Lapsia vai ei...

[pohtiva täälläkin]

Hah, mä olen ajatellut ihan samaa: mieluummin olisin isä kuin äiti. Kaiken lisäksi jos olisin mies, niin voisin tässä ihan rauhassa miettiä vielä parikymmentä vuotta ja katsoa sitten, olisiko löytynyt sellainen kumppani ja elämäntilanne, että uralla olisi tärkeimmät asiat tehty ja haluttaisi keskittyä mukavaan perhe-elämään.

Niinpä! Olen aina ollut hyvin hitaasti kypsyvää tyyppiä ja siksi minulla onkin aavistus, että olisin valmis vanhemmuuteen siinä 40-45 vuoden hujakoilla... Harmi vain, että näin naisena ajatus ei ole kovinkaan realistinen Miehenä minulla taas olisi huomattavasti enemmän kypsyttelyaikaa. Eipä kai kukaan ole ikinä henkisesti täysin valmis vanhemmuuteen, mutta joskus ahdistaa ajatus biologian säätämistä lisääntymisvuosista, jolloin on "pakko" saada lapset tai sitten ei koskaan.

 

[pohtiva täälläkin]

Hah, mä olen ajatellut ihan samaa: mieluummin olisin isä kuin äiti. Kaiken lisäksi jos olisin mies, niin voisin tässä ihan rauhassa miettiä vielä parikymmentä vuotta ja katsoa sitten, olisiko löytynyt sellainen kumppani ja elämäntilanne, että uralla olisi tärkeimmät asiat tehty ja haluttaisi keskittyä mukavaan perhe-elämään.

Niinpä! Olen aina ollut hyvin hitaasti kypsyvää tyyppiä ja siksi minulla onkin aavistus, että olisin valmis vanhemmuuteen siinä 40-45 vuoden hujakoilla... Harmi vain, että näin naisena ajatus ei ole kovinkaan realistinen Miehenä minulla taas olisi huomattavasti enemmän kypsyttelyaikaa. Eipä kai kukaan ole ikinä henkisesti täysin valmis vanhemmuuteen, mutta joskus ahdistaa ajatus biologian säätämistä lisääntymisvuosista, jolloin on "pakko" saada lapset tai sitten ei koskaan.

 

[minea.]

Niinpä! Olen aina ollut hyvin hitaasti kypsyvää tyyppiä ja siksi minulla onkin aavistus, että olisin valmis vanhemmuuteen siinä 40-45 vuoden hujakoilla... Harmi vain, että näin naisena ajatus ei ole kovinkaan realistinen Miehenä minulla taas olisi huomattavasti enemmän kypsyttelyaikaa. Eipä kai kukaan ole ikinä henkisesti täysin valmis vanhemmuuteen, mutta joskus ahdistaa ajatus biologian säätämistä lisääntymisvuosista, jolloin on "pakko" saada lapset tai sitten ei koskaan.

Tuskin sä silloin oisit sen valmiimpi kuin nytkään. Parikymppisenä sitä luuli, että kolmekymppisenä haluaa perheen, kolmekymppisenä kuvittelee että kyllä mä nelikymppisenä haluaisin. Miksi tilanne olisi silloin niin erilainen? Nelikymppisenä alkaa jo kroppa vanheta, ei jaksa valvoa kuten nuorempana, ei ole enää niin leikkisä vaan enemmän "kalkkis". Ja mitä olen vanhana vanhemmiksi tulleiden juttuja kuunnellut, kyllä he harmittelevat monesti sitä, etteivät ole näkemässä kun lastenlapset kasvavat isoksi. Kaikessa on puolensa.

Ei asioita kannata murehtia niin pitkälle. Jos tuntee, että joskus varmasti haluaa lapsia muttei vielä vaikka ikää alkaa jo olla riittävästi, sitten kannattaa ehkä vain alkaa tuumasta toimeen. Ei sitä koskaan tule sitä parasta hetkeä ja joskus se on vain tehtävä jos kerran haluaa. Jos taas tuntee, että ei halua lapsia nyt eikä ole varma haluaako koskaan, sitten kannattaa vaan odotella sitä mahdollista hetkeä, että lapsia alkaa haluamaan. Jos sitä hetkeä ei tule ajoissa, sitten niitä lapsia ei vain tule. Eihän siinä mitään silloin menetäkään jos ei kerran ole halunnut.

Kannattaa istahtaa alas ihan rauhassa ja miettiä mitä se olisi jos olisi lapsia. Kuuntele, mille kehossasi tuntuu. Sitten mieti, että sinulla ei koskaan olisi lapsia, kuuntele taas mille kehossasi tuntuu. Ihmisen keho on viisas, se kertoo sinulle kumpi on sinulle oikea vaihtoehto. Kropan reaktiot heijastelevat suoraan tunnereaktioitasi, myös niitä joita et suoraan osaa havaita. Jos jompi kumpi vaihtoehto saa kroppasi kireäksi ja epämiellyttäväksi, se on sinulle väärä vaihtoehto. Jos taas jompi kumpi ajatus saa kroppasi rennoksi ja olosi miellyttäväksi, se on se oikea vaihtoehto. Meditaatio auttaa pääsemään tähän tilaan, tunnereaktioden tunnistaminen kehossa ei välttämättä ole kovin helppoa jos ei osaa keskittyä hetkeen ja itseensä. Oman hengityksen seuraaminen auttaa, älä pakota hengitystä, keskity vain siihen miten se luonnostaan soljuu.

