5-vuotiaan takertuminen: mistä voi johtua?

5-vuotiaamme (poika) aloitti viime syksynä oudon eroahdistus-takertumisen. Yllättäen monen vuoden takaa tuttuun päiväkotiin jääminen kävi vaikeaksi: tuli itkua, "en halua että lähdet pois" -juttuja yms. Tämä koski nimenomaan erohetkeä, joka unohtui kuitenkin melkein heti, kun lapsi jäi hoitoon. Sama homma oli, jos lähdimme vaikka tuttujen sukulaisten luo, jossa useasti käymme. Jos minä tai isä poistuimme vaikka lenkille ja lapsi jäi isovanhempiensa kanssa, seurasi siitä samaista nyyhkyttelyä ja harmittelua, joka kuitenkin unohtui taas hetken kuluttua.

Noh, vuoden vaihduttua tämä sama jatkuu edelleen. Tosin lievemmin, sillä enää ei ole juuri itkuja, mutta yleistä vinkumista, kädestä roikkumista ym. On päiviä, kun lapsemme ei ole moksiskaan hoitoon jäämisestä, mutta enemmän viikossa on ns. vaikeita "jäämispäiviä". Päivät kuitenkin sujuvat hoidossa edelleen hyvin: siellä on kavereita, kivaa tekemistä yms. lapsen itsensä ja hoitajien mukaan.

Myös kun uusi harrastus on aloitettu, lapsi ei sanojensa mukaan halua mennä toisten mukaan pelaamaan, vaan jäisi istumaan meidän vanhempien kanssa sivuun, ja takertuu kainaloon. Itku meinaa tulla ja häntä alkaa kai vähän jännittämään. Vaikka jäämme katsomaan harrastusta (poishan sieltä ei voisi lähteä kun itkuhan siitä tulisi), lapsella tuntuu olevan jotenkin vaikeaa mennä toisten mukaan, mutta kun vihdoin menee, on kuin kala vedessä ja onnessaan!

Pohdin, että mistä tällainen voi johtua? Osaatteko te sanoa, onko teillä samanlaisia kokemuksia? Onko tämä joku ikäjuttu? Olo on välillä hyvin epätoivoinen, sillä lapsen käyttäytymisestä saa sellaisen käsityksen, että hän jotenkin tuntee olonsa turvattomaksi, eikä näin pitäisi olla käytännössä, sillä elämisen kuviot ovat vanhat tutut ja ihmiset tuttuja yms. Lapsi kun ei itsekään osaa kertoa, miksi hän näin käyttäytyy. Lapsemme on luonteeltaan kyllä herkkä, mutta ollut aina reipas ja melk rohkeakin, joten tällainen käytös on hieman ihmetyttänyt. Tuntuu, että tämä käytös on jotenkin jäänyt lapsella päälle: kun oikeasti mitään syytä ei olisi tuntea oloaan turvattomaksi tms., niin lapsi vaan toistaa vanhan mallin mukaan samoja reagoimisia.

(Olen kyllä tullut siihen tulokseen, että syksyllä erään läheisen ihmisen kuoleminen on varmasti liittynyt tähän, mutta siitä on jo aikaa ja asiasta on puhuttu, eikä poika siitä itse ole enää aikoihin puhunut. Sitäpaitsi tämä takertuminen alkoi jo aikaisemmin kuolemantapausta, vaikka toki se siihen on voinut vaikuttaa, muttei selitä sitä, miksi tällainen käyttäytyminen ylipäätään alkoi. )

Osaisitteko te tosiaan antaa jotain apuja, vinkkejä, tms.? Kaikkea on kokeiltu: pientä lahjontaa, tsemppausta, kehumista, puhumista. Terveydenhoitajalle tästä mainitsin 5-vuotisneuvolassa, mutta hän ei ollut mitenkään huolissaan, vaan sanoi, että se voi vaan olla jokin vaihe....

 

Luultavasti tuo takertuminen johtuu siitä, että lapsi pelkää menettävänsä rakkaat ihmisensä ja kokee sen aika voimakkaasti. Tuossa iässä tulee aika vahvasti mukaan realismi ja lapsi tajuaa sen mitä kuolema tarkoittaa ja varsinkin kun on vielä lähiaikoina kokenut läheisen ihmisen poismenon. Jatkataa vain samaan malliin tsemppaamalla lasta, mutta liikaa painostaa ei kannata, jos ei halua mennä harrastukseen niin ei väkisin. Harrastakaa mieluummin vaikka jotain yhdessä, uimista esim. Päivähoitoon on tietty pakko jäädä, mutta sielläkin voi hoitajille puhua asiasta ja sopia, että he tulevat vaikeina aamuina auttamaan eteiseen ja ottavat lapsen huolehtiakseen ja keksivät heti jotain kivaa puuhaa hänelle, niin homma sujuu ehkä helpommin. Tsemppiä!

 

Meillä on ihan sama ongelma. Tosin meillä ei ole mennyt ohi ollenkaan vaan suunta on vain pahenemaan päin.

