itse hirvittävän huonoa omaatuntoa ja huono äiti-syndroomaa siitä että ´pinna ei kestä. Pitäis vaan koittaa hillitä itseään ja antaa kiukuttelut valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kiitos kivasta viestistä =) :hug:

 

[mamma ja pojat]

Meillä kans tuleva ekaluokkalainen on ku uhmaikänen.Vänkää vastaan yms. et kaipa se ikään liittyy jotenkin hämärästi muistan et muutki ollu samanlaisia 7v.

 

[huladin]

7-vuotias on 7-vuotias ja toi kuuluu ihan tohon ikään. Meillä ainakin poika kun enkeli koulussa ja muualla, mutta kotona todella rasittava vänkääjä ja jäkättäjä. Ymmärrän hyvin, että hällä pinna piukalla kun koulussa saa tsempata tosissaan. Ohi menevää. Kaiken minkä olen hänen kanssaan "voittanut" olen rakkaudella voittanut. Samalla tasolle ei kannata mennä. Aikuinen - lapsi toimii. Syliä ja halia. Syliä ja halia. Voimia! Tiedän tunteen!

 

[huono mutsi]

Mä olen niin väsynyt tohon meidän poikaan. Ei päivääkään ettei jostain kiukuttelisi, vänkäisi, huutaisi tai muuten vaan olisi uskomatta mitä sille sanotaan. Kaikesta pitää väittää vastaan ja olla niin hemmetin pikkuvanha.

Me ollaan miehen kanssa kokeiltu kaikkea. Ollaan keksitty kivaa tekemistä, touhuttu yhdessä, puhuttu pojan kanssa ja hellitty.

Ollaan laitettu kotiarestiin, ajoissa sänkyyn, otettu pois pyörää ja peliä.

Mikään ei vaan auta ja poika on naama vääränä koko ajan. Oikein kuulee miten sillä on piruja pää täynnä. Eikä enää muuten esim. halailla tai muuta, ei olla enää hetkeen.

Mies jaksaa olla kärsivällisempi, mutta mulla alkaa olla mitta täynnä. Eipä mene päivääkään etteikö otettaisi vähintään kerran yhteen. Pari kertaa mä olen jopa saanut ihan järkyttävät raivarit. Niin että poika on alkanut itkemään. Kun ei vaan ole enää jaksanut. Sitten ollaan puhuttu asioita selväksi ja loppupäivä on mennyt ihan hyvin. Kunnes taas seuraavana päivänä poika vetäisee herneet nenäänsä ja sota on taas valmis.

Mitä ihmettä tuon pojan kanssa tekis? Mä alan oikeesti jo toivoa että sais olla vaikka päivän erossa pojasta ja parannella hermojaan :'(

moi.

tää teksti on niinkuin mun suusta. oon niin hukassa oman 6 vuotiaan kanssa.

kuinka teillä nyt menee kun aikaa tästä kirjoituksesta on vuosi? onko tilanne yhtään parempi? meinaan että voiko tässä odottaa parannusta??

 

[Jippa.]

7-vuotias tytär on tosi hankala, ja eikä kunnioita vanhempiaan yhtään. on yrittetty saada kuria monin keinon mutta mikään ei auta, viimeisin keino oli että otettiin viikko raha käyttöön ja siihen sisältyi rasti vihko eli kun tulee viikossa 10rastia täyteen niin viikko-rahaa ei makseta. aluksi toimi ihan hyvin, mutta nykyään tulee 10rastia täyteen joka viikko ja tyttöä ei edes haittaa. itse olen lapsuudessa saanut pahuuden teoistani vanhaa kunnon tuppi-vyötä ja koivun vihtaa ja enkä takuulla ole enään selkä saunan jälkeen kokeillut samoja asioita uudelleen, eikä minusta siinä ollut mitään pahaa vaikka välillä selkääni sainkin, päinvastoin opin joka kerrasta jotain. on se vaan niin harmi että nykyään enään ei ole sallittua antaa selkään, takuu varmasti meilläkin niinkuin muuallakin alkais lapsi tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia, jos saisi muutaman kerran selkäänsä.