 

[Bete]

Kannattaa istahtaa alas ihan rauhassa ja miettiä mitä se olisi jos olisi lapsia. Kuuntele, mille kehossasi tuntuu. Sitten mieti, että sinulla ei koskaan olisi lapsia, kuuntele taas mille kehossasi tuntuu.

Ihan hyvä neuvo. Kyllä näissä asioissa jossain vaiheessa osaa tehdä päätöksen. Päätöksen tekeminen on sitä helpompaa, mitä enemmän tietoa asiasta on. Kannattaa siis ottaa selvää, mitä asioita lapsiin ja vanhemmuuteen liittyy, jos harkitsee lasten hankintaa. Lapsettomuudestahan kaikilla on jo kokemusta, joten pitää vain pohtia, olisiko kamalaa, jos elämä jatkuisi sellaisenaan, tai toisaalta, olisiko kamalaa, jos joutuisi luopumaan omasta ajasta ja tilasta lapsen myötä.

 

[Väärässä sadussa]

Kiitos vanhan ketjun nostamisesta! On ollut todella helpottavaa todeta, että en ole yksin painimassa ristiriitaisten tunteitteni kanssa. Minua lasten saaminen sinänsä ei hirvitä, mutta olen alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen, että mieheni ei ole se henkilö, jonka kanssa haluan lapsia hankkia.

Olen vasta 26-vuotis, joten biologisesti aikaa pitäisi olla vielä hyvin jäljellä. Henkisellä tasolla olen samoilla linjoilla eli lasten hankkiminen ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Haluaisin ensinnäkin saada opintoni päätökseen, ja vaikka en itseäni hurjan urasuuntautuneena pidäkään, haluaisin olla vakinaisessa työpaikassa ennen perheen perustamista. Sen sijaan miehelläni tuntuu olevan aivan eri haaveet, sillä hänellä on ollut kova vauvakuume päällä siitä lähtien kun tapasimme reilu pari vuotta sitten. Kerroin hänelle alusta saakka avoimesti, että en ole valmis lasten hankkimiseen vielä muutamaan vuoteen, mutta selvästikin hän on toivonut salaa mieleni muuttuvan.

Mieheni on tähän mennessä ottanut kantani melko rauhallisesti, mutta pari kuukautta sitten tunsin todellista turhautumista hänen puoleltaan, kun hän alkoi kesken keskustelun väittää, että en muka halua lapsia ollenkaan. Väitös oli aivan järjetön, minkä mieheni lopulta uskoikin (miksi ihmeessä valehtelisin hänelle halustani saada lapsia jonakin päivänä?), mutta se sai minut käsittämään, kuinka palavasti hän haluaa lasta.

Toisinaan olen ajatellut, että miksipä en voisi suostua kompromissiin, kun asia kerran on erittäin tärkeä miehelleni. Haluaisin todella tulla äidiksi jonakin päivänä, enkä usko, että olisin sen valmiimpi vanhemmuuteen viiden vuoden päästä kuin parin vuoden päästä. Viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut todella ahdistaa minua, koska tunnen, että kopromissiin suostuessani elämäni menee sellaiseen suuntaan, johon en todellakaan olisi uskonut sen tässä vaiheessa menevän. Jos joku olisi kertonut minulle kolme vuotta sitten, että vuonna 2012 päätän perustaa perheen, olisin saanut vain hyvät naurut.

Mitä sitten haluan elämältä ennen lasten hankintaa? En varsinaisesti mitään niin erikoista. Haluaisin asettua aloilleni työelämässä ja haluaisin nauttia vapaudesta matkustella, harrastaa ja osallistua silloin tällöin iltamenoihin ilman huonoa omatuntoa ja lastenvahdin järjestämisestä aiheutuvaa rumbaa. Haluaisin nauttia edes hetken aikaa siitä, että voin palkkapäivänä ajatella vain itseäni ja että perjantai-iltana toimiston oven sulkiessani tiedän, että minulla on seuraavat kaksi päivää aikaa vain itselleni, miehelleni ja ystävilleni (opiskelijalla näitä yleellisyyksiä ei juuri ole).

Mieheni taas ei suostu ymmärtämään mainittua näkökohtaani, vaan hän on jopa väittänyt minua itsekkääksi siksi, että en halua jakaa mainitsemiani matkustelua ja harrastamista yhdessä lastemme kanssa. Hän on toisinaan mennyt jopa niin pitkälle, että hän on väittänyt elämämme olevan vailla tarkoitusta ilman lapsia.

Mieheni suhtautuminen asiaan on todella alkanut mietityttää minua - jos hän jo tässä vaiheessa syyllistää minua lasten hankkimisen lykkäämisestä, saattaako samanlainen suhtautuminen jatkua myös lapsen syntymisen jälkeen? Pelkään, että hän jatkaa minun syyllistämistäni tavalla tai toisella, esimerkiksi lapsen kanssa vietettyyn aikaan liittyen.

Mieheni suhtautumiseen vaikuttaa varmasti ainakin osaltaan se, että hänen lähipiiristään löytyy kaksi kolmen lapsen kotiäitiä, mieheni oma äiti sekä mieheni sisko, joita mieheni on kertonut ihailevansa. Olen kertonut miehelleni, että en aio jäädä kotiäidiksi, ellei se jostakin lasta koskevasta erityisestä syystä ole välttämätöntä. Perheemme vakaa taloudellinen tilanne taas ei yksinään riitä perusteluksi sille, että jään kotiin. Vaikka yllä kirjoitin, että minusta tuskin koskaan tulee hurjaa uraohjusta, en pysty kuvittelemaan itseäni myöskään kotiäidiksi. Olen tästäkin mielipiteestäni saanut jo syyllistämistä osakseni. Mieheni mukaan mm. lasten auttaminen läksyjen teossa ei onnistu, jos olen kokopäivätyössä.

Nyt kun luen omaa ylläolevaa tekstiäni, minusta alkaa yhä vahvemmin tuntua siltä, että en luota mieheeni tarpeeksi. Suoraan sanottuna en tiedä, voinko koskaan hankkia lapsia hänen kanssaan, sillä hänen käsitykseni tuntuvat olevan hurjan kaukana omistani. Käsityksien lähentäminen toki yleensä järjestyy keskustelulla, mutta saan osakseni turhan usein pelkkää syyllistämistä, jos yritän puhua miehelleni omista haaveistani.

Toivottavasti ylläolevassa oli jotain tolkkua, vaikka mihinkään päätelmään en varsinaisesti vielä päässytkään. Tuntuu vaan hurjan hyvälle purkaa tunteitaan, sillä tähän mennessä en ole oikein osannut ottaa asiaa esille ystävien kanssa. Nyt kello on kuitenkin niin paljon, että siirryn unten maille. Hyvää yötä, Ellit!

 

[Bete]

Toisinaan olen ajatellut, että miksipä en voisi suostua kompromissiin, kun asia kerran on erittäin tärkeä miehelleni. Haluaisin todella tulla äidiksi jonakin päivänä, enkä usko, että olisin sen valmiimpi vanhemmuuteen viiden vuoden päästä kuin parin vuoden päästä. Viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut todella ahdistaa minua, koska tunnen, että kopromissiin suostuessani elämäni menee sellaiseen suuntaan, johon en todellakaan olisi uskonut sen tässä vaiheessa menevän. Jos joku olisi kertonut minulle kolme vuotta sitten, että vuonna 2012 päätän perustaa perheen, olisin saanut vain hyvät naurut.

Mitä sitten haluan elämältä ennen lasten hankintaa? En varsinaisesti mitään niin erikoista. Haluaisin asettua aloilleni työelämässä ja haluaisin nauttia vapaudesta matkustella, harrastaa ja osallistua silloin tällöin iltamenoihin ilman huonoa omatuntoa ja lastenvahdin järjestämisestä aiheutuvaa rumbaa. Haluaisin nauttia edes hetken aikaa siitä, että voin palkkapäivänä ajatella vain itseäni ja että perjantai-iltana toimiston oven sulkiessani tiedän, että minulla on seuraavat kaksi päivää aikaa vain itselleni, miehelleni ja ystävilleni (opiskelijalla näitä yleellisyyksiä ei juuri ole).

Mieheni taas ei suostu ymmärtämään mainittua näkökohtaani, vaan hän on jopa väittänyt minua itsekkääksi siksi, että en halua jakaa mainitsemiani matkustelua ja harrastamista yhdessä lastemme kanssa. Hän on toisinaan mennyt jopa niin pitkälle, että hän on väittänyt elämämme olevan vailla tarkoitusta ilman lapsia.

Mieheni suhtautuminen asiaan on todella alkanut mietityttää minua - jos hän jo tässä vaiheessa syyllistää minua lasten hankkimisen lykkäämisestä, saattaako samanlainen suhtautuminen jatkua myös lapsen syntymisen jälkeen? Pelkään, että hän jatkaa minun syyllistämistäni tavalla tai toisella, esimerkiksi lapsen kanssa vietettyyn aikaan liittyen.

Mieheni suhtautumiseen vaikuttaa varmasti ainakin osaltaan se, että hänen lähipiiristään löytyy kaksi kolmen lapsen kotiäitiä, mieheni oma äiti sekä mieheni sisko, joita mieheni on kertonut ihailevansa. Olen kertonut miehelleni, että en aio jäädä kotiäidiksi, ellei se jostakin lasta koskevasta erityisestä syystä ole välttämätöntä. Perheemme vakaa taloudellinen tilanne taas ei yksinään riitä perusteluksi sille, että jään kotiin. Vaikka yllä kirjoitin, että minusta tuskin koskaan tulee hurjaa uraohjusta, en pysty kuvittelemaan itseäni myöskään kotiäidiksi. Olen tästäkin mielipiteestäni saanut jo syyllistämistä osakseni. Mieheni mukaan mm. lasten auttaminen läksyjen teossa ei onnistu, jos olen kokopäivätyössä.

Kompromissi - niin. Siitä kai olisi kyse, jos suostuisit lapsen hankintaan aiemmin kuin milloin itse kokisit olevasi valmis. Mutta onko järkevää suostua mihinkään toisen painostamana? Varsinkaan noin suureen ja tärkeään asiaan? Minusta sun kannattaisi yrittää nyt vain selkeästi tuoda esille, että et vielä nyt halua lapsia, ja miehesi on vain ymmärrettävä tämä seikka, ja lopetettava painostus. Nuo asiat, joita haluat kokea sitä ennen, ovat varsin ymmärrettäviä ja aika yleisiäkin varmaan. Ja tietysti jos luottamus mieheesi horjuu, niin sekin on syy pidättäytyä lastenhankinnasta toistaiseksi.

