"Orpon luvattu maa
Hallitustaipaleen alusta alkaen pääministeri
Petteri Orpo on eri sanoin toistanut seuraavaa ajatusta:
Meidän on pakko tehdä näitä vaikeita ratkaisuja. Emme me näitä pahuuttamme tee. Meillä ei vain ole vaihtoehtoa. Kunhan tämän piinan käymme yhdessä läpi, pääsemme luvattuun maahan.
Ajatuksesta on muodostunut pääministerin poliittisen viestinnän ydin. Sen kautta hän on kyennyt myös hyödyntämään ja vahvistamaan puolueensa talouspoliittisen imagon perinteistä ja myytin mittasuhteet saavuttanutta piirrettä: vastuullisuutta.
Paljon julkisuutta on saanut myös Orpon kanta, jonka mukaan hänen hallituksensa siivoaa edellisen hallituksen sotkuja. Tätä viestiä hän on toistanut säännöllisesti ja sanonut suoraan, että hänen ratkaisujensa arvostelijat ovat vastuuttomia velanottajia.
Viesti on puskenut hyvin läpi, ja ainakin toistaiseksi isossa julkisuudessa kokoomus on profiloitunut pääosin velkaongelman ratkaisijana.
Tämä on kiinnostavaa, koska kiistatonta näyttöä ei löydy siitä, että kokoomuksen talousosaaminen olisi sen parempaa kuin monen muun puolueen. Esimerkiksi 2007–2019 maamme talouspolitiikasta vastasi kokoomuslainen pää- tai valtiovarainministeri. Tuona aikana
valtionvelka kasvoi sekä absoluuttisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Velkaantumista voi selitellä vaikkapa 2008 finanssikriisillä, mutta samanlaisia
force majeure -tyyppisiä syitä lainan ottamiselle on ollut muillakin hallituksilla.
Kokoomuksen maine vastuullisena talousosaajana vaikuttaakin olevan betonia, johon mikään ei pysty. Kunta- ja aluevaalien alla mainetta kuitenkin nakertaa kaksi toisiinsa liittyvää seikkaa: uhriutumista hyödyntävän poliittisen viestinnän umpikuja ja itse yhteiskunnallinen todellisuus.
Kun pääministeri sanoo olevansa vaihtoehdottomassa tilanteessa ja joutuvansa siivoamaan edellisen hallituksen jälkiä, hän uhriutuu. Kun hän korostaa ”vaikeiden päätösten” taakkaa, hän tekee itsestään uhrin niiden ihmisten sijaan, joita päätökset koskevat. Sama tapahtuu, kun hän eduskunnassa toteaa, ettei oppositio kykene näkemään mitään hyvää hallituksen politiikassa.
Uhriutuminen on halpa mutta toimiva populistisen viestinnän keino. Merkittävää yhteiskunnallista valtaa omaavan käytössä se happanee kuitenkin nopeasti. Mitä kauemmin pääministeri esittää itsensä uhrina, sitä syvemmälle hän ajautuu uhriutumisen mukanaan tuomiin voimattomuuden tunnemielikuviin ja muiden syyttelyn aiheuttamaan uskottavuuskriisiin. Jos pääministeri jatkaa tällä tiellä, koko hallitus alkaa tragikoomisesti näyttää oman toimintansa uhrilta.
Samalla yhteiskunnallinen todellisuus haastaa pääministerin viestintää lahjomattomalla tavallaan. Pahenevan työttömyyden, köyhyyden, eriarvoistumisen, vahvan velkaantumisen ja näköalattomuuden myötä monen kärsivällisyys ja usko alkavat loppua. Monet talouspolitiikan asiantuntijat ovat Orpon ratkaisuista erimielisiä. Ihmisillä herää yhä enemmän kysymyksiä.
Entäpä jos kokoomuksen talouspoliittinen osaaminen ei olekaan niin erinomaista kuin myytti lupaa? Entäpä jos valittu linja ei rakenna vaan tuhoaa kasvun ja hyvinvoinnin edellytyksiä? Entäpä jos muun muassa köyhien, nuorten ja opiskelijoiden uhrauksilla kivetty tie luvattuun maahan ei johdakaan muualle kuin entistä pahempaan yhteiskunnalliseen kriisiin?"
