3-v. lapsen ujous/arkuus

[Pekkatöpöhäntä]

Meillä 3-v. tyttö, joka on luonteeltaan rauhallinen (kuten vanhempansakin) ja suht kiltti ja helppo lapsi ollut. Kuitenkin aina vierastanut vieraita miehiä, vieraita tätejä ja setiä ja jos joku vähänkin vieraampi puhuttelee häntä, niin katsoo alas ja saattaa pillahtaa itkuun. Tutussa joukossa puhelee ja touhuilee ja hauskuttaa, mutta heti kun outoja ihmisiä, menee kuin lukkoon ja on vaivaantuneen oloinen ja haluaa syliin. Meneekö ajan myötä ohi, miten voisi rohkaista tyttöä, ettei jäisi kärsimään arkuudestaan ja ujoudestaan tulevaisuudessa. Käymme kuitenkin melko paljon kylässä ja liikumme ihmisten ilmoilla, etti siitä voi olla kiinni.
Ja sitten, miten paljon 3-v. ja vanhempi kaipaa ikäistään seuraa, me noin kerran viikossa tekemisissä ystävien kanssa, joilla lapsia. Muuten tyttö aikuisten, vanhempien, isovanhempien yms. seurassa. Jääkö jostain paitsi, tunnen huonoa omaatuntoa, jos on yksinäinen. Tietysti jatkossa ikätoverit hoitopaikassa auttavat asiaa (toistaiseksi kotona, ei sisaruksia) mutta tällä hetkellä, kärsiikö lapsi jotenkin. Nauttii kovasti muiden, tuttujen lasten seurasta.
Olisi kiva kuulla teidän omia kokemuksianne.

 

[tuulituisku]

Meillä esikoinen oli hyvin arka ja ujo, mutta 3 vuotta täytettyään reipastui jotenkin. Kotihoidossa on edelleen. Nyt 4 vuotias. Kaikki lapset ovat niin erillaisia. Olen yrtiiänyt vain tukea häntä ja antanut olla ns.arempi lapsi. Tutussa porukassa on reipas, mutta jos on vieraita ihmisiä lähettyvillä niin ei puhua pukahda. Nimeäänkään ei sano. Itsestäni se tuntuu ristiriitaiselta, koska olen itse niin sosiaalinen..jne. Ehkäpä me joskus ikävöimme arkoja lapsiamme heidän ollessaan murrosiässä ?