 

[EN JAKSA!]

Puran nyt tänne tämän todella ärsyttävän tilanteen. Tämä on siis joka päivä, joka ikinen päivä, samanlaista. Ei ole eroa arjella tai pyhällä.

Poika (ekaluokkalainen) tuli koulusta ja meni viisi minuuttia, kun täällä oli jo täysi rähinä päällä. Huutoa, kiukuttelua, veljen lyömistä jne... sanoin, sanoin, sanoin, komensin, komensin, komensin ja noin tunnin kestäneen ärsyttävän vänkytyksen ja kiljumisen jälkeen heitin lapsen ulos. Puin sille vaatteet päälle ja laitoin ulos.

Oikeasti. Tuo ärsyttävä kakara pilaa koko perheen fiiliksen. Onko koulu niin hiton rankkaa, että meillä menee koko perhe-elämä ihan sekaisin? Purkaako se tänne kotiin jotain koulujuttuja? Ei puhu mistään, mikä vosi koulussa olla huonosti. Kun kysyy, että oliko kiva päivä, kertoo monia kivoja asioita.

Nyt veljensä ja siskonsa leikkii keskenään ihan rauhassa. Jos päästän tuon yhden kiljukaulan tänne sisälle (nyt tosin näyttää puuhailevan ulkona ihan ok) , sotkee hän heti sisarustensa leikit.

Kylläpä ottaa pattiin!

 

[isäpuoli]

No helppoahan se on naureskella ja olla ymmärtäväinen kun kyseessä on oma lapsi. Arvatkaa onko vielä "hieman" vittumaisempaa olla tuore isäpuoli tuollaiselle 7-vuotiaalle kusipäälle? (anteeksi rikoinko tabun sanomalla vittumaista lasta vittumaiseksi. Isäpuolena olohan tarkoittaa käytännössä sitä että olet vuosia kaiken negatiivisen syntipukki perheessä ja lasten mielestä olisi parempi että katoaisit koska sitten äiskä ja iskä voisivat ehkä palata yhteen kun ei ole se mies estämässä. (omakohtaista kokemusta isäpuolen lapsena ja isäpuolena lapselle olemisesta)

