En ole koskaan ennen kirjoittanut palstoille...seuraillut vain sivusta.
Nyt tuli kuitenkin pakottava tarve, hirveä tarve purkaa, jakaa tarinaani ja saada vertaistukea....tai ihan mitä tahansa..
Olen tahtonut äidiksi 19 vuotiaasta asti, tehnyt satoja negatiivisia testejä, satoja ovulaatio testejä, itkenyt satoja kertoja pettymyksen vuoksi, se valtava kiukku kohdistuu minuun itseeni, herää vaan kysymys miks just minä? Miksi mun kroppani pettää mut? Miksi musta ei ole siihen?
11 vuotta yritimme enemmän ja vähemmän lasta tuloksetta, vain muutama hedelmöityshoito yritys, muuten luomuna, kummassakaan ei oltu todettu vikaa, en vaan raskautunut hevilläkään.
Olen nyt 33vuotias, takana avioero ja yksi keskenmeno.
Raskauduin avioeron jälkeen uuden kumppanin kanssa... se raskaus kuitenkin päättyi viikoilla 8. Se oli elämäni suurin kriisi. En voinut uskoa positiivisen testin jälkeen että nyt se vihdoin tapahtuu! En myöskään voinut uskoa keskellä keskenmenoa, että sulle annetaan jotain mitä oot aina toivonut ja odottanut, mun ainoa päämääräni on ollut tulla äidiksi ja sitten se viedään sulta hetkessä pois. Tosta noin vaan ilo muuttuu maailman suurimmaksi suruksi. Elämä on niin epäreilu.
Olen pakostakin hieman katkeroitunut, voin tunnustaa sen jo ääneen, näiden 14 vuoden aikana olen kuulluut niiiiiin paljon loukkaavia kommentteja etten juurikaan ihmettele katkeroitumistani.
Välillä on jopa vaikea iloita muiden onnesta.
Näin 1,5 vuotta keskenmenon jälkeen uskallan jo hieman iloita että hei, mä oon ollut kerran raskaana, se siis voisi olla vielä mahdollista!...kunnes taas palaan todellisuuteen kuukautisten alettua..
Meillä on uuden kumppanini kanssa tarkoitus aloittaa hoidot ensi syksynä.
Olen lopettanut yrittämisen jo vuosia sitten, mutta pieni..hyvin pieni toivon kipinä on edelleen että musta tulee vielä joku päivä Äiti.
En voi silti lakata miettimästä, mitäpä jos tuo mun ainoa ja yksi raskauteni olikin mun ainoa mahdollisuus...
Kuulisin mielelläni muidenkin tarinoita pitkän yrittämisen jälkeen.. niitä positiivisiakin.
Mistä saada toivoa?
Nyt tuli kuitenkin pakottava tarve, hirveä tarve purkaa, jakaa tarinaani ja saada vertaistukea....tai ihan mitä tahansa..
Olen tahtonut äidiksi 19 vuotiaasta asti, tehnyt satoja negatiivisia testejä, satoja ovulaatio testejä, itkenyt satoja kertoja pettymyksen vuoksi, se valtava kiukku kohdistuu minuun itseeni, herää vaan kysymys miks just minä? Miksi mun kroppani pettää mut? Miksi musta ei ole siihen?
11 vuotta yritimme enemmän ja vähemmän lasta tuloksetta, vain muutama hedelmöityshoito yritys, muuten luomuna, kummassakaan ei oltu todettu vikaa, en vaan raskautunut hevilläkään.
Olen nyt 33vuotias, takana avioero ja yksi keskenmeno.
Raskauduin avioeron jälkeen uuden kumppanin kanssa... se raskaus kuitenkin päättyi viikoilla 8. Se oli elämäni suurin kriisi. En voinut uskoa positiivisen testin jälkeen että nyt se vihdoin tapahtuu! En myöskään voinut uskoa keskellä keskenmenoa, että sulle annetaan jotain mitä oot aina toivonut ja odottanut, mun ainoa päämääräni on ollut tulla äidiksi ja sitten se viedään sulta hetkessä pois. Tosta noin vaan ilo muuttuu maailman suurimmaksi suruksi. Elämä on niin epäreilu.
Olen pakostakin hieman katkeroitunut, voin tunnustaa sen jo ääneen, näiden 14 vuoden aikana olen kuulluut niiiiiin paljon loukkaavia kommentteja etten juurikaan ihmettele katkeroitumistani.
Välillä on jopa vaikea iloita muiden onnesta.
Näin 1,5 vuotta keskenmenon jälkeen uskallan jo hieman iloita että hei, mä oon ollut kerran raskaana, se siis voisi olla vielä mahdollista!...kunnes taas palaan todellisuuteen kuukautisten alettua..
Meillä on uuden kumppanini kanssa tarkoitus aloittaa hoidot ensi syksynä.
Olen lopettanut yrittämisen jo vuosia sitten, mutta pieni..hyvin pieni toivon kipinä on edelleen että musta tulee vielä joku päivä Äiti.
En voi silti lakata miettimästä, mitäpä jos tuo mun ainoa ja yksi raskauteni olikin mun ainoa mahdollisuus...
Kuulisin mielelläni muidenkin tarinoita pitkän yrittämisen jälkeen.. niitä positiivisiakin.
Mistä saada toivoa?
Mulla huomenaamuna punktio 13v tauon jälkeen, ei oikein uni meinaa tulla...