Minulla on kolme lasta. Mies, joka on loistava isä. Minä en saa lapsistani enkä miehestäni mitään. En iloa, en ylpeyttä, en piristystä päivään. Koen miehen ja lapset ainoastaan velvollisuuksina ja lisätyönä. Lapset ja mies ovat hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia, kauniita ja minä tiedostan sen mekaanisella tasolla.
Olen onnellisimmillani kun voin töistä palata tyhjään kotiin miehen hakiessa lapset. Heti kun ovi käy, minua alkaa ahdistaa. En halua viettää aikaa perheeni kanssa, haluan olla yksin!!! Koen olevani työorja, tarpeiden tyydyttäjä omassa kodissani.
Koko ajan on joku haluamassa jotain joko mies (läheisyyttä) tai lapset: leikitään sitä, leikitään tätä, luetaan, auta nuken kanssa, piirrä hevonen, mennään ulos… Kun minä haluan jotain, esim. istua 10 min yksin kylppärissä niin sitä toivetta ei kunnioiteta. Mies yrittää olla korvikeäitikin, mutta eihän se kelpaa. Äitiäitiäiti…
Haluan uskoa, että jos nyt jättäisin perheeni, niin muutaman vuoden kuluttua kaipaisin takaisin, mutta silloin peli olisi jo menetetty.
Olen onnellisimmillani kun voin töistä palata tyhjään kotiin miehen hakiessa lapset. Heti kun ovi käy, minua alkaa ahdistaa. En halua viettää aikaa perheeni kanssa, haluan olla yksin!!! Koen olevani työorja, tarpeiden tyydyttäjä omassa kodissani.
Koko ajan on joku haluamassa jotain joko mies (läheisyyttä) tai lapset: leikitään sitä, leikitään tätä, luetaan, auta nuken kanssa, piirrä hevonen, mennään ulos… Kun minä haluan jotain, esim. istua 10 min yksin kylppärissä niin sitä toivetta ei kunnioiteta. Mies yrittää olla korvikeäitikin, mutta eihän se kelpaa. Äitiäitiäiti…
Haluan uskoa, että jos nyt jättäisin perheeni, niin muutaman vuoden kuluttua kaipaisin takaisin, mutta silloin peli olisi jo menetetty.
Viimeksi muokattu: