5-vuotiaan hankalat tarha-aamut, jo 2 vuotta!

Täytyy myöntää että keinot on ollu loppu jo pitkään, mutta jotenkin tuo poika on vain aina aamuisin sinne tarhaan saatu. 3-vuotiaasta on tarhassa ollut, ekan vuoden jälkeen vaihtoi paikkaa tähän ihan viereen. Maaliskuun oli kotona kun vauva syntyi, huhti-toukokuun 3pvää viikossa. Nyt kun syyskuun alusta alkoi taas tuo 3pvää viikossa niin aamut on edelleen tosi vaikeita.

helppoina aamuina poika suostuu pukemaan ja käymään pesuilla, muutaman kerran vain valittaa että "en halua mennä päiväkotiin". Huonoina aamuina poika kannetaan vessaan, tehdään aamupesut, puetaan sisävaatteet ja isä kantaa huutavan lapsen tarhaan tuosta pihan poikki. KAIKKEA on kokeiltu.

Päiväkodissa on ihanat tädit, jotka ovat helliä ja tukevat myös meitä vanhempia todella lämpimästi. Poika viihtyy tarhassa hyvin, kertoilee mukavasta päivästä jne. Eli tuo aamun kiukuttelu on vain joku tapa. Millä siitä pääsee eroon? Säälittää poika ja säälittää isä joka ottaa pojan itkun raskaasti. Syy miksi poika on tarhassa vaikka olen vauvan kanssa kotona on se, että kotona ollessaan poika ei selvästi saa tarpeeksi puuhastella, ja minä erittäin huonosti nukkuvan vauvan äitinä olen älyttömän väsynyt päivälläkin.

Miten tuon tavan saisi kitkettyä pois, kun poika selvästi pitää tarhasta, siellä on kivoja kavereita ja kivaa puuhaa. Aamuisin vaan pitää järjestää raivareita, jos vaikka äiti ja isä tällä kertaa antaiskin jäädä kotiin kattomaan lastenohjelmia koko päiväksi..

 

Mitä lapsi itse sanoo kiukutteluunsa? Miksi ei halua tarhaan mennä? Ei ehkä kiekunkeskellä kannata kysyä, vaan hyvänä hetkenä.

 

On sitä tullut kyselty, kiertoteitse ja suoraan.. Ei tiedä kuulemma. Ei "jaksa", ei "huvita". Ja tarhassa ei saa juosta sisällä.. Ihan niinkuin kotona sitten saisi

 

Vain ajatus/ ehdotus

Jospa on kateellinen vauvalle. Onko sinulla ja pojalla ihan kahden keskistä hetkeä illalla?
Entä lupaus vain teidän kahden yhteisestä leikistä, leipomishetkestä, retkestä, jos lähtee kiltisti tarhaa?
5-v on vietävän hyvä muistamaan lupaukset.

(Joo tiedän katselen liikaa lapsityranneja..)

 

Kuulostaa tutulta.
Meidän viisi vuotias poika on aina aamuisin kärttyinen, ei halua mennä hoitoon, hoidossa on tyhmään, kukaan ei leiki hänen kanssaan, hän ei osaa mitään, aamupala on pahaa, känkkäränkkäkänkkäränkkä ja niin eespäin.

Hoitoon päästyä mieliala onkin sitten jo paljon parempi ja hänestä on oikein kiva mennä hoitoon (tai minne vaan), mutta herääminen vaan on äärettömän vaikeaa.

Poika varmasti nukkuu aivan riittävästi, vietämme paljon aikaa yhdessä enkä todella tiedä mitä voisi muuttaa... toiset vaan eivät taida olla aamuihmisiä.

Silloinkin kun ei ole hoitoa, niin poika haluaa mieluiten herätä hitaasti, röhnätä sohvalla ja olla möllöttää aikansa, sisarukset kun pompsahtavat heti herättyään touhuamaan ja leikkimään.

Ihan vaan tiedoksi kalamama, että et ole yksin.

 

Oi et todellakaan ole yksin :hug:

Meitin poika on käynyt hoidossa samassa hoitopaikassa 9kk iästä asti. Nyt hän on 3v, ja toki ilmassa on uhmaa, mutta silti... Kaikista helpointa on, jos isi on pukemassa ja laittamassa pojan matkaan. Jotenkin isillä on enemmän sitä auktoriteettiä, eikä isille kiukutella niin paljon... Minua oikeasti ahdistaa ne aamut jolloin joudun viemään lapsen yksin hoitoon. Olen vienyt pojan hoitoon yövaatteissa, ilman ulkovaatteita, pukenut väkisin, uhkaillut, kiristänyt, lahjonut... Olen saanut huudot, itkut, potkut... Kuitenkin lapsi tykkää olla hoidossa, siellä on kivaa ja kesäloman aikana puhutaan hoidosta ja halutaan sinne leikkimään. Meidän mukula ei vain kaiketi ole aamuihmisiä? Olen varannut aamuksi aikaa tunnin, ennen kuin auto pitää startata, ihan vain siksi, että lapsi saisi herätä rauhassa. Toki joukkoon mahtuu niitäkin aamuja kun hoitoon lähdetään iloisesti, mutta jotenkin enemmistö on näitä blues-voittoisia.

Rasittavaa, ärsyttävää, turhaa voimien syömistä ja sitä tuntee itsensä maailman surkeimmaksi äidiksi :ashamed: Miksi muiden lapsen menevät ja jäävät iloisesti hoitoon, mutta meidän poika on aina se joka huutaa violettina ja roikkuu oven karmeista.......

 

Pienelle lapselle 2 vuotta on ikuisuus - ja jos hankalia aamuja on jatkunut niin pitkään, ei voi enää ajatella, että "kyllä se ohi menee" ja antaa vain asian olla! Eikö olisi mahdollista esim. mennä tarhaan myöhemmin? Toisaalta ratkaisu voi joskus löytyä yllättävältä suunnalta eli siitä, että antaakin periksi: entä jos jonakin aamuna sanoisitkin, ettei tarhaan ole pakko mennä ja antaisit pojan jäädä yhdeksi päiväksi kotiin? Saattaisi seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla jo taas kiinnostaakin, kun alkaisi kaivata touhuja kavereiden kanssa! Ainakin meillä kävi niin, että 2½-vuotias oli kovin itkuinen "isäviikonloppujen" vuoksi (olin eronnut hänen isästään), ja kerran sitten sanoin, ettei hänen ole pakko mennä - yhden viikonlopun hän oli minun luonani, ja se sai hänet jotenkin tajuamaan, että eihän häntä sinne haluta pakottaa enkä halua hänestä eroon tms. Sen jälkeen sujuivat lähdöt paljon paremmin, eikä hän enää koskaan halunnut jäädä isän luota pois.

Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!
Kotona

 

Kohtalotoverit! Meillä on kanssa aina ollut hankalaa tuo tarhaan meno. Esikoinen on nyt 5- vuotias, ja minä olen äitiyslomalla, vauvan kanssa kotona. Ajattelin pitää (puolipäiväisen) tarhapaikan siksi, että 5- vuotias tarvitsisi ja saisi siellä virikkeitä ja leikkikavereita. Olen nyt puoli vuotta vienyt häntä sinne vastentahtoisesti. Hän sanoo aina, ettei halua mennä ja jopa keksii (?) syitä, miksei tarvitsisi mennä. "On huono olo, äiti soitetaan etten mene tarhaan. " Itse en voi ymmärtää, mikä siellä on niin kamalaa, kun kaikki hoitajat vaikuttavat mukavilta ja tekemistä on... Mutta on ilmeisesti jäänyt yksin eikä ole aina päässyt leikkeihin mukaan, niin se on aiheuttanut pahaa mieltä. Nyt olen päättänyt lopettaa päivähoidon. Tänään on viimeistä päivää tarhassa. Etsin kerhon tilalle. Kova ikävä kuitenkin tulee kaikkia kavereita ja hoitajia siellä...:'(