nainen30
Hei kaikki!
Olemme Etelä-Suomessa asuva pariskunta. Olen 30-vuotias nainen ja avopuolisoni on minua vuoden vanhempi, eli 31. Molemmilla on vakityöpaikat (olleet jo vuosia) sekä työ on aikaa vievää, haastavaa mutta nautinnollista. Molemmat nauttivat työstään ja urastaan ja ne on molemmilla nousujohteiset. Aikaa vie töiden lisäksi myös opiskelu. Molemmat siis opiskelevat töiden ohessa (opinnot ovat todella aikaa vieviä ) Töiden ja opiskelujen lisäksi aikaa vievät erilaiset harrastukset kuntosali, lenkkeily jne. Minä tykkään lisäksi paljon matkustamisesta ja reissaamisesta. Elän lähes edellisestä reissusta aina seuraavaan. Mieheni matkustelee paljon jo työn puolesta pitkin maailmaa, niin ei sitten vapaa-ajalla juurikaan matkusta.
Molemmilla on takana pitkät suhteet. Olemme juuri hiljattain vasta muuttaneet yhteen. Tuntuu että mitä vanhemmaksi muutun, niin sitä vähemmän osaan sanoa mitä elämältäni haluan. Mies haluaa perheen ja omakotitalon ja auton ja koiran. Minä, en taas tiedä. Toisaalta tuo omakotitalo on ajatuksena kiva, mutta kovin sitova. Olen vapaa sielu ja koen että minulla on tilaisuus pakata kamani ja lähteä vaikka joka päivä johonkin pois, jos niin haluan. Vaikken sitä todellisuudessa tekisikään. Eli sitovuus paikalleen mitä ilmeisimmin ahdistaa ajatuksena, vaikka täällä olen jo vuosia taas asunut enkä mihinkään edes lähdössä. Sen lisäksi, kun matkustaminen on minulle niin kovin tärkeää, niin näin normaalituloisena ihmisenä on lähes tulkoon valittava joko hieno uusiomakotitalo vaiko 1-2 krt / vuosi ulkomaanreissut. Minä pärjäisin vähemmälläkin, esim. rivitalolla, vähän halvemmalla asunnolla siis, jotta voisin edelleen matkustella. Miehen mielestä taas ensin laitetaan jokapäiväinen arki mukavaksi, eli kallis ja iso talo. Ja sitten jos jää rahaa, reissataan. Noh, hänhän tietysti matkustelee työnsä puolesta, mutta entäs minä siinä tilanteessa sitten? Minusta koti voi olla vankila, jos sinun on pakko olla siellä. Eli jos ostan omakotitalon, ei minulla ole varaa juurikaan muuhun kuin siihen taloon (ei varaa muuhun luksukseen ja hemmotteluun esim. kylpylälomiin tai ulkomaanmatkoihin), niin alkaisin todennäköisesti vihaamaan sitä taloa jossain vaiheessa. Tämähän kaikki tietysti ratkeaisi lottovoitolla, mutta kuten tiedätte, todennäköisyys siihen ei ole iso... Eli ei tarvitsisi enää valita hienon kodin ja arjessa jaksamisen kannalta tärkeiden lomien välillä. Koen, että haluan hassata rahani mieluiten kokemuksiin. Ne on ne jotka muistan kuolinvuoteella, en niinkään sitä materiaa mitä minulla oli (iso talo ja kallis auto).
Sitten seuraavaan ongelmaan. Jos lisääntyisimme, mieheni perusoletus tuntuu olevan se että minä olisin lapsen kanssa 1,5 kotona. Tai no olkoonkin aika mikä hyvänsä, niin minä, sillä biologia on sen niin luonut. Itse en näe asiaa enää nykypäivänä ihan samoin. Nainen toki imettää, mutta kaikki ei sitä tee syystä taikka toisesta ja minun järkeen ei käy se että vain nainen on se joka "uhraa" kaiken elämässään perheen vuoksi. Miehellä on työ josta tuskin on valmis jäämään hoitovapaille. Ja itse kyllä voisin lapsen kanssa olla kotona jonkun aikaa, mutta asiantuntijahommissakin jää kyllä aika nopeasti jälkeen. Enkä ole mikään koti-ihminen, eli ilman älyllistä haastetta turhaudun kotona. Ja jälleen tässä tulee se minun päänsisäinen ahdistus, eli jos suoraan määrätään että minä olen kotona lapsen kanssa, niin se koti kasvaa vankilaksi, koska minun on pakko olla siellä. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa? Ja ennenkuin kukaan "olet itsekäs, älä hommaa lapsia"- kotimamma tulee älisee, niin en mä ole. Haluaisin perheen perustamisessa vain sen miehen roolin. Jokseenkin tuntuu että lasten kanssa suurin vastuu on edelleenkin aina naisella. Eli miksei miehiä syytetä vastaavassa tilanteessa keskenkasvuisiksi ja itsekkäiksi? Sittenhän on tietysti ne naisen taloudelliset menetykset jne. kaikki mitä näissä tulee vastaan.
Olen miettinyt olenko ajatusteni kanssa yksin? Onko tämä ikäkriisi ja tieto lisää tuskaa, kun on katsonut ympärillä hääräviä perheitä? Vai mitä tämä on? Ja onko tämmösessä meidän edes mahdollista tehdä kompromissia ja mitä ne voisivat olla? Vai onko tämä suhde jo tuhoontuomittu kun hieman on erilaiset näkemykset.
