18 ja mahdoton vauvakuume!

[vauvakuumettta]

Otsikossahan tuo "ongelma" tuleekin jo esille. Olen siis 18-vuotias, huhtikuussa 19. Mulla on ollut lievää vauvakuumetta varmaan jostakin yläaste ajoista alkaen, mutta nyt tämä on mennyt ihan uudelle tasolle. Yläasteella se oli siis sellaista haaveilua parhaan ystävän kanssa ja mielessä kehitettyä tarinaa siitä, millaista olisi olla raskaana. Kuitenkin nyt viimeisen vuoden ajan on vauvakuume muuttunut aidoksi.

Vaikka tää vauvakuume onkin ollut jo viime vuoden alusta asti läsnä, kohosi se jälleen suuremmaksi kun aloitin nykyisen poikaystäväni (21) tapailun viime syyskuussa. Kaikki ne ihanat piirteet poikaystävässäni ja se kuinka hän mua huomioi ja kohtelee, on saanut mut yhä enemmän haluamaan lasta ja juuri hänen kanssaan. Poikaystävälleni en ole tästä kuitenkaan suoraan puhunut, mutta tiedän hänen mielipiteensä kun olen asiasta kysellyt vähän ohimennen. Poikaystäväni on sitä mieltä, ettei haluaisi lasta vielä moneen vuoteen, koska haluaa kokea kaikkea ennen sitä. Tämän ymmärrän täysin ja harmittaa etten voi itse ajatella samoin. Hän sanoi kuitenkin kerran, että mikäli tulisin raskaaksi nyt, hän tahtoisi sataprosenttisesti pitää vauvan. Toivon siis joka kuukausi etteivät menkkani alkaisi.

Tuntuu, että monilla tän hetkiset tavoitteen liittyvät koulutukseen ja työelämään ja niinhän sen periaatteessa pitäisi kai ollakin tämän ikäisillä. Olen itse lukion viimeisellä luokalla ja edessä on enää kevään kirjoitukset. Poikaystäväni taas miettii hakeeko töitä vaiko haluaako opiskella enemmän. Vaikka tilanne ei ehkä olisi ihanteellinen vauvan tulolle, uskon että asiat saisi silti järjestettyä.

Välillä tuntuu, ettei tässä ole mitään järkeä ja pitäisi saada nyt oma pää uskomaan, että odota edes pari, kolme vuotta. Varsinkin nyt kirjoittaessa tulee vähän hölmö olo, kun tiedän ettei poikaystäväkään halua lasta vielä, emmekä ole olleet edes kovin kauaa yhdessä. Silti selaan taukoamatta kaikkia vauvoihin liittyviä blogeja, keskusteluita ym. Katson vauvaohjelmia ja haaveilen.

En tiedä mitä tähän tekstiin pitäisi edes vastata, mutta halusin vain avautua. Sen takia kirjoitus onkin varmaan melko sekava.

 

["Kahden äiti"]

Ymmärrän.

Todellisuus vs ne ennen vauvaa olevat vauva-ajatukset ovat kuitenkin aika kaukana toisistaan. Vauvan, ja lasten kanssa yleensäkin joutuu laittamaan itsensä taka-alalle ja toiseksi lukuisissa asioissa. Vaikka vauva-aika on raskasta, ja lasten kanssa rankkaakin, on se worth it, mutta en suosittele silti ihan nuorille. Tosin poikkeuksiakin on, jotkut jaksavat ja pystyvät hyvin nuorenakin vanehmmuuteen, mutta suurimmalla osalla tulee eteen se vapauden ja elämättömän elämän kaipuu.

Hoitele vaikka muiden lapsia jotta saat pahimman vauvakuumeen taka-alalle, siihen asti että olette kumpikin siihen valmiita, ja vähän enemmän eläneitä. On oma suositukseni.

 

[HippuTAR]

Mä oon halunnu vauvoja jo 9 vuotiaasta asti . 18 vuotiaana tapasin mieheni ja olin 20 kun esikoinen syntyi.

Oman kokemukseni pohjalata sanoisin että odota vielä.
Kyllähän mä ny oon pärjänny ja asiat on aina jotenkin lutviintunu. Mutta paljon helpommalla olisin päässyt jos ois odotettu vaikka viis vuotta. Lisäksi en ollut kypsä äidiksi vaikka silloin kuvittelinkin niin. En tietenkään kadu lastani mutta jos tällä kokemuksella sais valita uudelleen niin valitsisin muutaman vuoden lisäodotuksen. Ihan jo senkin takia että kerkiää ensin kunnolla tutustua siihen kumppaniin ja nauttia yhteisestä, kahdenkeskisestä ajasta.

 

["..."]