Jos miehesi ihailee kotiäitiyttä, niin miksi ihmeessä hän ei sitten itse halua jäädä koti-isäksi? Jos hän on se osapuoli, joka enemmän sitä lasta haluaa, niin eikö hän silloin halua viettää aikaa sen lapsen kanssa ja hoitaa sitä? Minusta tämä olisi selvästi luonnollinen vaihtoehto. Jos sinä et halua jäädä kotiäidiksi, niin et tietenkään jää. Todella kummallista, jos miehesi syyllistää sinua tästä. En voi ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan monet miehet haluavat lapsia, mutta jättävät kuitenkin lähes kaiken lastenhoidon lasten äitien harteille. Lasten haluaminen merkitsee mielestäni halua olla niiden lasten kanssa ja viettää lapsiperhe-elämää, joten kyllä isänkin olisi asiaan panostettava, jos hän tosiaan lapsia haluaa. Onko siis varmaa, että miehesi haluaa lapsia, eikä vaan statusta, jossa hänellä on perhe ja vaimona kotiäiti?

 

[Väärälle sadulle]

Kuulostaa kyllä pahasti siltä, että jos nyt taivut lapsen"tekoon", vaikka et vielä mahdollisesti koekaan olevasi valmis, niin teet sen mahdollisesti vääristä syistä. Ja jos miehesi ihannoi kotiäitiyttä niin kovasti, niin varmasti siitäkin asiasta tulisit kokemaan painostusta pitkään, niin kuin itse epäilitkin. Ehkä mies ei ole sun loppuelämää varten, sen verran erilaiset arvot teillä ehkä, ainakin nyt, on.

Itse erosin entisestäni, koska en ole koskaan kokenut tarvetta perustaa perhettä. Hän taas koki. No, oli tietysti muitakin syitä. Hän on nyt onnellinen perheenisä, minä onnellinen uudessa parisuhteessa. Mikäänhän ei takaa, että nykyinen mies päättää 40v että haluaakin lapsen ja vaihtaa minut nuorempaan, joka lapsia haluaa ja voi niitä ylipäätään saada. Sellaisia nämä elämän riskit ovat mutta silti olen päättänyt elää niin kuin minusta parhaalta tuntuu, en toisten painostuksen alaisena.

 

[päättämätön75]

Kiitos vanhan ketjun nostamisesta! On ollut todella helpottavaa todeta, että en ole yksin painimassa ristiriitaisten tunteitteni kanssa. Minua lasten saaminen sinänsä ei hirvitä, mutta olen alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen, että mieheni ei ole se henkilö, jonka kanssa haluan lapsia hankkia.

Olen vasta 26-vuotis, joten biologisesti aikaa pitäisi olla vielä hyvin jäljellä. Henkisellä tasolla olen samoilla linjoilla eli lasten hankkiminen ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Haluaisin ensinnäkin saada opintoni päätökseen, ja vaikka en itseäni hurjan urasuuntautuneena pidäkään, haluaisin olla vakinaisessa työpaikassa ennen perheen perustamista. Sen sijaan miehelläni tuntuu olevan aivan eri haaveet, sillä hänellä on ollut kova vauvakuume päällä siitä lähtien kun tapasimme reilu pari vuotta sitten. Kerroin hänelle alusta saakka avoimesti, että en ole valmis lasten hankkimiseen vielä muutamaan vuoteen, mutta selvästikin hän on toivonut salaa mieleni muuttuvan.

Mieheni on tähän mennessä ottanut kantani melko rauhallisesti, mutta pari kuukautta sitten tunsin todellista turhautumista hänen puoleltaan, kun hän alkoi kesken keskustelun väittää, että en muka halua lapsia ollenkaan. Väitös oli aivan järjetön, minkä mieheni lopulta uskoikin (miksi ihmeessä valehtelisin hänelle halustani saada lapsia jonakin päivänä?), mutta se sai minut käsittämään, kuinka palavasti hän haluaa lasta.

Toisinaan olen ajatellut, että miksipä en voisi suostua kompromissiin, kun asia kerran on erittäin tärkeä miehelleni. Haluaisin todella tulla äidiksi jonakin päivänä, enkä usko, että olisin sen valmiimpi vanhemmuuteen viiden vuoden päästä kuin parin vuoden päästä. Viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut todella ahdistaa minua, koska tunnen, että kopromissiin suostuessani elämäni menee sellaiseen suuntaan, johon en todellakaan olisi uskonut sen tässä vaiheessa menevän. Jos joku olisi kertonut minulle kolme vuotta sitten, että vuonna 2012 päätän perustaa perheen, olisin saanut vain hyvät naurut.

Mitä sitten haluan elämältä ennen lasten hankintaa? En varsinaisesti mitään niin erikoista. Haluaisin asettua aloilleni työelämässä ja haluaisin nauttia vapaudesta matkustella, harrastaa ja osallistua silloin tällöin iltamenoihin ilman huonoa omatuntoa ja lastenvahdin järjestämisestä aiheutuvaa rumbaa. Haluaisin nauttia edes hetken aikaa siitä, että voin palkkapäivänä ajatella vain itseäni ja että perjantai-iltana toimiston oven sulkiessani tiedän, että minulla on seuraavat kaksi päivää aikaa vain itselleni, miehelleni ja ystävilleni (opiskelijalla näitä yleellisyyksiä ei juuri ole).

Mieheni taas ei suostu ymmärtämään mainittua näkökohtaani, vaan hän on jopa väittänyt minua itsekkääksi siksi, että en halua jakaa mainitsemiani matkustelua ja harrastamista yhdessä lastemme kanssa. Hän on toisinaan mennyt jopa niin pitkälle, että hän on väittänyt elämämme olevan vailla tarkoitusta ilman lapsia.