Meillä neiti täytti tammikuussa viisi vuotta ja tämä eroahdistus alkoi reilu vuosi sitten kun odotin pikkuveljeä. Silloin tyttö tuli ensimmäisen kerran kotiin yökylästä kesken kaiken ja sen jälkeen ei ole jäänyt yhtään mihinkään ilman nyyhkytystä. Meilläkin menee ohi samantien kun vanhemmat poistuu kuvioista esim. hoitoon jätettäessä jne..

Itsekin puhuin viisikko testissä asiasta ja siinä keskustelussa oli lastentarhanopettaja joka tuntee tyttömme aikaisemmilta ajoilta. Hän oli myöskin ihmeissään tytön muuttuneesta käytöksestä. Laittoi asiasta myös maininnan neuvola lääkärille. Lääkäri kuitenkin sanoi jo ensi näkemältä että todennäköisesti ei ole syytä huoleen. Käynnin päätteeksi lääkäri sanoi että hänen käsitys vain vahvistui siitä ettei todellakaan syytä huoleen ole. Meidän neiti on luonteeltaan iloinen, sosiaalinen ja aina lähtee päiväkodissa mukaan innoissaan kaikkeen siellä järjestettävään toimintaan- ja tapahtumaan. Näistä tuli myös erikseen maininta neuvolastakin että ovat lapsen vahvuuksia. Siksi kai tätä onkin niin vaikea ymmärtää kun itse tietää ettei tämä todellakaan ole normaalia lapseltani, mutta minusta tätä on kestänyt jo turhan kauan ollakseen vain joku ohimenevä vaihe.

Itseä tämä kyllä mietityttää edelleen. Viime viikonloppuna tilanne kärjistyi jo sille mallille että neitillä oli samantien vaatteiden riisumisen jälkeen tullut kova ikävä äitiä ja hysteerinen itku kun meni naapuriin ( on ihan viereinen talo ). Ja tämä naapurin tyttö on todellakin paras ja tärkeä kaveri lapselleni ja silti meidän neiti halusi mieluummin kotiin takaisin. Tänään ei myöskään suostunut lähtemään saman ikäisen serkkunsa luo ja syyksi sanoi että häntä pelottaa.

Jumppaharrastus meidän on pitänyt jättää jo aikoja sitten. Ei siitä mitään tullut kun neidin jumppatunti meni kokonaan siihen että hän juoksi pukuhuoneessa tarkistamassa onko vanhemmat varmasti siellä odottamassa.

Neuvoja minulla ei ole, eikä tämä tunnu helpottavan laisinkaan, mutta minäkin kyllä mielelläni kuulisin muiden kokemuksia. Sinulla alkuperäinen :hug: samassa veneessä tässä ollaan.

 

Tarinasi katjanna voisi suoraan olla minun kirjoittamani, niin samanlaista käyttäytymistä teidän neidillä on kuin meidän pojalla. Helpottavaa jollain tavalla tietää, että ei tässä ihan ainoita olla =)

Se on kuitenkin helpottavaa tietää, jos lääkäri on sanonut, että lapsella ei ole syytä huoleen. Minä olen tässä ajatellut myös ottaa yhteyttä neuvolaan ja kysyä, pitäisikö kuitenkin pyytää juuri lääkärin tai neuvolapsykologin arvio asiasta. Saapa ainakin itse sitten rauhan mielelleen, ja varmistuksen siitä, että tämä lapsen käytös voi olla normaalia/epänormaalia. Taidankin tarttua toimeen jo heti huomenna!

Meidänkin lapsi tosiaan on myös luonteeltaan sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, joten siksi käytös on hieman ihmetyttänyt. Myös päiväkodissa hoitajat ovat hieman ihmetelleet ja pohtineet, mistä voisi johtua, koska tämä käytös on lapselle uutta ollut, mutta eipä ole kukaan osannut asialle esittää syytä. Tänään taas poika jäi hoitoon nyyhkien ja roikkuen isän kädessä kuulemma, että jännityksellä tässä odottelen, montako päivää tällä viikolla on näitä päiviä ja mahtuuko niitä helpompia hyvästelemis-päiviä joukkoon lainkaan. On kyllä silti helpottavaa, että lapsi viihtyy päiväkodissa päivisin, eikä siellä ikävöi vanhempiaan. Jos jatkuvasti olisi tällaista ikävöimistä, niin se voisi olla luultavasti jo hieman hälyttävämpää.

Lisää vain tosiaan kokemuksia, vinkkejä ja kuulumisia =)

 

Tämä menee hieman teidän kokemuksenne vierestä.
Meillä toimelias tarhaanmeno loppui kerran kuin seinään. Itkien jäätiin. Hoitajat eivät päivässä huomanneet mitään eritystä.
Vasta noin puolen vuoden jälkeen kävi tuskallisen selväksi että meidän poikaa kiusattiin. Poika olikin ottanut nämä jutut paljon vakavammin kuin ensin antoi ulospäin ymmärtään.
Tuntemukset ilmenivät vain haluttomuutena lähetä kotoa yhtään minnekkään missä voisi tavata kavereita.
Painostakaa muitakin tarkkailemaan lasta ettei vain olisi kiusaamista takana.
Kiusaamista on järjettömän vaikeata poistaa ja kasvattaa uudestaan itseluottamusta.