Mulla alko vauvakuume kanssa tosi nuorena, 15-16 vuotiaana. Onneksi sisko sai lapsen ja minä hoidin tuota melko paljon siitä alkaen kun vauva oli 11kk. Lapsi oli ihana, helppo, kiltti jne. mutta tajusin silti miten rankkaa se on. Piti jaksaa myös siivota ja laitella ruokaa, herätä aikaisin jaksoi tai ei. Silloin tajusi myöskin sen vastuun määrän, mikä liittyy lapsen kasvattamiseen.

Saisitko sä hoitaa jonkun ystävän/sukulaisen lapsia?

Mä sain oman lapsen, kun olin 24v.

 

[Vieraas]

Kun poikaystävä ei ole vielä valmis ajatukseen, niin odota vielä ja hanki odotellessa itsellesi ammatti. Sitten kun on lapsia, niin ammatin hankkiminen ei ole niin yksinkertaista, vaikka se monilta onnistuukin. Siinä odotellessa varmistuu sekin, onko suhteenne pysyvä vai viekö elämä teidät erilleen (elätte aikaa, jolloin muutamassa vuodessa tapahtuu paljon ilman vauvahankkeitakin).

Yksi sukulaistyttö meni naimisiin ja sai vauvan abivuonna. Heillä asiat eivät menneet suunnitellusti. Jossain vaiheessa äiti lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, tuli avioero ja lapsi jäi isovanhempien hoitoon. Tuossa vaiheessa isovanhempien hoito oli ajateltu väliaikaiseksi, mutta siitä tulikin pysyvä järjestely eikä lapsi koskaan muuttanut äitinsä luo asumaan.

 

[pium]

Samaa sanon kuin muutkin, varmista että parisuhde on vakaa ja molemmat tahtovat lapsia. Hanki ammatti ja työpaikka, niiden hankkiminen lasten kanssa ei aina ole kovin yksinkertaista.

Olin 15v kun sain esikoisen.

 

["nanna"]

Mullakin oli vauvakuumetta jo yläasteaikana. Silloin myös hoidin isosiskoni esikoista ja toista, joilla ikäeroa 1v5kk.

Oman mieheni tapasin 16-vuotiaana ja kerroin hänelle heti alkuun, että haluaisin saada lapsen nuorena.

Lukiossa muut suunnitteli jatko-opintoja, minä äitiyttä. Esikoista odotin kun kirjoitukset alkoivat ja syksyllä hänen syntyessään ollin vielä 18. Mies oli silloin töissä. Toinen syntyi 1v10kk myöhemmin.

Kun toinen syntyi, mieheni aloitti työn ohella insinööri-opiskelut, koska kumpikaan meistä ei halunnut tyytyä vain toisen asteen tutkintoon. Minä menin AMK:iin kun lapset olivat 2- ja 4-v. Opintojeni aikana aloitettiin myös talon rakennus.

Tällä hetkellä miehellä vakityö, meillä omakotitalo, vene ja viisi lasta. Mulla ei vakipaikkaa, mutta töitä oon saanut tehdä äitiys- ja hoitovapaiden välillä. Sijaisuuksia on hoitoalalla tarjolla.

Meille lasten saaminen jo nuorena oli itsestäänselvyys. Me oltiin valmiita ja ollaan saatu sellainen elämä kuin haluttiin.

 

[aloitttaja]

Kiitos teille vastauksista. Muutama kysyi onko mulla suvussa pikkuisia, joita voisin hoitaa. Ei ole. En tiedä edes onko se hyvä vai huono, koska esimerkiksi serkkuni tuntuu olevan siinä tilanteessa kihlattunsa kanssa, ettei tulisi yllätyksenä vauva-uutinen ja tätä olen miettinyt vähän ristiriitaisissa ajatuksissa. Tottakai olisin todella onnellinen serkkuni puolesta ja olisi ihana päästä hoivaamaan pientä, mutta samalla, niin pahalta kuin se tuntuukin, tuntisin varmaankin myös kateutta.

Ylipäätäänkin tunnen olevani vähän kateellinen ihan puolituntemattomillekin, jotka saavat lapsia. Esimerkiksi, kun eräs yläasteella samalla luokalla kanssani ollut tyttö synnytti viime vuode loppupuolella tytön, tunsin ihan omituista kateutta? hämmennystä? harmia? siitä, että synnyttäjä en ollut minä. En tiedä johtuuko tästä osa siitä, että vanhempani yrittivät minua aikoinaan yli viisi vuotta, vaikka mitään vikaa ei kummastakaan löytynyt. Ehkä pelkään, että itselläni tulisi samanlainen tilanne ja siksi haluaisin aloittaa yrittämisen jo nuorena. Vaikka muutenkin toivoisin todella paljon omaa pientä kultaa, en vain siksi että pelkäisin raskautumisen vaikeutta.

Samalla tuntuisi niin ihanalta poikaystävän kanssa päättää yrittää lasta alkukesästä, jolloin itse aloittaisin jatko-opinnot vauvan ollessa muutaman vuoden ikäinen. En tiedä, miten tämä sitten käytännössä toteutuisi, mutta ainahan saa haaveilla.

-aloittaja-