Mieheni suhtautuminen asiaan on todella alkanut mietityttää minua - jos hän jo tässä vaiheessa syyllistää minua lasten hankkimisen lykkäämisestä, saattaako samanlainen suhtautuminen jatkua myös lapsen syntymisen jälkeen? Pelkään, että hän jatkaa minun syyllistämistäni tavalla tai toisella, esimerkiksi lapsen kanssa vietettyyn aikaan liittyen.

Kuulostaapa tosiaan aika tutulta. Minun mieheni on sitä mieltä, että kysymys on yksinkertaisesti vain lasten hankkimisesta, eikä parisuhteemme vaikuta siihen, mutta tosiasiassahan kysymys on paljon muustakin. En tiedä, onko oma tilanteesi samanlainen, mutta ainakin itse tiedän, että jos teen päätöksen olla hankkimasta lapsia, niin samalla luovun itselleni erittäin tärkeästä ihmisestä ja parisuhteesta, jossa on paljon hyvää - eihän sitä suhdetta olisi muuten ollutkaan. Tällöin jää yksin ikäänkuin tyhjän päälle ja ottaa riskin, ettei ns. "parempaa" miestä tule kohdalle. Nämä ovat pelkoja siinä missä muutkin, vaikka ehkä tuntuvatkin vääriltä ja epäolennaisilta sen "tärkeämmän" lapsikysymyksen rinnalla. Silti ne vaikuttavat päätöksentekoon, eikä päätöstä esimerkiksi lasten hankkimatta jättämistä voi tehdä, ennen kuin on sinut sen asian kanssa, mitä siitä seuraa.

 

[päättämätön75]

Aika moni lapsiasiassa epäröivä perustaa kantansa sille että "kun en oo koskaan tykänny lapsista / vauvoista, lapset on mun mielestä niin karmivia" jne jne.

Oletteko kenties tulleet ajatelleeksi, että TIETENKÄÄN vieraiden ja tuttujen TOISTEN IHMISTEN lapset eivät voi ikinä herättää sellaisia tunteita kuin oma lapsi. Toisten lapsi on AIVAN eri asia kuin oma lapsi. (pyydän anteeksi caps lockia, koen tarvetta nyt painottaa noita sanoja)
Siis totaalisen eri asia. Toisten lapsi versus oma lapsi .... = kaksi eri maailmanaikkeutta.

Joten jos et voi sietää vieraiden etkä tuttujenkaan lapsia, ja jätät sen takia oman lapsen hankkimatta, teet ehkä elämäsi suurimman virheen ja menetät jotain niin suurta, että et onneksi edes tajua sitä.

(kuulostaa pateettiselta, mutta "lapselliset" ihmiset varmasti allekirjoittavat tämän!!)


Tsemppiä itse kullekin.

Tämä ajatus on jäänyt mua hämäämään. Miten voi hankkia lapsia, jos ei voi sietää muiden lapsia? Kyllähän lapsia hankkiessaan sitoutuu myös osallistumaan lapsen elämään ja maailmaan, johon kuuluvat kerho- ja koulukaverit, naapurin kaverit, harrastuskaverit, eli juuri ne muiden "karmeat" lapset, joiden joukosta oma lapsi valitsee parhaat kaverinsa ja pyytää ne synttäreilleen. Eihän se ole kovin vahvaa vanhemmuutta, jos inhoaa lapsen kavereita.

Kun aiemmin opetin lapsia, niin yksiä kiusallisimmista olivat sellaiset tilanteet, joissa vanhemmat nostivat omat ihan tavalliset lapsensa toisten yläpuolelle ja vaativat erityiskohtelua, koska heidän lapsensa olivat mukamas niin paljon fiksumpia ja lahjakkaampia kuin muut. Rakastaa saa toki, mutta ei muiden kustannuksella. Itse en pidä lapsia karmeina, vaan päällisin puolin ihan symppiksinä olentoina. Välillä he ovat toki työläitä ja rasittavia ja joskus julmiakin, koska eivät ole vielä oppineet empaattisiksi.

 

[Bete]

Minun mieheni on sitä mieltä, että kysymys on yksinkertaisesti vain lasten hankkimisesta, eikä parisuhteemme vaikuta siihen, mutta tosiasiassahan kysymys on paljon muustakin.

Mitähän tämä tarkoittaa? Totta kai parisuhde vaikuttaa lapseen hyvin voimakkaasti. Vanhempien parisuhdehan on lapsen koti (näin sanotaan), ja kyllä parisuhde kannattaa olla kunnossa ennen kuin lapsia hankitaan. Eroon päätyy lähes puolet pariskunnista, ja siihen joukkoon mahtuu kyllä valitettavasti niitäkin, joilla parisuhde on ollut ihan ok lapsen syntyessä, mutta syystä tai toisesta mennyt huonoon suuntaan sen jälkeen. Vaikka se niin ikävältä tuntuukin, niin kyllä minusta kannattaa miettiä sitäkin, miten selviäisi, jos parisuhde kariutuu ja lapsi on jo olemassa. Tähän vaan on niin suuri todennäköisyys, verrattuna vaikkapa siihen, että joku perheessä kuolee nuorena.

