Ärsyttää, kun on sisko, joka työntää kaikki ongelmansa asiantuntijoille ja kokee, että hallitsee näin elämäänsä. Uusavuttomuudesta on hänellä tullut jonkinlainen hyve. Mitään ei saisi muka ajatella tai tehdä itse, vaan kaikki on vietävä lääkärien ja psykiatrien selvitettäväksi.
Aina kun hän saa jonkin kovasti toivomansa humpuukidiagnoosin joko itselleen tai lapselleen, niin vähän aikaa elämä hymyilee. Sitten alkaa taas ahdistamaan jokin työttömyys tai opintojen hidas eteneminen, ja taas ollaan etsimässä selitystä lääkärin/psykiatrin vastaanotolla.
Mutta yhteiskunta on ajettu siihen pisteeseen, että mitään ei voi eikä kannata tehdä itse, eikä varsinkaan toisten ihmisten kanssa, vaan kaiken on tapahduttava jotain virallista kanavaa pitkin. Niinpä elämänhallintakin on ulkoistettu asiantuntijoille.