Työkyvyttömyysseläkkeellä olevat eivät sairasta jotain ap:n kuvitelmaa alakuloa, lievää ahdistuneisuutta tai lievää-keskivaikeaa masennusta, jotka eivät tee ihmistä täysin toimintakyvyttömäksi.
Pitää olla näyttöä, että on toistuvia mielenterveysongelmaa/jaksoja, on esim. ollut sisällä osastohoidossa, on lääkehoidot, kuntoutukset kokeiltu eikä silti tule toimintakykyiseksi. Itsetuhoyrityksisä/ajatuksia, nämä eivät siis hoidu välttämättä edes lääke/terapialla.
Skitsofreniaa , paranoiaa, pakko-oireita, ahdistusta jos johonkin juttuihin, vaikeaa masennusta, 2-suunt. mielialahäiriötä.
En kadehtisi näiden ihmisten elämää, jos heidän pitää pohtia miten jaksaa elää seuraavaan päivään tai jaksaako mennä suihkuun tai uskaltaako mennä sisään bussiin ja ahdistuneena nousta pois ennen omaa pysäkkiä, kun ei kestä siellä olla.
Voisivat olla osa työkykyisiäkin/osatyökykyisiä, jos saisivat intensiivistä tukea ja apua nuoresta lähtien. Mutta tämä yhteiskunta antaa heidän syrjäytyä ja ei anneta ennalta ehkäisevään matalan kynnyksen mielenterveysongelmien hoitamiseen rahaa eikä resursseja. Vaikka se tulisi halvemmaksi kuin antaa heidän eläköityä nuorina aikuisina.
Ja tämä syrjäytyminen alkaa jo lapsena/koulussa, kiusataan niin paljon, että heidän päänsä rikotaan eivät selviä koulusta eivät opiskelusta eikä ole työssä käyviksi, eivät saa tukea kouluterv.hoitajalta, kuraattorilta, psykologeilta eivät lääkäreiltä eivät saa tarvitsemaansa terapiaa.
Mitä pidemmälle ongelmat kasaantuvat, sitä varmemmin jäävät pois yhteiskunnasta syrjään.
Jos vanhemmilla on mt-ongelmia, köyhyyttä, ei vanhemmilla ole voimavaroja tukea lastaan.