Saan päivittäin seurata, vailla mahdollisuutta tehdä yhtään mitään, kun poika haukkuu minua, puhuu tappamisesta, osoittelee sormella "pum", sanoo vihaavansa ja ainakin 95 % tästä kohdistuu minuun. Tappelee ja kiusaa pikkuveljeään sitten myös jonkin verran eikä enää kuuntele äitiäänkään. Olen ollut mielestäni ihan reilu: ostanut pelejä (joita poika pelaa 95 % ajasta ja huutelee vittuilua siinä lomassa, onko kenelläkään tietoa miten tietokonepelien pelaaminen vaikuttaa käytökseen?) ja ostan myös karkkia toisinaan (saavat muuta kautta karkkia monta pussia viikossa) ostan joskus harvoin leluja (omistavat todella paljon leluja jo valmiiksi eivätkä edes leiki niillä käytännössä koskaan vaikka niitä aina tahtovatkin), olen osallistunut pojan elämään muutenkin parhaani mukaan ja yrittänyt niellä vitutuksen mutta perhana alkaa kyllä pinna loppumaan sen Jokapäiväisen valituksen ja muiden kiusaamisen ja perinpohjaisen kusipäisyyden kanssa. Ongelmat alkoivat HETI kun alkoi koulukin, voisiko tämä Suomen suoritusyhteiskunta olla tässäkin mielessä viallinen, että aikuisiän ongelmat alkavat jo 1 luokalta kun mukavista leikeistä ja kivasta vapaasta elämästä jossa opitaan ja ollaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa siirrytäänkin yht'äkkiä johonkin ihmeelliseen laitokseen jossa on kaikki saman ikäiset lapset ja on pakko istua passiivisesti hiljaa monta tuntia päivässä rangaistuksen ja opettajan suorittaman nolauksen uhalla ja jollain ihmeen kaupalla muistaa kaikki tylsyydet mitä joku inhottava ihminen luokan edessä puhuu ja kirjoittaa taululle, lisäksi tietysti vielä kotitehtävät. Muutos on mielestäni AIVAN LIIAN RAJU. Lisäksi lapselle luodaan hillitöntä painetta (joka on aivan uudella tasolla aikaisempaan) sillä että pärjäätkö tarpeeksi hyvin muihin lapsiin verrattuna, saatko kavereita, oletko hyvä liikunnassa ja pettyvätkö vanhempasi jos et olekaan kaikessa loistava ja miten siinä itse pettyy kun jumalattomassa kiireessä pitäisi oppia miljoona uutta asiaa kaiken paineen alaisena: "olenko tyhmä", "olenko huonompi kuin muut" jne. Koulussa opituista asioista sitäpaitsi suurin osa unohdetaan, joten miksi sitä asiaa pitää olla niin jumalattomasti jo ala-asteella? Tämän lisäksi USKONNON OPETUS siihen pakkaa sekoittamaan, yht'äkkiä kerrotaan jostain pirusta ja helvetistä ja synnistä ja ristiinnailitsemisesta ja muusta väkivaltaisesta paska-propagandasta mitä lapsille syötetään! Suurin osa ihmisistä ei edes usko mihinkään satuolento-jumalaan eikä varsinkaan kannata raamatun oppeja kivityksineen, tappamisineen ja kiduttamisineen, mutta koska "kaikki lapsen kaveritkin menee uskontoa opiskelemaan niin pitäähän pikku-petterinkin sinne mennä, saattaahan joku jumala olla jopa olemassa", sotkette lapsienne päät sillä uskonto-propagandalla johon ette itsekään usko (tai jos uskotte niin ette 90 % todennäköisyydellä ymmärrä siitä mitään joten päätätte jostain kumman syystä uskoa siihen). Minusta tuntuu että ala-aste on monen ihmisen elämän tuhoava laitos nykyisellä pakkokilpailu-pakkosuoritus-toteutuksellaan. Tästä ala-asteesta kun sitten vaatimukset nousevat vuosi vuodelta noin 30-vuotiaaksi asti aivan hillittömiin mittasuhteisiin, niin siitä seuraa erittäin paljon muita ongelmia yhteiskunnassamme kuten alkoholismi, koulumurhat, huumeiden käyttö ja kapitalismi. Parhaiten tästä painostuksesta selviävät ihmiset joilla on selkeä polku alusta loppuun (perheyritys jonne töihin, rikkaat vanhemmat eli pienet paineet "selvitä" tai hyvin vahva uratoive vaikkapa "aivot narikkaan"-ammattiin palomieheksi tai poliisiksi).

Auttaa varmaankin hieman jos on selkeästi kotona kerrotut asiat mitä koululta ja lapsen menestymiseltä ym odotetaan vanhempien puolelta... nimenomaan paineiden vähentämisen näkökulmasta. Mikä sitten auttaisi siihen että on isäpuolena? Pitäisikö sitä mennä aina vaan ihan pokalla antamaan hali kun poika uhkaa tappaa, kertoo vihaavansa, nimittelee tai muuten vaan käyttäytyy kusipäisesti? Ellei tämänkin lapsen kanssa aleta pärjäämään niin joudun eroamaan koska en tahdo olla pilaamassa kenenkään lapsen elämää pakottamalla tämän elämään vihaamansa henkilön kanssa.

 

[vierailija]

meidän kalle on hybä poika ja vasili myös ite en.