Olemme Etelä-Suomessa asuva pariskunta. Olen 30-vuotias nainen ja avopuolisoni on minua vuoden vanhempi, eli 31. Molemmilla on vakityöpaikat (olleet jo vuosia) sekä työ on aikaa vievää, haastavaa mutta nautinnollista. Molemmat nauttivat työstään ja urastaan ja ne on molemmilla nousujohteiset. Aikaa vie töiden lisäksi myös opiskelu. Molemmat siis opiskelevat töiden ohessa (opinnot ovat todella aikaa vieviä ) Töiden ja opiskelujen lisäksi aikaa vievät erilaiset harrastukset kuntosali, lenkkeily jne. Minä tykkään lisäksi paljon matkustamisesta ja reissaamisesta. Elän lähes edellisestä reissusta aina seuraavaan. Mieheni matkustelee paljon jo työn puolesta pitkin maailmaa, niin ei sitten vapaa-ajalla juurikaan matkusta.
Molemmilla on takana pitkät suhteet. Olemme juuri hiljattain vasta muuttaneet yhteen. Tuntuu että mitä vanhemmaksi muutun, niin sitä vähemmän osaan sanoa mitä elämältäni haluan. Mies haluaa perheen ja omakotitalon ja auton ja koiran. Minä, en taas tiedä. Toisaalta tuo omakotitalo on ajatuksena kiva, mutta kovin sitova. Olen vapaa sielu ja koen että minulla on tilaisuus pakata kamani ja lähteä vaikka joka päivä johonkin pois, jos niin haluan. Vaikken sitä todellisuudessa tekisikään. Eli sitovuus paikalleen mitä ilmeisimmin ahdistaa ajatuksena, vaikka täällä olen jo vuosia taas asunut enkä mihinkään edes lähdössä. Sen lisäksi, kun matkustaminen on minulle niin kovin tärkeää, niin näin normaalituloisena ihmisenä on lähes tulkoon valittava joko hieno uusiomakotitalo vaiko 1-2 krt / vuosi ulkomaanreissut. Minä pärjäisin vähemmälläkin, esim. rivitalolla, vähän halvemmalla asunnolla siis, jotta voisin edelleen matkustella. Miehen mielestä taas ensin laitetaan jokapäiväinen arki mukavaksi, eli kallis ja iso talo. Ja sitten jos jää rahaa, reissataan. Noh, hänhän tietysti matkustelee työnsä puolesta, mutta entäs minä siinä tilanteessa sitten? Minusta koti voi olla vankila, jos sinun on pakko olla siellä. Eli jos ostan omakotitalon, ei minulla ole varaa juurikaan muuhun kuin siihen taloon (ei varaa muuhun luksukseen ja hemmotteluun esim. kylpylälomiin tai ulkomaanmatkoihin), niin alkaisin todennäköisesti vihaamaan sitä taloa jossain vaiheessa. Tämähän kaikki tietysti ratkeaisi lottovoitolla, mutta kuten tiedätte, todennäköisyys siihen ei ole iso... Eli ei tarvitsisi enää valita hienon kodin ja arjessa jaksamisen kannalta tärkeiden lomien välillä. Koen, että haluan hassata rahani mieluiten kokemuksiin. Ne on ne jotka muistan kuolinvuoteella, en niinkään sitä materiaa mitä minulla oli (iso talo ja kallis auto).
Sitten seuraavaan ongelmaan. Jos lisääntyisimme, mieheni perusoletus tuntuu olevan se että minä olisin lapsen kanssa 1,5 kotona. Tai no olkoonkin aika mikä hyvänsä, niin minä, sillä biologia on sen niin luonut. Itse en näe asiaa enää nykypäivänä ihan samoin. Nainen toki imettää, mutta kaikki ei sitä tee syystä taikka toisesta ja minun järkeen ei käy se että vain nainen on se joka "uhraa" kaiken elämässään perheen vuoksi. Miehellä on työ josta tuskin on valmis jäämään hoitovapaille. Ja itse kyllä voisin lapsen kanssa olla kotona jonkun aikaa, mutta asiantuntijahommissakin jää kyllä aika nopeasti jälkeen. Enkä ole mikään koti-ihminen, eli ilman älyllistä haastetta turhaudun kotona. Ja jälleen tässä tulee se minun päänsisäinen ahdistus, eli jos suoraan määrätään että minä olen kotona lapsen kanssa, niin se koti kasvaa vankilaksi, koska minun on pakko olla siellä. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa? Ja ennenkuin kukaan "olet itsekäs, älä hommaa lapsia"- kotimamma tulee älisee, niin en mä ole. Haluaisin perheen perustamisessa vain sen miehen roolin. Jokseenkin tuntuu että lasten kanssa suurin vastuu on edelleenkin aina naisella. Eli miksei miehiä syytetä vastaavassa tilanteessa keskenkasvuisiksi ja itsekkäiksi? Sittenhän on tietysti ne naisen taloudelliset menetykset jne. kaikki mitä näissä tulee vastaan.
Olen miettinyt olenko ajatusteni kanssa yksin? Onko tämä ikäkriisi ja tieto lisää tuskaa, kun on katsonut ympärillä hääräviä perheitä? Vai mitä tämä on? Ja onko tämmösessä meidän edes mahdollista tehdä kompromissia ja mitä ne voisivat olla? Vai onko tämä suhde jo tuhoontuomittu kun hieman on erilaiset näkemykset.