En tiedä, onko oma tilanteesi samanlainen, mutta ainakin itse tiedän, että jos teen päätöksen olla hankkimasta lapsia, niin samalla luovun itselleni erittäin tärkeästä ihmisestä ja parisuhteesta, jossa on paljon hyvää - eihän sitä suhdetta olisi muuten ollutkaan. Tällöin jää yksin ikäänkuin tyhjän päälle ja ottaa riskin, ettei ns. "parempaa" miestä tule kohdalle. Nämä ovat pelkoja siinä missä muutkin, vaikka ehkä tuntuvatkin vääriltä ja epäolennaisilta sen "tärkeämmän" lapsikysymyksen rinnalla. Silti ne vaikuttavat päätöksentekoon, eikä päätöstä esimerkiksi lasten hankkimatta jättämistä voi tehdä, ennen kuin on sinut sen asian kanssa, mitä siitä seuraa.

Ei tietenkään heti tarvitse tehdä loppuelämän kestävää päätöstä asiasta puoleen tai toiseen, mutta lähitulevaisuuden päätöksen voi tehdä. Jos eroaisitte, niin miehelläsi olisi tietysti sama ongelma ja hänkin saattaisi jäädä yksin. Mutta jotenkin vaan koen pahimpana vaihtoehtona sen, että jossain tilanteessa olemassaoleva lapsi olisi se, joka kärsisi eniten. Lapsista haaveilevat voisivat joskus miettiä, ovatko sentyyppisiä ihmisiä itse, jotka olisi ilo saada vanhemmiksi. Onko perhe sellainen, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa ja niin edelleen.

 

[päättämätön75]

Mitähän tämä tarkoittaa? Totta kai parisuhde vaikuttaa lapseen hyvin voimakkaasti. Vanhempien parisuhdehan on lapsen koti (näin sanotaan), ja kyllä parisuhde kannattaa olla kunnossa ennen kuin lapsia hankitaan. Eroon päätyy lähes puolet pariskunnista, ja siihen joukkoon mahtuu kyllä valitettavasti niitäkin, joilla parisuhde on ollut ihan ok lapsen syntyessä, mutta syystä tai toisesta mennyt huonoon suuntaan sen jälkeen. Vaikka se niin ikävältä tuntuukin, niin kyllä minusta kannattaa miettiä sitäkin, miten selviäisi, jos parisuhde kariutuu ja lapsi on jo olemassa. Tähän vaan on niin suuri todennäköisyys, verrattuna vaikkapa siihen, että joku perheessä kuolee nuorena.

Ei tietenkään heti tarvitse tehdä loppuelämän kestävää päätöstä asiasta puoleen tai toiseen, mutta lähitulevaisuuden päätöksen voi tehdä. Jos eroaisitte, niin miehelläsi olisi tietysti sama ongelma ja hänkin saattaisi jäädä yksin. Mutta jotenkin vaan koen pahimpana vaihtoehtona sen, että jossain tilanteessa olemassaoleva lapsi olisi se, joka kärsisi eniten. Lapsista haaveilevat voisivat joskus miettiä, ovatko sentyyppisiä ihmisiä itse, jotka olisi ilo saada vanhemmiksi. Onko perhe sellainen, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa ja niin edelleen.

Uskon, että mieheni tarkoitti sitä, että minun pitäisi miettiä ennen kaikkea sitä, haluanko ylipäänsä lapsia eikä niin paljon sitä, haluanko lapsia hänen kanssaan. Mielestäni ne asiat liittyvät kuitenkin yhteen, vaikka niitä voi ja kannattaakin ehkä pohtia myös erikseen. Lähinnä halusin tuoda esiin sen näkökulman, että kyse on hyvin isosta ja monisyisestä päätöksestä, johon liittyy paljon tunteita puoleen ja toiseen.

 

[juueijuuei]

Tuskin sä silloin oisit sen valmiimpi kuin nytkään. Parikymppisenä sitä luuli, että kolmekymppisenä haluaa perheen, kolmekymppisenä kuvittelee että kyllä mä nelikymppisenä haluaisin. Miksi tilanne olisi silloin niin erilainen? Nelikymppisenä alkaa jo kroppa vanheta, ei jaksa valvoa kuten nuorempana, ei ole enää niin leikkisä vaan enemmän "kalkkis". Ja mitä olen vanhana vanhemmiksi tulleiden juttuja kuunnellut, kyllä he harmittelevat monesti sitä, etteivät ole näkemässä kun lastenlapset kasvavat isoksi. Kaikessa on puolensa.

Ei asioita kannata murehtia niin pitkälle. Jos tuntee, että joskus varmasti haluaa lapsia muttei vielä vaikka ikää alkaa jo olla riittävästi, sitten kannattaa ehkä vain alkaa tuumasta toimeen. Ei sitä koskaan tule sitä parasta hetkeä ja joskus se on vain tehtävä jos kerran haluaa. Jos taas tuntee, että ei halua lapsia nyt eikä ole varma haluaako koskaan, sitten kannattaa vaan odotella sitä mahdollista hetkeä, että lapsia alkaa haluamaan. Jos sitä hetkeä ei tule ajoissa, sitten niitä lapsia ei vain tule. Eihän siinä mitään silloin menetäkään jos ei kerran ole halunnut.

Kannattaa istahtaa alas ihan rauhassa ja miettiä mitä se olisi jos olisi lapsia. Kuuntele, mille kehossasi tuntuu. Sitten mieti, että sinulla ei koskaan olisi lapsia, kuuntele taas mille kehossasi tuntuu. Ihmisen keho on viisas, se kertoo sinulle kumpi on sinulle oikea vaihtoehto. Kropan reaktiot heijastelevat suoraan tunnereaktioitasi, myös niitä joita et suoraan osaa havaita. Jos jompi kumpi vaihtoehto saa kroppasi kireäksi ja epämiellyttäväksi, se on sinulle väärä vaihtoehto. Jos taas jompi kumpi ajatus saa kroppasi rennoksi ja olosi miellyttäväksi, se on se oikea vaihtoehto. Meditaatio auttaa pääsemään tähän tilaan, tunnereaktioden tunnistaminen kehossa ei välttämättä ole kovin helppoa jos ei osaa keskittyä hetkeen ja itseensä. Oman hengityksen seuraaminen auttaa, älä pakota hengitystä, keskity vain siihen miten se luonnostaan soljuu.

jess mikä ketju ja viesti!
mä oon ihan samoja ajatuksia pyöritellyt mielessäni kuin monet täällä, eli lapsia vai ei. tossa lainatussa viestissä tulee esille mun ongelmat: nyt just ei ei tunnu ajankohtaselta, mutta kun kuitenkin on jo kolmekymppiä lasissa niin ei sitä sopivaa aikaa kovin kauaa enää voi ootella. tien sen verran iän vaikutuksesta raskauteen, synnytykseen ja vauvan terveyteen, että oon päättänyt että 35 on maksimi-ikä mulle hankkia eka lapsi. noh, kun kerran nyt ei vauvakuumetta ole, niin entäs jos teen niinkuin joku ehdotti, että odottelen kunnes se kuume tulee, ja hankin sitten lapsia. no entäs jos se tuleekin kun olen 45 enkä enää edes voi saada lapsia? sitten kadun asiaa vanhuksena, kun kaikki muut viettävät aikaa perheensä parissa.
mies ei halua lapsia, ei nyt mikään täysin ehdoton ole, sanoi että jos asia on minulle tärkeä niin hän haluaa jakaa sen kanssani. mutta ei siis hingu lapsia. (ja tässä kohtaa päästään taas siihen, että jos hän päättääkin 45 vuotiaana haluta lapsia, se on hänelle huomattavasti paljon helpompaa..)
toisin kuin monet täällä, en pelkää ettei minusta olisi äidiksi. ei nyt sillä että luulisin olevani jotenkin erinomainen äiti, mutta kun kerran kaikki teinit ja narkkaritkin ovat pärjänneet, niin enköhän minäkin. pelkään kuitenkin sitä, että jos vauva ei olekaan normaali. en tiedä jaksaisiko sitä. ja kyllä, varmaan siihenkin rakastuuu, oli mikä tahansa kuolettava tai vammauttava sairaus tahansa, mutta miettisikö silloin rankkoina hetkinä että miksi? katuisi koko päätöstä ja tulisi katkeraksi?
toinen asia mikä pelottaa, on lapsen vaikutus parisuhteeseen. olen nähnyt niin monta pikkulapsiperhettä, joissa ei muuta elämää ole kuin vaipanvaihto, nuhat ja kiistely siitä kuka tekee mitäkin. monesti (koti)äiti saattaa vielä olla tyytyväinen tilanteeseen ja kokea itsensä tärkeäksi, mutta isä on jäänyt tyystin ulkopuoliseksi, mutta ei kuitenkaan saa lähteä kavereiden kanssa kahville, kun pitää mennä viettämään koti-iltaa.
niinkuin joku muukin jo mainitsi, katsellessa äitejä työntämässä vaunuja tai istumassa hiekkalaatikon reunalla itselleni tulee ihailun sijaan ajatus "tuotako haluan?". sinänsä viihdyn lasten seurassa, vaikken mikään luonnonlahjakkuus niiden kanssa olekaan. eniten ehkä pelottaa se katumus, tuli se sitten lapsista tai siitä ettei niitä hankkinut...
huoh, mitä vuodatusta, toivottavasti saa jotain tolkkua

 

[yksinkertaista]

Mun mielestä tälle dilemmalle on yksinkertainen ratkaisu.

Kysy itseltäsi, haluatko joskus lapsia. Jos rehellinen vastauksesi on joo tai ehkä, niin sitten sinun kannattaa hankkia lapsia. Jos olet nainen, hankkiudu raskaaksi ennen kuin täytät 35v, koska siinä vaiheessa naisen hedelmällisyys laskee dramaattisesti. (jos olet mies niin ongelmaa ei ole! paitsi ota huomioon edellinen)

Jos sydämessäsi yhtään tunnet, että haluaisit joskus olla äiti, niin sitä tunnetta kannattaa seurata. Koska katkerimpia ovat ne naiset, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia, koska koskaan ei ollut sopiva hetki.

Jos et pysty näkemään itseäsi äitinä, vaikka kuinka yrittäisit, niin silloinkin on kuunneltava sydäntään. Ei lapsia ole pakko hankkia, mutta jos VÄHÄNKÄÄN koet haluavasi äidiksi, niin älä jätä lapsiasi hankkimatta!

 

[tosion]

toinen asia mikä pelottaa, on lapsen vaikutus parisuhteeseen. olen nähnyt niin monta pikkulapsiperhettä, joissa ei muuta elämää ole kuin vaipanvaihto, nuhat ja kiistely siitä kuka tekee mitäkin. monesti (koti)äiti saattaa vielä olla tyytyväinen tilanteeseen ja kokea itsensä tärkeäksi, mutta isä on jäänyt tyystin ulkopuoliseksi, mutta ei kuitenkaan saa lähteä kavereiden kanssa kahville, kun pitää mennä viettämään koti-iltaa.

