Rankka vaihe on ja ohihan tämäkin menee.. ajallaan kunnes on jo taas toisen vaiheen vuoro. Onneksi ei tiedä mitä edessä on, voi vain kuvitella ja ainakin tämä uhma on ollut kuvitelmieni ulottumattomissa, vaikka olen päiväkodissa töissä ja aika kaiken moista nähnyt urani aikana. Mutta niinhän se on ettei nuo muruset muille uhmaile niin kuin meille vanhemmille, mehän olemme ne heidän rakkaat ja turvalliset ihmiset ja meille voi kaiken näyttää koreilematta.
Jos jotain postiivista haluaa uhmasta löytää on se että meillä on normaaleja, kehityksessään eteneviä ihmisenalkuja. Tämä uhma rankkuudessaan vain harjoituttaa lapsen tahtoa, minää ja siihen miten muut minut ottavat huomioon kun teen niin tai näin. Että tässäkin on tärkeä kasvullinen vaihe lapsilla menossa, jos tämä vaihe jostain syystä jää kesken se siirtyy seuraavaan kertaan ja näitähän on edessä lisää, mutta ei meille anneta enempää kuin kestämme, uskokaa pois! Kummasti sietokykymme kasvaa lapsen uhman mukana ja omien tunteiden hallinta. Niin ja saahan lapsellekin näyttää ne negatiiviset tunteet, todellakin! Saa nähdä myös aikuisten riitelyä, mutta muistakaa myös sopia lapsen nähden. Näin lapsi oppii ja näkee että riitely on normaalia kanssakäymistä muiden kanssa ja sen jälkeen kun on tuuletettu, sovitaan asiat.
Meillä noiden "kohtausten" jälkeen poika haluaa aina puida tapahtuneen ja siinä mietitään miten äiti käyttäytyi ja miksi, niin ja miksi hän niin kovin itki ja huusi.
Vaan nyt työmatka kutsuu.. voimia vaan kestää ne omat tuntemukset ja pienen raivo!
:wave: