1-lapsi perheessä, kommentteja mieluusti kuulisin muilta äideiltä!

[mielipiteeni]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

 

[Huom harmaana]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

Mitä sinä haet takaa tällä kirjoituksella? Sitä että ap:lla on vielä pahempi mieli siitä, että ei saa lapselle sisarusta...? Että kasvatuskin menee ihan väistämättä pieleen.

Oma lapsi on erittäin epäitsekäs, vaikka onkin ainokainen. Ja osaa myös odottaa asioita ja huomiota. Eikä ole edes mitenkään poikkeuksellinen, tiedän muita samanlaisia ainoita lapsia.

 

[m]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

Käy sääliksi sinua, mutta onneksi itselleni kävi hyvin.. =)

 

[Huom harmaana]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

Käy sääliksi sinua, mutta onneksi itselleni kävi hyvin.. =)

Sinä et vaan suostu myöntämään sitä, että kasvatuksesi on mennyt täysin pieleen ja olet ihmisenä epäonnistunut koska olet ainoa lapsi. Vuoronkin odottaminen on sinulle mahdoton asia ; )

 

[m]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

Käy sääliksi sinua, mutta onneksi itselleni kävi hyvin.. =)

Sinä et vaan suostu myöntämään sitä, että kasvatuksesi on mennyt täysin pieleen ja olet ihmisenä epäonnistunut koska olet ainoa lapsi. Vuoronkin odottaminen on sinulle mahdoton asia ; )

Niin se varmasti sitten on.. =) Onneksi palsta aina tietää.

 

[Liisa]

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

Mieheni on ainoa lapsi eikä ole koskaan kärsinyt asiasta. Ei ole kuulemma osannut kaivata sitä mitä ei ole. Hänelle kaverit ovat olleet läheisiä ja tärkeitä. Ei sisarukset välttämättä ole koskaan toisilleen aidosti läheisiä. Jaetaan sama lapsuus, mutta ei välttämättä muuta. Itse olen suuresta perheestä, mutta ystävät ovat olleet minulle aina sisaruksia läheisempiä. Meitä oli kuusi lasta ja tunnen jääneeni paitsi niin vanhempien huomiosta kuin materiastakin. Ei ole kivaa kun kaiken joutuu aina jakamaan ja mihinkään ei ole koskaan varaa.

 

[Joopa joo]

Valitettavasti aika usein ainokaisen kanssa kasvatus menee joka tapauksessa pielee. Lapsi saa tavallaan liikaa huomiota, liikaa tavaraa, liikaa kaikkea. Koska eihän ole tietenkään mitään järkeä sitä säännöstellä ja tuntuu hullulta sanoa että saa liikaa huomiota, mutta kyllä se vaan niin on, että perheessä jossa on edes kaksi lasta niin molemmat joutuu joskus odottamaan edes hetken ja ottamaan myös toisen sisaruksen huomioon. Kyllä se juurtuu syvälle koska eism. työyhteisössä ei useinkaan ole hirveän vaikea löytää tarkkailemalla niitä ainoita lapsia. Siitä huolimatta että ainokaiset ei tätä koskaan myönnäkään. Itse olen ainokainen enkä sitä "taakkaa" haluaisi omalle lapselleni antaa. Mutta muutamista seikoista johtuen ja osin itsekkäistäkin syistä taitaa käydä niin että lapsemmekin jää lopulta ainokaiseksi. Siltikin itse suosin kyllä vahvasti sitä että sisaruksia tai edes yksi olisi.

Sitä paitsi oli kuinka läheinen ystävä vaan joka on mukana elämän tyrskyissä niin sellaisena tukena vanhempien vanhetessa ei voi ikinä olla kuin omat sisarukset ovat vaikkei ihan hirveän läheinen edes olisi.
Se on sitä henkistä tukea tai tietoa siitä että toinen tietää just miltä tuntuu ja jakaa vastuutaakkaa päätöksistä jne..

Lapsuudessakaan ei kaverit voi paikata sisarusta. Ei kaverit ole paikalla viettämässä niitä illan perhehetkiä tai monestikaan kesämökillä tai reissussa mukana.

Sanoisin myös ettei sisarus voi paikata kavereita. Voi olla että suhde sisaruksiin ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Kun vanhemmat vanhenevat on sillä ainoalla lapsella yleensä jo puoliso ja läheisiä ystäviä jotka ovat tukena joka tilanteessa. Mielestäni on turhaa suurennella sisarusten merkitystä, ilmankin tulee toimeen. Tunnen monta jotka ovat eläneet hyvän elämän ilman sisaruksia.

 

[vieras]

Mutta ei se ole korvannut sisaruksia että on kavereita, ei ne kaverit ja ystävät koe ja jaa mun surua ja pelkoa kun vanhemmat sairastaa vakavasti.
Puoliso on mulla tukena, mutta ei se ole automaattista et hyvän puolison löytää ja toisaalta ei minun puoliso ihan tajua sitä vastuuta ym vanhenevista vanhemmista kun hänellä on sisaruksia ja he jakaa noita asioita ja kyläilyjä sun muita ihan eri tavalla.

Tätä varten ihmisellä on ystäviä, itse valittuja.
Ei ole mikään automaatio, että ne sisaruksetkaan ovat sinulle tukena. Sinusta se voi olla automaattisesti ihanaa ja täydellistä, että niitä sisaruksia on, mutta monilla on muunlaisia kokemuksia. Joku ei edes mene siskonsa häihin (täällä muistaakseni eilen) ja toinen ei ole tavannut sisaruksiaan kymmeniin vuosiin. Harva asia on oikeasti niin mutkikas kuin sukulaisuussuhde.

Mä oon sitten valinnut mun ystävät huonosti kun niillä on kaikilla hyvät välit sisaruksiinsa

Miten tämä asia tähän liittyy...?

No kun sä sanoit et siksi ihmisellä on itse valittuja ystäviä.
Mä olen ainoa lapsi ja mulla on paljon hyviä ystäviä, mutta niillä ne sisarukset menee niiden ystävien edelle aina, niin juhlapyhien vietossa kuin muissakin asioissa.
Se on musta ihan ymmärrettävää mutta ainoana lapsena mä vaan jään yksin vaikeiden asioiden kanss a kun ystävät jakaa ne omansa sisarustensa kanssa.
Sun logiikaalla mun olis pitänyt valita paremmat ystävät jotka haluaisi olla enemmän ystävien kanssa kuin sisarusstensa.

 

[vieras]

Jatkan vielä etten sano etteikö voisi elä ihan hyvää ja onnellista elämää ainoana lapsena. Tai etteikö ainoaa lasta voi kasvattaa hyvin.
Se ei kuitenkaan muuta sitä että jotain jää puuttumaan.

Esimerkiksi minä selviän huonosti konfliktitilanteissa, en ole niihin tottunut ja se on aiheutanut usein ongelmia, kun vetäydyn heti sivuun jos riitaa tulee. Otan myös kaikenlaisen kritiikin hyvin raskaasti.

Toisaalta voin kuvitella että esimerkiksi työyhteisössä olen helposti sellainen että haluan päättää ja sanon mielipiteeni reippaasti, samon parisuhteessa oletan että minun tapani on paras ja niin tehdään.
Koska en ole joutunut niin paljon neuvottelemaan vaan ainoana lapsena minun mielipidettäni on aina kuunneltu ja asioita ei ole tarvinnut useinkaan jakaa ja toisaalat kritiikki on annetu iana jotenkin hellästi ja nätisti, sisarukset helpommin kiljuu toisiaan tyhmiksi sun muuta jolloin varmaan ei ole niin herkkänahkainen.

 

[ap]

Mielenkiintoista keskustelua tuli. Sattuiko kukaan teistä katsomaan eilen telkkarista ohjelmaa" uusi elämä maalla", vai mikähän sen nimi oli, kuitenkin...

Kertoi siis perheestä jossa äiti, isä ja 5v tyttö muuttivat Irlantiin maalle, kauaksi kaikesta. Siinä kohtaa minusta tuntui todella pahalta tytön puolesta, kun ajattelin että varmasti olisi sopeutunu paikkaan paremmin jos kaverina olisi ollut sisko tai veli. Loppuhyvin kaikki hyvin, kun remontoitu talo valmistui tyttö näytti viihtyvän kotonaan hyvin, mutta siinä taas mieleeni tuli tämä meidän "ainoa lapsi" tilanne...

Tietysti tilanne "hivenen" toinen. Asumme aivan koulun vieressä, eli ihan ns. sivistyksen parissa, että kaverit ovat kyllä lähellä. Joskus meidän tarkoitus muuttaa kanssa maalle, mutta silloin meidän pikku kyläpahasen keskustaan on vain 2,5 km matka.

Hohhoh. Taas vkl kysyin mieheltäni, että onko mitään mikä saisi hänen päänsä kääntymään... ei kuulema oikein ole. Näytin tyttömme vauvakuvia, mutta ei sekään saanut aikaan "vauvakuumetta". Taidan siis oikeasti luovuttaa... ettei tule oikeasti suurempaa kriisiä tästä meidän perheelle.

 

[km]

Mulla useampi kaveri jotka on ainoita lapsia ja niiden hartain toive lapsená oli saada oma sisarus. Lapsena eivät kokeneet itseään niinkään yksinäiseksi mutta nyt aikuisena tosi moni on sanonu, että he niin toivois, että olis sisaruksia joiden kanssa jakaa asioita. Ja varsinki ku vanhemmat alkaa vanhentua ja tulee hautajaiset ym nii kaikki joutuvat hoitamaan yksin kun ei oo sisaruksia. Kaikilla on useampi lapsi itsellään ja ovat tehneet monta sen takia ettei heidän lasten tarvi kokea samaa mitä he.

 

[ap]

Minun (ja lapseni) onni on että minulla on sisko jolla on tyttöäni vuoden vanhempi tyttö. Olemme siskoni kanssa läheisiä ja asumme noin 30 km säteellä toisistamme ja näemmä näin usein.

Jospa sillä saisi edes vähän korvattua sitä sisarusta...

 

[vieras]

Meilläkin on vain yksi lapsi ja välillä tosiaan kovastikin mietityttää että jääkö tyttö jostain nyt paitsi kun ei ole sisaruksia. Mutta sitten mietin että no paremmat oltavat hänellä on ainoana lapsena kuin jollain Intian katulapsella.

 

[ap]

Meilläkin on vain yksi lapsi ja välillä tosiaan kovastikin mietityttää että jääkö tyttö jostain nyt paitsi kun ei ole sisaruksia. Mutta sitten mietin että no paremmat oltavat hänellä on ainoana lapsena kuin jollain Intian katulapsella.

Totta tämäkin! Minkä ikäinen lapsi teillä? Kyseleekö teillä tuttavat ja ystävät että milloinkas tulee lisää tms?

 

[vieras]

Itsellä 3 sisarusta mut ystävät oli kaikki kaikessa, hyvin harvoin keskenämme leikittiin vaan jokainen vietti aikansa omien kavereiden kans, ikäeroa 3v. sisarukset oli riesa siihen asti kun pääsi pois kotoa. Äidin ja isän kädet oli aina täynnä töitä ja rahaa ei ollut käydä missään. nyt aikuisena enemmänkin sitten ollaan kavereita keskenämme.
Itsellä yksi lapsi. Kotona meillä harvoin käy lapsivieraita. Lapsi on ollut hoidossa ja siellä oppinut sosiaalisia taitoja muiden lasten kans. 5v asti pph:lla ja sit päiväkodissa ja nyt koulussa. Huomaan kyllä että oma lapsi on herkempi säikähtämään kahinoita ja villimpää menoa, mihin sisaruksia omaavat ovat kotona tottuneet. On myös tarkempi oikeuksistaan ja tässä suhteessa joustamattomampi joissain tilanteissa. Toisaalta sitten huomaan oman lapsen olevan taitavampi jossain muissa tilanteissa, mihin on vaikuttanut se että meillä kotona on aikaa aina selittää syy-seurausjutut ja keskustella muutenkin paljon eri asioista. Asioilla on aina puolensa. En usko että lapsi saisi siitä hirveesti mitään positiivista jos väkisin tehtäisiin hänelle sisarus, vaikkei haluta. (syinä tiukka talous, minun terveyteni ja se ettei nyt vaan ole tullut vauvakuumetta) Lapseltamme olen joskus kysynyt olisiko hänestä kiva jos olisi sisaruksia, mutta ei kuulema halua. On sellanen rauhaa rakastava ja monesti kauhistuu kun vieraillaan parilla tutulla jossa lapset repii toisiaan tukasta, potkii, sylkee jne.

 

[ap]

Itsellä 3 sisarusta mut ystävät oli kaikki kaikessa, hyvin harvoin keskenämme leikittiin vaan jokainen vietti aikansa omien kavereiden kans, ikäeroa 3v. sisarukset oli riesa siihen asti kun pääsi pois kotoa. Äidin ja isän kädet oli aina täynnä töitä ja rahaa ei ollut käydä missään. nyt aikuisena enemmänkin sitten ollaan kavereita keskenämme.
Itsellä yksi lapsi. Kotona meillä harvoin käy lapsivieraita. Lapsi on ollut hoidossa ja siellä oppinut sosiaalisia taitoja muiden lasten kans. 5v asti pph:lla ja sit päiväkodissa ja nyt koulussa. Huomaan kyllä että oma lapsi on herkempi säikähtämään kahinoita ja villimpää menoa, mihin sisaruksia omaavat ovat kotona tottuneet. On myös tarkempi oikeuksistaan ja tässä suhteessa joustamattomampi joissain tilanteissa. Toisaalta sitten huomaan oman lapsen olevan taitavampi jossain muissa tilanteissa, mihin on vaikuttanut se että meillä kotona on aikaa aina selittää syy-seurausjutut ja keskustella muutenkin paljon eri asioista. Asioilla on aina puolensa. En usko että lapsi saisi siitä hirveesti mitään positiivista jos väkisin tehtäisiin hänelle sisarus, vaikkei haluta. (syinä tiukka talous, minun terveyteni ja se ettei nyt vaan ole tullut vauvakuumetta) Lapseltamme olen joskus kysynyt olisiko hänestä kiva jos olisi sisaruksia, mutta ei kuulema halua. On sellanen rauhaa rakastava ja monesti kauhistuu kun vieraillaan parilla tutulla jossa lapset repii toisiaan tukasta, potkii, sylkee jne.

Hyvä kommentti. Meidänkin 3v on rauhallinen ja samoin katsoo pitkään jos jotkut sisarukset kovasti riehuvat keskenään. Toisaalta kyllä kyselee monesti kaveria leikkeihinsä, mutta luulen tosiaan että eiköhän tuo kaveripuolikin helpotu, kun alkaa itse niitä kaverisuhteita myöhemmin koulussa sitten luomaan.

 

[kyllä]

lapsi minusta tarvitsee sisaruksia, yhde tai enemmän

 

[te]

jotka ette tee lisää lapsia, olette väistämättä laiskoja ja itsekeskeisiä. Se jos ei saa lisää lapsia, on sitten eri asia.

 

[vieras]

jotka ette tee lisää lapsia, olette väistämättä laiskoja ja itsekeskeisiä. Se jos ei saa lisää lapsia, on sitten eri asia.

Taidat olla katkera?

 

[juu]

en ollut lapsena läheinen yhdenkään sisareni kanssa.
omat lapseni ovat kuin yö ja päivä, eivät tule toimeen ja erilaiset kemiat, vaikka samaa sukupuolta ovat.

 

[vieras]

jotka ette tee lisää lapsia, olette väistämättä laiskoja ja itsekeskeisiä. Se jos ei saa lisää lapsia, on sitten eri asia.

Taidat olla katkera?

Mitenkä niin?!

 

[juu]

en ollut lapsena läheinen yhdenkään sisareni kanssa.
omat lapseni ovat kuin yö ja päivä, eivät tule toimeen ja erilaiset kemiat, vaikka samaa sukupuolta ovat.

siis enkä ole nytkään läheinen sisarilleni. Onnellisempi elämä olisi jos olisin ainoa lapsi.

 

[vieras]

sitähän sitä aina kaipaa mitä ei ole. Itse monilapsisen perheen lapsena kaipasin aikuisen seuraa, sitä ettei tarviis aina vahtia pienepiä sisaruksia ja luopua millon mistäkin sillä verukkeella että piti mennä pienempien ehdoilla. Kaipasin äitiä ja olin kateellinen kaverille jolla oli läheinen suhde äitiinsä ja aikaa touhuta. Minua ahdisti perheemme rahahuolet ja se että näin miten äiti oli uupunut. Olin huolissani hänen jaksamisestaan ja siitä ettei hänellä ollut aikaa koskaan itselleen, harrastuksille tai edes työhön mihin oli hankkinut 10v koulutuksen. Päätin etten halua itselle samaa kohtaloa, tai että lapseni joutuisi miettimään tuollaisia.

 

[hainaa]

Meillä on vain yksi poika, täyttää syksystä 3. Toista ei ole tulemassa ja jos tulisi, se tapahtuisi aikaisintaan 5-6 vuoden kuluttua (erittäin epätod.näk.). Olen itse elänyt iltatähtenä ja siten ainokaisen roolissa (muut sisarukset etäisiä ja asuneet omillaan), mieheni on suurperheestä. En ole kiinnostunut emännän roolista enkä ole erityisen hoivaava ihminen, tai siis toki hössötän lapseni perässä ja paljon halin tätä jne. mutta stressaan helposti enkä uskalla edes ajatella miten kestäisin jos olisi vaikkapa 3 huomionhakuista jalassa kiinni... Joku varmasti pärjää tässäkin tilanteessa, mutta se joku en ole minä. Mielestäni on vain fiksua tiedostaa omat rajansa ja miettiä tarkkaan, miten elämänsä tahtoo elää.

Mieheni allergian takia meille tuskin on tulossa lemmikeitä ja ihmetyttää vähän kun kaikki lähipiirissä ovat hankkimassa meille eläintä/lisää lapsia, "ettei sitten lapsi kasva kieroon ja oppii huolehtimaan muista". Siis anteeksi mitä?? Tuo pian 3 täyttävä on empaattinen lapsi ja osaa esim. päiväkodissa auttaa pienempiään. Ei koskaan kiusaa eläimiä tms., ymmärtää ettei kaverin vauvasisko ole mikään nukke. Olen jokseenkin järkyttynyt oletuksesta, jonka mukaan ainokainen olisi automaattisesti itsekäs kusipää jolta puuttuu empatiakyky eikä osaa jakaa mitään- itsekin siinä asemassa kasvaneena en todellakaan tunnista itseäni tuosta kuvauksesta, mutta muutaman ex-kaverin monilapsiperheestä kyllä..!

 

[Fleur de la Cour]

Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.