2,5 vuotiaan uhma

Pliiiiis kertokaa että tämä loppuukin joskus!! Joskus tuntuu että päivät aivan mahdottomia. En halua syödä, en pukea, en ulos, en sisään, en hoitoon, en kotiin, en suihkuun, en nukkumaan, haluan isän lukemaan iltasadun eikun äidin eikun en halua ketään jne jne. Parhaamme mukaan yritetään pitää rajoista tiukasti kiinni, käyttää houkuttelua ja huomion toisaalle kiinnittämistä, selitetään että ymmärretään että harmittaa jne. Joskus vain tuntuu ettei oikeasti tätä jaksa... Äitikään ei enää halua

 

Joo loppuu se joskus murrosiän jälkeen.. Tai no sit ehkä tulee parinkympin kriisi ja sitä rataa.. Koskaan ei mikään ole hyvin! Meillä ainakin on 1 vuotiaasta menty uhmasta uhmaan.. Nyt ollaan jossain siellä esimurrosiän tienoilla esikoisen kanssa ja nuo toiset tulee hyvää vauhtia perässä. Ja juuri kun luulee että nyt on tasaisempi vaihe menossa niin taas RÄJÄHTÄÄ!! Mä olen päättänyt että jos en joku päivä jaksa esim. tuon 2,5 "oikkuja" niin sitten en jaksa ja sit mennään siitä mistä aita on matalin..

 

Meillä ihan samanlaista pojan kanssa. Hermot on kireällä etenkin aamuisin kun on kiire töihin ja hoitoon. Täytyy myöntää, että tulee itsekin käyttäydyttäa kuin laspset välillä :kieh: Nyt sitten siihen päälle vielä lapsen läpsiminen äitiä kohtaan. Ei tunnu kivalta. En tiedä mitä sillekin tehdä koska selitys miksi ei saa tehdä ja kieltäminen ei auta ollenkaan. Todella ikävä ja paha tapa joka pitäisi saada kitkettyä pois.

 

Rankka vaihe on ja ohihan tämäkin menee.. ajallaan kunnes on jo taas toisen vaiheen vuoro. Onneksi ei tiedä mitä edessä on, voi vain kuvitella ja ainakin tämä uhma on ollut kuvitelmieni ulottumattomissa, vaikka olen päiväkodissa töissä ja aika kaiken moista nähnyt urani aikana. Mutta niinhän se on ettei nuo muruset muille uhmaile niin kuin meille vanhemmille, mehän olemme ne heidän rakkaat ja turvalliset ihmiset ja meille voi kaiken näyttää koreilematta.
Jos jotain postiivista haluaa uhmasta löytää on se että meillä on normaaleja, kehityksessään eteneviä ihmisenalkuja. Tämä uhma rankkuudessaan vain harjoituttaa lapsen tahtoa, minää ja siihen miten muut minut ottavat huomioon kun teen niin tai näin. Että tässäkin on tärkeä kasvullinen vaihe lapsilla menossa, jos tämä vaihe jostain syystä jää kesken se siirtyy seuraavaan kertaan ja näitähän on edessä lisää, mutta ei meille anneta enempää kuin kestämme, uskokaa pois! Kummasti sietokykymme kasvaa lapsen uhman mukana ja omien tunteiden hallinta. Niin ja saahan lapsellekin näyttää ne negatiiviset tunteet, todellakin! Saa nähdä myös aikuisten riitelyä, mutta muistakaa myös sopia lapsen nähden. Näin lapsi oppii ja näkee että riitely on normaalia kanssakäymistä muiden kanssa ja sen jälkeen kun on tuuletettu, sovitaan asiat.

Meillä noiden "kohtausten" jälkeen poika haluaa aina puida tapahtuneen ja siinä mietitään miten äiti käyttäytyi ja miksi, niin ja miksi hän niin kovin itki ja huusi.

Vaan nyt työmatka kutsuu.. voimia vaan kestää ne omat tuntemukset ja pienen raivo!

:wave:

 

Minua auttaa se tieto, että joka kerta, kun sanot lapselle "Ei" eli kiellät tai asetat rajan tai vaadit jotain toimintaa, teet lapselle "hyvän teon". Eli lapsi tarvitsee uhmaansa kehittyäkseen. Joka kerta kun kiukuttelee, mutta silti joutuu lähtemään tarhaan, iltapesulle, syömään, se on positiivinen juttu. Kun riittävän monta kertaa saanut uhmata ja raja on tullut aina, se raja lopulta menee perille. Minulla tosi uhmakkaita lapsia kaksi ja minua henkilökohtaisesti auttanut siinä "taistossa" tämä ajattelu. Siis auttaa jaksamaan sitä ainaista uhmaamista, kun yrittää (ainakin) kääntää jutun positiiviseksi. Pahempi juttu olisi, jos ei uhmaisi.