Tähän on kahden lapsen äitinä aivan pakko kommentoida.
Pelkosi ei ole aiheeton! Lapsi, ja varsinkin useampi lapsi, vaikuttaa dramaattisesti parisuhteeseen. Toisin sanoen, parisuhde jää vääjäämättä kakkoseksi, ellei näe todella paljon vaivaa suhteen eteen, mitä yleensä ihmiset eivät tee, koska eivät yksinkertaisesti ehdi tai jaksa.

Useampi lapsi vie parisuhteen ja koko elämän niin syvälle arjen syövereihin, että suhteen täytyy olla todella vakaalla pohjalla ennen lasten hankkimista.
Ja kannattaa tehdä kaikkea kivaa kahdestaan ennenkuin hankkii lapsia; matkustella, rillutella, harrastaa, nähdä ystäviä... Koska perheen kasvaessa nämä kaikki jäävät pois. Valitettavasti!
Enkä ole yksin kokemukseni kanssa. Kaikki tuntemani useamman lapsen vanhemmat uivat tässä samassa suossa...

 

[Emmastiina]

Pelottavan ihana ketju! Ihana koska olen 35 vuotta pähkäillyt näitä samoja asioita, pelottava koska kirjoittelen tuolla haaveilijoissa eli päätös on nyt tehty.

Yleensä ihmiset keräävät ympärilleen samanhenkisiä ystäviä ja näin minullakin. Kaikki 35 kieppeillä, kaikilla ura ja oma elämä, kukaan ei halua lapsia. Mutta sitten kaikki alkaa lisääntyä kun taikaiskusta ja olen aika lailla saman tarinan kuullut jokaisen suusta, ei pienintäkään vauvakuumetta (ollut ikinä) mutta järki päätös, ne on nyt vaan tehtävä mikäli mielii tehdä. Kukaan ei ole katunut.

Itse mietin asiaa niin päin että kun olen vanha miltä sitten tuntuu. Muut seuraavat lapsenlapsien elämää ja lapset käy kylässä. Mitä minä teen? Minulla ei ole sisaruksia eikä läheistä sukuakaan. Tää oli aika herättävä ajatus. Vaikken koe juuri nyt kaipaavani lasta niin haluan sellaisen olevan elämässäni sitten myöhemmin. Mitään painostusta tähän ei ole tullut myöskään miehen puolelta, päin vastoin, hän on se joka haluaa jäädä kotiin vauvan kanssa että minä saan jatkaa uraani, JOS niin haluan.

Itse pelkäsin (pelkään) sitä että kun lasta ei toivo niin sen saamatta oleminen ei ole ongelma mutta kun lapsen sitten vielä vanhempana haluaakin ja sitä ei pystykään saamaan niin siitä tulee koko elämän mullistava ongelma, eli uskallanko haluta lasta enää myöhemmin?

Itselläni on esimies joka rakastaa omaa lastaan mutta ei voi sietää lapsia noin yleisesti. Hän ei ole sellainen pullantuoksuinen äiti joka ruokkii koko kadun lapset ja järjestää mammakutsuja. Hän pystyy sietämään kylässä käyviä lapsia juuri sen verran kun tarvitsee mutta hän ei hakeudu paikkoihin missä olisi paljon lapsia. Hän on fiksu, menestynyt, lempeä ihminen ja äärettömän hyvä äiti, omalla tavallaan toteutettuna. Hänen vuoksi itse uskaltauduin lähtemään tähän vauvahankkeeseen mukaan. Ei kaikkien äitien tarvitse tulla samasta muotista.

 

[Emmastiina]

Nyt tällaiset henkevät aatokset aloitin niin jatkan vielä.

Eli kyllä minäkin pelkään, niin helkutisti. Pelkään sitä että sairastun johonkin pirun masennukseen juuri kun olen paniikkihäiriön jäljiltä saanut elämän kuntoon. Pelkään sitä sotkua minkä lapsi tuo koska olen hysteerisen siisti itse. Pelkään sitä ettei minulla ole sosiaalista verkkoa ympärillä, että jämähdän kotiin ja menetän järkeni =) Pelkään että yrjyän koko raskausajan koska pelkään oksentaa. Ja sataa miljoonaa muuta asiaa... Mutta toisaalta tiedostan että kyllä ne asiat vaan hoituu. Otetaan vastaan se mitä päivä tuo tullessaan.

Mihin EN koskaan ryhtyisi niin tekemään lasta miehelle jos rinnalla ei olisi miestä johon voin luottaa kuin vuoreen.

 

[minmin]

Anna palaa vaan. Jos jäät jahkaamaan ja odottamaan "vauvakuumetta", voi olla ettei sitä koskaan tule. Hyvä että miehesi haluaa lapsia, päätös olisi vaikeampi muuten.
Itselläni oli samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Ikää vain oli jo niin paljon, ettei kannattanut jahkailla enää ja luovuin ehkäisystä, vaikkei mitään kuumetta tullutkaan.
Ikää tosiaan vain oli jo sitten niin paljon, etten voi enää lasta saadakaan ja tunnen suurta surua siitä.
Joten jätä turhat miettimiset sikseen, mitään vauvakuumetta ei välttämättä koskaan tule.

No miksi lapsi pitää tehdä, jos sitä ei halua ts. ei ole sitä "vauvakuumetta". Kuulostaa todella oudolta. Kyllä sun nyt on hankittava lapsi, kaikkihan niitä hankkii, vaikket kovin haluaisikaan. En ymmärrä logiikkaa

nim. Vauvat on kivoja, kunhan ei oo omia